Kun he olivat palanneet kotiin Mummon luota, oli Siru saman tien lähtenyt keppihevosineen tallille. Siru oli ehtinyt varoittaa Hillaa erikoisesta matkakumppanistaan kertomalla Hillalle salaperäisesti, että hänellä on mukanaan erikoisia tuliaisia joulumarkkinoilta. Hilla oli osoittanut ihmetystä, mutta malttanut olla kyselemättä sen enempää. Tallille saavuttuaan Siru huomasi, että Kata ja Pete olivat lähteneet asioille ja Hilla oli heidän keittiössään valmistautumassa heinien jakoon.
-”Heippa!” Siru huusi eteisestä riisuessaan kenkiä jaloistaan.
-”No Hei! Vihdoin sinäkin olet täällä. Meillä meinasi Katan kanssa tulla jo kova ikävä.” Hilla sanoi ja tuli Sirua vastaan eteiseen, suu täynnä leipää. ”Pampulakin kovasti ihmetteli eilen kun sinua ei näkynytkään juhlissa.”
-”Joo, oli kyllä tosi tylsää jättää ne välistä. Mutta pärjäsitte kuitenkin hyvin?”
-”Juu, uusi poni oli vain aluksi aika pinkeänä kun se ei selvästi ole vielä tottunut joulujuhlan meininkiin. Paljon yleisöä, juoksevia pikkulapsia ja kummallisia joulukoristeita pitkin maneesin seiniä.”
-”Menikö kaikki kuitenkin loppujen lopuksi hyvin?”
-”Kyllä vain. Aluksi Pellellä oli tarkoitus ratsastaa yksi tuntilainen, mutta kun se alkoi kyttäilemään kaikkea ja vähän jopa villiintymään, käski Kata minun menemään sillä. Hetken siinä sitten ihmeteltiin, mutta lopuksi mentiin jo ihan kiltisti. Hyvä poni siitä tulee, kunhan se saa vain vähän lisää varmuutta.”
-”Onneksi olit pelastamassa tilanteen.” Siru sanoi hymyillen ja huomasi, ettei häntä tuntunut harmittavan ollenkaan, vaikka Hilla olikin tällä kertaa ollut se, joka pelasti tilanteen, eikä hän itse.
-”Sanoit että sinulla oli jotakin tuliaisia joulumarkkinoilta?” Hilla vaihtoi puheenaihetta palaten pöydän ääreen puoliksi syödyn leipänsä ääreen.
-”Kyllä vain. Ihan ensiksi tässä on pussillinen hunajassa paahdettuja manteleita, ne ovat herkkuani ja ostan niitä markkinoilta joka vuosi.” Siru sanoi ja ojensi paperisen pussin Hillalle.
Hilla katsoi pussiin ilahtuneena ja alkoi maistella manteleita.
-”Mutta ei siinä vielä kaikki.” Siru jatkoi. ”Odota, käyn hakemassa sen tuolta eteisestä, tulet kyllä hämmästymään.”
Siru käveli eteiseen, otti keppihevosen käteensä ja palasi se mukanaan Hillan luokse. Kun Hilla huomasi keppihevosen, oli hyvä, ettei hän suorastaan tukehtunut mantelin palaseen, niin yllättynyt hän näkemästään oli.
-”Onko tuo keppihevonen?” Hilla sai kysyttyä epäuskoisena yskimisen lomasta.
-”On”
-”Mutta se näyttää niin aidolta, se on vain pienempi kuin oikea hevosen pää. Saanko katsoa sitä lähemmin?”
-”Tottakai.” Siru vastasi ja ojensi keppihevosen Hillalle.
-”Miten kaunis.” Hilla huokasi. ”Aivan kuin oikea hevonen. turkki, harja, silmät ja silmäripset! Mistä ihmeestä sinä tämän löysit?”
Se olisikin ollut mielenkiintoinen tarina, Siru mietti mielessään, mutta harmikseen hän ei voisi kertoa Hillalle koko totuutta, ei ainakaan vielä.
-”Mummo antoi sen minulle joululahjaksi.”
-”Sekö hieman… erikoinen mummosi, josta olet kertonut?”
-”Juuri hän. Ja erikoinen lahjahan tämä onkin.”
