Aatonaatto saapui viimeinkin. Ilma oli alkanut osoittaa jäähtymisen merkkejä, mutta pakkasia saatiin vielä odottaa. Iänikuinen vesisade oli kuitenkin muuttunut lupaavammaksi ja sadepisarat olivatkin muuttuneet räntäräteiksi, jotka putoilivat taivaalta raskaasti kieppuen maahan. Sirun äiti oli tullut aamulla sanomaan, että tänään he olisivat lähdössä käymään mummon luona, sillä mummon kotikylällä oli tänään perinteiset joulumarkkinat, jossa he olivat käyneet joka vuosi.
-”Simpura…” Siru ajatteli.
Hän oli täysin unohtanut koko vierailun mummon luona. He olivat sopineet edellisenä iltana Hillan kanssa, että tapaisivat tallilla jo aamupäivästä, jotta voisivat olla auttamassa tallin perinteisessä jouluratsastusjuhlassa. Jouluratsastus oli jouluaattona järjestettävä ratsastuskoululaisille ilmainen tapahtuma, jossa he saivat koristella lempiponinsa jouluisiin koristeisiin ja ratsastaa sillä joululaulujen raikuessa maneesissa. Tapahtuma keräsi myös paljon ulkopuolista yleisöä ja Kata ja Pete tarjosivatkin siellä kaikille glögiä ja pipareita. Monelle vakiokävijälle tapahtuma kuului jouluaaton pakollisiin rutiineihin ja viritti sopivasti joulumielelle, mutta tänä vuonna Kata oli päättänyt järjestää jouluratsastuksen jo aatonaattona, sillä ihmisten jouluaatot olivat muuttuneet vuosien saatossa aina vain kiireisemmiksi, jolloin moni asiakas oli esittänyt toiveensa tapahtuman aikaistamisesta päivällä.
-”Simpuran simpura…” Siru jatkoi manailuaan ja hyökkäsi kännykälleen laittaakseen äkkiä viestin niin Hillalle kuin Katallekin, ettei hän pääsisikään auttamaan tapahtumassa.
-”No älä nyt noin kovasti riemusta kilju.” äiti sanoi ja katsoi Sirua, joka näpytteli kiireesti viestejä ärtyneenä.
-”En minä sillä.. En vain muistanut että se on tänään.” hän vastasi katsomatta äitiään.
-”Ainahan se on ollut. Tulemme huomenaamulla takaisin, ehdit silloin hyvin auttamaan tallilla, kuten aikasempinakin vuosina.” Äiti lisäsi lempeämmin.
Siru ei jaksanut selittää äidille jouluratsastuksen aikaistamisesta eikä siitä, kuinka oli odottanut sitä kovasti, sillä olihan se ensimmäinen jouluratsastus Hillan kanssa. Hän tyytyi vain keräämään itsensä sekä tavaransa nopeasti kasaan, edessä olisi kuitenkin useamman tunnin tylsä autoreissu.
Siru istui auton etupenkillä. Pimeys oli jo ajat sitten nielaissut ympäröivän maailman sisuksiinsa ja märkä asfaltti imi itseensä ne vähäisetkin valon rippeet, mitä vastaantulevista autoista ja satunnaisista katuvaloista tuli. Taivaalta satoi edelleen räntää, joka viuhui auton valokeilassa kuin parvi pieniä valkoisia perhosia, jotka maata koskettaessa sulivat saman tien vedeksi. Äidin ääni sekoittui auton tasaiseen hurinaan, eikä Siru enää erottanut sanoja vaan tuijotti eteensä surkeana. Häntä harmitti tämä jatkuva pimeys sekä märkyys. Mutta eniten Sirua harmitti se, että juuri tällä hetkellä Hilla ja muu Kivelän väki viettivät tallin joulujuhlaa yhdessä ja hän ei ollut mukana.
