Jokaiselle meistä on varmaankin tuttu tunne ja tilanne, se kun pitäisi nousta hevosen selkään, sydän hakkaa ja kädet tärisevät. Suoraan sanottuna pelko kalvaa alitajuntaa ja aiheuttaa fyysisiä oireita. Järki sanoo kuitenkin, että eihän tässä ole mitään hätää. ”Olet tehnyt tätä satoja, ellei tuhansia kertoja aiemminkin, noussut tutun hevosen selkään ja ratsastanut ilman, että loukkaat itseäsi tai tiput selästä.” Kuitenkaan emme voi paeta tai selittää järjellä alitajunnasta kumpuavia pelkotiloja. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja suurimmalla osalla meistä on sisäänrakennettu ja hyvinkin vahva itsesuojeluvaisto. Ja vaikka meillä olisi se tuttu hevonen ja viimeisen päälle olevat turvavälineet, hevosten kanssa voi aina sattua ja tapahtua.

Hevonen on tunteva ja erittäin herkkä olento. Se huomaa helposti, jos olemme jännittyneitä. Rentous on kuitenkin kaiken A ja O uuden oppimisessa. Jos aivomme ovat virittyneessä ”taistele tai pakene” -tilassa, välittyy tämä tunne myös helposti hevoselle ja silloin kerjäämällä kerjäämme itsellemme vaarallisia tilanteita. Ja jos/kun onnettomuus tapahtuu, jää huono kokemus takaraivollemme suojelemaan meitä uudelta onnettomuudelta. Huonot kokemukset myös vahvistavat pelkomielikuvaa ja noidankehä on valmis.

Ajattelemme usein, että pelkääminen on häpeällistä ja kuvittelemme, että kaikki muut ovat todella paljon rohkeampia, kuin minä itse. Väitän, että lähes jokainen ratsastaja on jossain vaiheessa uraansa pelännyt tai ainakin säikähtänyt esim. rajua putoamista. Toiset ihmiset vain pääsevät nopeammin ja helpommin pelkotiloistaan yli, joko positiivisten luonteenpiirteidensä tai harjoitusten ansiosta. Onneksi nykyään on alettu puhua ääneen siitä, että on ihan ok ja sallittua tuntea pelkoa ja jännitystä. Se on kuitenkin meissä oleva yleisinhimillinen piirre.

Olen loukannut itseni lukemattomia kertoja ja tippunut hevosen selästä ainakin sen kuuluisan sata kertaa. Olen murtanut mm. kylkiluuni, pari selkänikamaa, käden sekä jalkapöydän. Lisäksi olen saanut useita aivotärähdyksiä – joskin lieviä, koska olen yleensä aina pitänyt kypärää ratsastaessani. Tuskin olisin tänä päivänä hengissä ja hyvässä kunnossa, mikäli en olisi käyttänyt kypärää. Sen verran kovia tällejä olen varsinkin nuorempana saanut. Olen ollut nuorempana aikamoinen hurjapää ja olemattomalla itsesuojeluvaistolla varustettu. Nyt kun on tullut ikää ja kokemusta lisää, niin olen tullut huomattavasti varovaisemmaksi.

Loukkaantumiset ja tippumiset ovat jättäneet minuun jälkensä, muutenkin kuin parantuneina luunmurtumina. Minulla on ollut hyvinkin vahvoja pelkotiloja ratsastusta ja varsinkin esteiden hyppäämistä kohtaan. Olen tehnyt valtavasti töitä itseni kanssa, jotta olen saanut palautettua takaisin luottamuksen ja rentouden hevosia sekä ratsastusta kohtaan. Olen käyttänyt hyväkseni mindfullness -harjoituksia ja hengitystekniikkaa rentouttaakseni itseni tilanteessa, jossa huomaan, että pelko ja jännitys alkavat hiipiä alitajunnasta. Myös hyvä ja kannustava valmentaja on erittäin oiva apu pääsemään yli omista epäonnistumisistaan ja päästä hallitsemaan niitä. Se vaatii valmentajaltakin pelisilmää, jotta huomaa ratsastajan pelkotilat ja yrittää rakentaa murentunutta itseluottamusta pienin askelin.

[box type=”download”] Johanna Pihlaja on 34 -vuotias ”Täti treenaa” -blogin kirjoittaja ja ikinuori suomenhevosharrastaja. Johannan blogiin voit tutustua tästä![/box]
Teksti: Johanna Pihlaja | Kuvat: Anni Ihalainen