-”Mistä hän oli saanut tämän?” Hilla jatkoi edelleen, kasvot ihmetyksestä soikeana ja pyöritteli keppihevosta käsissään, tutkien sitä joka senttimetriltä.
-”En tiedä…” Siru sanoi ja tunsi olonsa vaikeaksi. ”Ja onko sillä niin väliä. Mennäänkö jo jakamaan hevosille heinät?”
-”Aivan, Totta kai, kellohan onkin jo noin paljon!” Hilla huudahti ja säntäsi eteiseen vetämään saappaat jalkaansa.
Siru seurasi perässä. Hän olisi halunnut kertoa Hillalle kaiken, mutta mummon sanat kummittelivat hänen mielessään. Hän ei saisi kertoa Hillalle mitään.
Niin he lähtivät jakamaan hevosille päiväheiniä. Hilla työnsi kohmeisessa mudassa kottikärryjä eteenpäin ja Siru heitteli hevosille tarhoihin heinää, suuriin puusta rakennettuihin astioihin. Hän muisteli kuinka astiat oli hankittu viime keväänä, kun erään yksityisasiakkaan ahne suomenhevonen oli joutunut hevosklinikalle vatsasta löytyneen hiekan vuoksi. Hevonen oli aina imuroinut tarhan pohjalta joka ikisen heinänkorren, oli se sitten ollut kuinka hiekkainen tai mutainen tahansa, jolloin ajan myötä vatsalaukkuun oli kertynyt heinän mukana tullutta hiekkaa. Hevonen oli alkanut oireilemaan ähkyisesti ja klinikalla röntgenkuvissa olikin havaittu, että vatsalaukussa toden totta oli iso möntti hiekkaa, joka ei kyennyt poistumaan sieltä itsestään. Hevosen vatsa oli klinikalla huuhdeltu, jolloin pahin määrä hiekkaa oli saatu liikkeelle ja hevonen oli selvinnyt. Kata oli kuitenkin säikähtänyt koko episodia sen verran, että viime keväänä kaikkiin tarhoihin oli laitettu suuret puuastiat, joihin heinä laitettiin. Heinä pysyi astiassa hieman puhtaampana, vaikka hevoset heittelivätkin sitä aina jonkin verran maahan, syödessään ja nahistellessaan keskenään.
Mutaisimpiin tarhoihin Pete oli ajanut puuhaketta ruokinta-alueiden pohjaksi, jotta mudan ja hiekan sotkeutuminen heiniin voitiin välttää vieläkin tehokkaammin, mutta nyt loputtoman vetisen syksyn ja alkutalven vuoksi kevään ponnistelut näyttivät kirjaimellisesti valuvan hukkaan, kun hyvistä yrityksistä huolimatta osa tarhoista oli pelkkää mutavelliä. Nirsoimmat hevoset, kuten Maistro, eivät suostuneet syömään yhtään likaantunutta heinää, vaan napsivat suuhunsa ainoastaan uudesta heinäannoksesta juuri astiaan osuvat korret ja polkivat maahan päätyneen heinän mutamössön ja heinän sekoitukseksi.
Kun jokainen tallin asukki oli saanut ruoka-annoksensa, lähtivät Siru ja Hilla siivoamaan loputkin karsinoista. Lantaa kottikärryihin talikolla heitellessään he juttelivat taas kaikesta maan ja taivaan välillä ja nauraa kihersivät välillä niin kovasti, ettei tallitöistä ollut tulla mitään. Vähän väliä Siru kuitenkin vilkaisi vastakkaisen karsinan ovessa roikkuvaa keppihevostaan ja varmisti sen olevan mahdollisimman lähellä itseään. Toisinaan Hilla huomasi tämän ja katseli Sirua miettivän näköisesti, mutta silti kumpikaan ei ottanut keppihevosta enää sinä päivänä puheeksi.
Kun Kata ja Pete saapuivat asioiltaan, he saivat ilokseen huomata, että tallityöt olikin tehty loppuun ja tallin käytävä oli lakaistu puti puhtaaksi.
-”Iloiset talliapulaisemme.” Kata huokaisi kiitollisena, kun he Peten kanssa saapuivat keittiöön, missä tytöt jo istuskelivat pelaamassa korttia.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