Sirulla oli myös huono omatunto, sillä hän tiesi kuinka paljon mummo ilahtuisi heidän vierailustaan, mutta hän ei voinut olla tuntematta pientä epämukavuuden tunnetta ajatellessaan mummoa. Mummo oli aina ollut hieman erikoinen persoona. Äiti oli sanonut sen johtuvan siitä, että mummo alkoi olla vanha ja hieman sairas, mutta Sirun mielestä mummo oli aina ollut sellainen, jo silloin kun Siru oli ihan pieni lapsi. Mummolla oli tapana uppoutua omiin maailmoihinsa ja havahtua sieltä yhtäkkiä hokien omituisia sanoja, joissa ei Sirun mielestä ollut päätä eikä häntää. Toisinaan mummo saattoi jäädä tuijottamaan Sirua kasvoillaan merkillinen vieno virnistys, aivan kuin mummo tietäisi hänestä jotakin, mistä hänellä itsellään ei ollut harmainta hajua. Äiti jaksoi kuitenkin joka kerta uskoa siihen, että Siru ja mummo löytäisivät vielä jonakin päivänä yhteisen sävelen, sillä mummo oli äidin kertoman mukaan ollut nuoruudessaan innokas hevostyttö, aivan kuten Sirukin. Mummo ei kuitenkaan koskaan puhunut hevosista, vaikka kyselikin joka tapaamisella Sirun kuulumisista ja halusi kuunnella Sirun kertomuksia Kivelän hevostallista ja sen hevosista. Joskus kun Siru oikein innostui kuvailemaan jotakin tilannetta jonkun hevosen kanssa, mummo nyökytteli hyväksyvästi päätään ja saattoi mumista
-”Vai että sillä lailla, sillä lailla”.
He saapuivat viimein mummon pihaan. Mummo asui pienessä kylässä aivan taajaman reunalla vanhassa omakotitalossa, joka oli aikanaan ollut myös Sirun äidin lapsuudenkoti. Kun äiti kaartoi autolla talon viereiselle parkkipaikalle, oli mummo jo tullut kuistille vastaan ja vilkutti heille hymyillen. Mummon koira, suklaanruskea lapinporokoira Sasu juoksi haukkuen ja häntä heiluen ottamaan vieraat vastaan, koira oli niin iloinen nähdessään heidät, että oli mennä solmuun innostuksestaan. Siru silitti sen tiivistä turkkia ja nousi autosta. Mummo tuli lonkkaansa pidellen vieraiden luokse ja sulki heidät syleilyynsä vuoron perään. Mummo oli lyhyt ja pyöreä joten Sirun olikin kumarruttava, jotta Mummo pääsi halaamaan häntä tiukasti. Vanhaksi naiseksi Mummolla oli kuitenkin tiukka ote ja Sirun piti jo hieman liikahdella, että Mummo ymmärsi hellittää ja päästää hänet lopulta vapaaksi. Mummo piti vielä Sirua hartioista ja tuijotti pistävillä tihrusilmillään syvälle Sirun silmiin.
-”Voi hyvänen aika!” Mummo huudahti. ”Olet jälleen kasvaa hujauttanut sitten viime näkemän! Sanna hyvä, tyttäresi on kohta sinuakin päätä pidempi!”
Siru mietti mielessään, että se ei kyllä paljoa vaatinut, äitikään kun ei ollut mikään pitkänhuiskea tapaus.
-”Kyllähän Siru on kasvanut. Hänestä on tullut jo niin iso tyttö.” Äiti vastasi ja katsoi Sirua lievän liikutuksen vallassa.
Siru toivoi heidän pääsevän nopeasti jo seuraavaan aiheeseen, oli nimittäin erittäin vaivaannuttavaa seistä siinä molempien intensiivisen katseen alla. Kyllä, hän oli kasvanut, mutta tarvitsiko siitä nostaa sellainen haloo.
Siru vilkaisi Sasua, joka pyöri edelleen väkkäränä heidän jaloissaan. Hän huomasi Sasun naaman valkoisten karvojen lisääntyneen ja koiran silmien samentuneen katseen.
-”Sasu näyttää voivan hyvin.” Siru kuitenkin päätti sanoa ja alkoi astella rappusia talon kuistille.
-”Kyllä vain, Sasu se vaan jaksaa edelleen vouhottaa kuin pahainen koiranpenikka, vaikka ikäloppuhan se alkaa kohta jo olla.” Mummo tokaisi ja lähti ähkäisten nousemaan portaita Sirun perässä, puristaen tiukasti kiinni kaiteesta.
-”Mutta Mummo kulta, onko lonkka alkanut taas vihoittelemaan? Miksi et ole kertonut minulle, että kulkusi on tätä nykyä noin vaivalloisen näköistä?” Äiti sanoi huolestuneena.
-”Äsh, se on vain tämä hiivatin sää. Tulisi jo lunta ja pakkaset niin tämä kolotuskin helpottaisi. En vain siedä tätä jatkuvaa märkää ja kosteaa ilmaa.” Mummo manasi päästyään kuistille.
Sasukin tuntui rauhoittuvan viimein ja puikahti ovesta sisälle, hakeutuen takkatulen eteen omalle pedilleen. Siru näki kuinka se hieman horjahtaen paneutui maaten. Hän tunsi surua katsoessaan koiravanhusta. Sasu oli ollut olemassa suurimman osan hänen elämästään ja koska äiti ei ikinä ollut antanut hänelle omaa koiraa, oli Sasu ollut hänelle vähän kuin oma koira, joka vain asui Mummon luona. Mummolla olikin tapana lähettää aina silloin tällöin Sirulle postikortteja, joissa kertoili Sasun kuulumisia. Ne postikortit olivatkin olleet ehkä ainoa yhdistävä tekijä hänen ja Mummon välillä.
Kun äiti oli keittänyt kahvit ja he olivat syöneet mummon heitä varten leipomia pullia niin monta, että Sirun vatsaan jo sattui, alkoi mummo kysellä Sirulta hänen kuulumisiaan. Mummo istui takkatulen edessä nojatuolissa silmät puoliummessa ja nyökkäili hyväksyvästi Sirun kertoessa viimeaikaisista tapahtumista Kivelässä. Siru kertoi kuinka Pampulan kanssa oli sujunut, miten tallille oli tullut uusi tuntuponi nimeltä Pelle, jonka kanssa Siru oli aluksi tehnyt töitä, ennen kuin se oli mennyt tuntilaisten käyttöön. Mummon suu venyi välillä leveään hymyyn, mutta kun Siru alkoi kertoa Hillasta ja Joonasta Mummo vakavoitui. Siru kertoi kuinka oli nähnyt Hillan käsittelevän hienosti Maistroa ja kuinka oli kuullut, että Joonas oli ollut Saksassa oikea velho vaikeiden hevosten kanssa.
Tämän kuullessaan Mummo avasi silmänsä ja kurtisti kulmiaan.
-”Vai että sillä lailla. Vai että ihan velho.” hän mumisi ja tuntui terävöittävän olemustaan.
-”Näin minä siis kuulin. En ole koskaan edes nähnyt Joonasta tallilla. Hillan mielestä olisi hyvä ajatus, että yrittäisimme pikkuhiljaa houkutella häntä mukaamme Kivelään ja saisimme hänet lopulta taas innostumaan ratsastuksesta ja hevosista.”
-”Hmm… Se ei välttämättä olisi ollenkaan huono ajatus.” Mummo vastasi ja näytti olevan nyt täysin valppaana.
Tämä kummastutti Sirua. Yleensä Mummo ei juuri kommentoinut hänen tarinoitaan, vaikka halusi niitä aina kuunnella, vaan tuntui torkkuvan koko Sirun sepustusten ajan. Tällainen passiivisuus toisinaan ärsytti Sirua, miksi hänen täytyi kertoa Mummolle kaikenlaisia hevostarinoita, kun ei häntä loppujen lopuksi tuntunut edes kiinnostavan. Eikä Mummo ollut koskaan sanallakaan kertonut omasta elämästään tai viitannut historiaansa hevosten parissa. Mummo halusi vain kuunnella. Ja nyt Mummo oli yhtäkkiä valpastunut ja jopa esittänyt mielipiteensä, jos sen nyt mielipiteeksi pystyi laskemaan, johonkin asiaan.
Mummo oli kääntynyt Siruun päin ja katsoi häntä tiukasti silmiin.
Sirua puistatti.
-”Tiedätkö Siru, meidän on nyt aika lähteä markkinoille.” hän sanoi napakasti ja siirsi katseensa takaisin kaukaisuuteen. ”Sinä taidat olla valmis…” mummo lisäsi niin hiljaa mutisten, että Siru ei ollut varma kuulemastaan, mutta niin Siru ainakin kuvitteli kuulleensa.
Sinä taidat olla valmis. Mitä ihmettä Mummo sillä oikein tarkoitti? Vai tarkoittiko mitään? Mummolla kun oli tapana toisinaan höpistä omiaan. Siitäkin huolimatta Siru huomasi tulleensa levottomaksi.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
