HEI, OLEN MILLA, 19-vuotias heppatyttö. Tai pikemminkin ponityttö, sillä koko ikäni olen ratsastanut lähinnä vain poneilla. Ratsastuskoulujen ryhmien pienimpänä tyttönä sain lähes aina alleni ponin ja opittuani vähän taitavammaksi, päädyin aina ratsastamaan niitä vikureimpia tuntiponeja. Monien ratsastuskouluvuosien jälkeen sain oman ponin, joita onkin tähän päivään mennessä kertynyt jo kolme: yksi pikkuponi ja kaksi isompaa risteytysponia.

Poneilla kilpailemisen aloitin ollessani 11-vuotias ja kisaaminen maistuu edelleenkin. Lähes kaikki kaverini, joita kisaharrastuksen myötä olen saanut, ovat vaihtaneet viimeistään poni-iän (16 v.) loppuessa hevosiin. Osa tietysti kasvoi liian pitkäksi poneille, osa halusi kehittyä ja päästä isommille radoille. Minulla hevosiin siirtyminen jäi väliin ihan omasta tahdostani.

Hevosiin vaihtaminen olisi merkinnyt ponieni myymistä, joka tuntui (ja tuntuu edelleen) mahdottomalta asialta. Koska kilpaileminen ei minulle ole koskaan merkinnyt mitään kovin tavoitteellista asiaa, en nähnyt syytä, miksi minun olisi pitänyt luopua parhaista kavereistani. Varsinkin, kun kokoni mahdollistaa edelleenkin pienilläkin poneilla ratsastamisen, eikä kehittyminenkään ole mahdotonta pienten kavioeläinten kanssa. Ponin kuin ponin selässä tunnen vain oloni niin kotoisaksi!

PONI-IKÄ, KOKO IKÄ

Näin juniori-iänkin ohittaneena ratsastajana en ole kokenut nykyisessä tilanteessa mitään kovin suurta eroa poni-iän harrastamiseen. Kisatavoitteet ja treenaaminen ovat nykyään vähän rennompia. Poneilla kisaamisenkin koen nykyään enemmän ”fiilistelynä” tai uusina kokemuksina vaikkapa nuorille poneille. Muutama vuosi sitten minulta kyseltiin paljon ponien jatkosta, mutta nykyään Milla + ponit -kombo taitaa olla kaikille itsestäänselvyys! Ennemminkin saan kutsuja uusien ponituttavuuksien selkään ja mielelläni kaikkien kyytiin kapuankin. Ratsastettuja poneja onkin vuosien varrella kertynyt ihan yllättävän paljon, aina omista poneista shetlanninponiin tai isompiin, nuoriin connemaroihin – ja monenlaisiin variaatioihin näiden tapausten välillä.

Isolla hevosella en ole pitkään aikaan, ainakaan neljään vuoteen, ”kunnolla” ratsastanut lukuunottamatta muutamia hetkiä, kun olen hetken hepalla ravaillut. Ratsastuskouluaikojen jälkeen on tullut hyvin harvoin tilanteita, jolloin saisin mahdollisuuden ison kauraturvan kyytiin kiivetä. Hevosten maailma onkin todella vieras minulle!

En ole kuitenkaan koskaan sanonut olevani ”henkeen ja vereen poniratsastaja”, vaan ennemminkin olen päätynyt ponien pariin ihan vain vahingossa ja olosuhteiden myötä. Ratsastus ja hevostelu on aina ollut minulle tosi tunnepitoinen laji, missä omat, ihanat ponit ovat menneet muiden muutosten edelle. On varsin mahdollista, että joskus tilanne onkin ihan toisinpäin, ja tuleekin kaipuu pienten ponien kyytiin. Tietenkin aitona heppatyttönä hevonen kuin hevonen, koosta riippumatta, on aina yhtä ihana! Tsemppiä kesän niin pienempiin, kuin suurempiinkin koitoksiin kaikille heppaharrastajille!

[box type=”download”] Milla on abiturientti ja kasvaa pikkuhiljaa siihen kuuluisaan ”ponitädin” rooliin! Pieni koko mahdollistaa poneilla treenaamisen ja hän onkin elävä todiste siitä, ettei poniharrastus katoa aikuistumisen myötä. Millan ja ponien elämää voi seurata heidän blogissaan http://kouluponi.blogspot.fi/ tai Facebookissa The best of fall.[/box]

Teksti: Milla Kuisma | Kuvat: Mirella Ruotsalainen, Milla Kuisma