Keppihevonen-1024x576

Keppihevonen: Loppusanat

Siru istui pehmeällä nurmella ja antoi auringon lämmittää kasvojaa. Alkukesän päivä oli poutainen ja täynnä ihania tuoksuja. Kukat olivat kukkeimmillaan ja linnut lauloivat kuin viimeistä päivää.

Voisiko mikään olla ihanampaa ja rauhoittavampaa, kuin katsella tällaisena päivänä vapaana, kaikessa rauhassa laiduntavia hevosia, Siru mietti ja katseli valkean aidan takaa, kuinka kullan keltainen Midas käyskenteli niityllä ja nappaili laiskasti mehevää ruohoa suuhunsa.

Vitivalkea Blanco seurasi aivan kiinni Midaksen kyljessä ja tummanruunikko Volta seisoi etäämmällä turpa visusti maassa, hampaat ruohoa nyhtäen. Aina silloin tällöin Midas nosti päätään kuin varmistaakseen, että Siru todella yhä oli siinä, heidän lähellään.

 

Kukapa olisi arvannut, että Siru katseli paraikaa taikahevosia? Kyllä, ne olivat poikkeuksellisen kauniita yksilöitä, mutta kuitenkin vain hevosia, muiden hevosten joukossa. Siru silmäili laidunta, joka tuntui jatkuvan aina vaan, kauas kaukaisuuteen saakka, mutta siellä jossakin kauempana hän saattoi juuri ja juuri erottaa tumman ryppään hevosia. Siellä laidunsivat Pampula, Pelle ja tallin loput ponit, omana laumanaan. Jopa Maistro oli siellä, ensimmäistä kesää muiden seurassa, nauttimassa lähes äärettömästä vapaudesta.

 

-”Täällähän sinä oletkin!” Siru kuuli Joonaksen äänen takanaan.

Hän kääntyi ja näki Joonaksen kävelevän rivakasti tallilta hänen luokseen.

-”He ovat juuri saapuneet.” Joonas sanoi innoissaan.

Ja samassa Siru näki, kuinka Kata ja Pete nousivat autosta, ja saapuivat kohti tallia molemmat kantaen käsivarrellaan pientä kaukaloa, jossa kussakin tuhisi pienen pieni vauva, aivan umpi unessa, autuaan tietämättöminä ympäröivästä maailmasta.

 

-”Onneksi olkoon!” Siru huudahti jo kaukaa ja ojensi kätensä kutsuakseen heidät halaukseen.

Siru halasi Kataa ja sitten Peteä vuoron perään ja näki kuinka heidän kummankin kasvoilta paistoi epäuskoinen onni. Sellainen onni, jota Siru ei ollut koskaan ennen nähnyt kenenkään kasvoilla, oikean ihmeen aikaan saama onni. He kumpikin pyyhkivät silmäkulmiaan ja katselivat herkeämättä arvokkaimpiaan.

 

-”Tämä tässä on Liinus.” Kata sanoi ja nosti koppaa, jossa makaava vauva oli puettu hempeän vaaleansiniseen.

-”Ja tässä on Liina.” Pete sanoi ja esitteli yltä päältä vaaleanpunaiseen vuoratun käärön.

-”Liina ja Liinus.” Siru toisti hivenen huvittuneena.

Pete katsahti häntä ja Siru huomasi hänen katseessaan naurua.

-”Kata ne nimet keksi, mutta ne ovat vain väliaikaiset. Vasta ristiäisissä saatte kuulla millaiset nimihirviöt me heille sitten keksimme.”

Kata tönäisi muka vihaisesti miestään, mutta nauroi sitten hänkin.

 

Siru mietti mielessään, kuinka onnellisia nuo kaksi pienokaista tulisivat olemaan. Miten ihanat vanhemmat he olivatkaan saaneet, kuinka he saisivat varttua toistensa seurassa ja ennen kaikkea, kuinka he saisivat kasvaa pienestä pitäen hevosten ympäröiminä. Vaikka Kata ja Pete olivat sopineet jo kuukausia sitten, että Joonas, joka oli juuri saanut koulunsa loppuun, alkaisi pyörittää tallia Hillan kanssa, Sirun auttaessa siinä sivussa sen mitä pystyi, he aikoivat jäädä tallin viereen asumaan ja olisivat heidän apunaan niin paljon kuin mahdollista.

Ja hän, Joonas ja Hilla saisivat toteuttaa Matiaksen kesken jäänyttä tehtävää kaikessa rauhassa, kaikki kolme, yhdessä.

 

Siru otti Joonasta kädestä ja painoi huokaisten poskensa tämän olkapäälle, Katan ja Peten lähdettyä kohti kotiaan.

Voisiko hän olla enää onnellisempi?

Mitä kaikkea he vielä  saisivatkaan yhdessä kokea.

 

horse-2097661_1280

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *