Keppihevonen-1024x576

Keppihevonen: 50. Luku

Siru juoksi.

Hän oli löytänyt Matiaksen talolle vievän heinää kasvavan kärrytien ja juoksi sitä pitkin niin lujaa kuin uskalsi. Kärrytie oli huonossa kunnossa ja kellastuneen heinän alla oli piilossa ilkeitä kuoppia, joista osa oli yllättävän syviä. Hän ei halunnut taittaa nilkkaansa.

 

Matias asui aivan kylän toisella laidalla, kuin missä suunnassa kaivos oli ollut. Siru kirosi mielessään, miksi hän ei ollut pitänyt aikaa paremmin silmällä, he olivat olleet aivan liian hitaita ja katselleet kaivosta aivan liian kauan ja se saattoi maksaa hänelle arvokasta aikaa, sitä aikaa, jonka hän olisi voinut käyttää isoisäänsä tutustuen.

Kaiken lisäksi he olivat joutuneet kiertämään koko kylän päästäkseen sen toiselle laidalle, sillä ihmiset olivat jälleen tulleet ulos kodeistaan. Kylän raitilla oli leikkinyt lapsia, jotka olivat varmaan viettämässä välituntiaan ja naisia, jotka olivat palanneet arkipuuhiinsa. Heidän oli täytynyt kulkea niin huomaamattomasti, kuin ikinä kykenivät, sillä kukaan ei saisi pysäyttää heitä, he eivät saisi puhua kellekään. Kiertotie oli maksanut heille monta kallisarvoista minuuttia.

 

Kello oli jo varttia yli yksi, kun Siru näki Matiaksen talon siintävän kärrytien päässä. Siru tunnisti talon oitis, se oli täsmälleen samannäköinen kuin hänen näyssään. Valkea, pahasti rapistunut omakotitalo, jonka pihapiiri kasvoi pitkää heinää. Pihalla oli myös vanha punatiilinen navetta, jonka katto kasvoi sammalta, sekä puoliksi romahtanut aittarakennus.

Näky ei ollut hääppöinen, mutta Siru tiesi, että nuo nuhruiset seinät kätkivät sisäänsä yhden kauneimmista rakkaustarinoista, jonka hän oli eläissään kuullut.

 

-”Olet uskomattomassa iskussa.” Joonas sanoi hengästyneenä, kun saavutti viimein Sirun. ”En ollut pysyä sinun perässäsi..”

Joonas tukeutui lähellä kasvavaan koivuun ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan, mutta Siru ei kuullut, eikä nähnyt häntä. Sillä hetkellä hän näki vain talon, joka tultaisiin sytyttämään noin tunnin kuluttua palamaan.

 

He kävelivät varovasti vanhan maatilan sisäpihalle. Talo näytti tyhjältä, mutta pihapiirin keskellä oleva kaivo paljasti, että talossa oli elämää. Sen vierellä oli ämpäri, joka oli vastikään täytetty vedellä, kaivon hanasta tippui vielä vettä.

 

Siru ei ehtinyt edes talon rappusille, kun sen ulko-ovi avautui.

 

-”Keitä te olette? Ja mitä teette minun pihallani?”

Siru säpsähti, käänsi katseensa ovelle ja näki nuoren miehen seisovan talon rappusilla.

-”Matias!” Siru henkäisi hiljaa.

 

Tuo hetki tuntui kestävän ikuisuuden. Matias oli päässyt yllättämään heidät, mutta siinä hän nyt oli. Hänen isoisänsä.

Ajatus tuntui hullunkuriselta, sillä Siru ymmärsi katselevansa vain joitakin vuosia itseään vanhempaa tummatukkaista nuorukaista, jolla oli palava katse. Siru näki myös heti, mitä mummo oli tarkoittanut Matiaksen ja Joonaksen yhdennäköisyydellä. He kieltämättä olivat kuin kaksi marjaa. Kuvitteliko Siru vain, vai oliko Matiaskin yllättyneen näköinen katsoessaan Joonasta?

Hetken aikaa he todella vain seisoivat ja tuijottivat toisiaan, kukin oman hämmennyksensä vallassa ja Siru sai tehdä kaikkensa, ettei olisi purskahtanut jännitykseltään mielipuoliselta kuulostavaan nauruun, sillä tilannehan oli mielipuolinen, kaikella tavalla.

 

-”Mitä tämä oikein on?” Matias sai viimein sanottua. ”Keitä te kaksi oikein olette?”

Siru tuijotti edelleen isoisäänsä, mutta onnistui murtamaan päässä laukkaavat ajatuksensa.

-”Meillä on sinulle tärkeää asiaa. Olisiko mitenkään mahdollista, että päästäisit meidät sisälle?” Siru sanoi.

Matias katseli heitä edelleen epäluuloisena.

-”Enpä usko…” hän aloitti.

-”Minulla on sinulle jotakin.” Siru keskeytti hänet, ennen kuin Matias ehtisi sanoa enempää.

Siru viittelöi Joonasta antamaan repun itselleen ja ennen kuin Siru ehti edes ottaa reppua käsiinsä, hän kuuli Matiaksen kohahtavan.

-”Tuo on Birgitin reppu! Mistä oikein saitte sen?” Matias osoitti reppua ja näytti nyt vihaiselta. ”Onko Birgit kunnossa?”

Joonas vilkaisi Sirua huolestuneena ja Siru joutui miettimään hetken. Siru tiesi, että tässä olisi se käänteen tekevä hetki, jolloin tilanne voisi helposti luisua väärille raiteille.

-”On, mumm… siis Birgit on kyllä kunnossa, mutta meillä on sinulle tärkeää asiaa ja asia koskee juuri Birgitiä… ja sinua.” Siru sai sanottua, empi hetken ja lisäsi vielä ”…ja taikahevostasi, nimeltä Blanco.”

Siru mietti mielessään, että Matias voisi nyt yhtä hyvin joko käskeä heitä lähtemään, tai pyytää heidät sisälle. Hän ei voinut muuta kuin toivoa sydämensä pohjasta, että reaktio olisi jälkimmäinen. Tätä asiaa ei voinut hoitaa hienovaraisesti, sen he olivat jo kerta toisensa jälkeen todenneet ja kaiken lisäksi heillä ei ollut nyt aikaa hukattavana.

Siru huomasi puristavansa hermostuksissaan Joonaksen käsivartta.

 

Matiaksen silmät laajenivat, kun hän kuuli Sirun viimeiset sanat. Hän katsoi ensin Sirua ja sitten Joonasta, eikä hetkeen selvästi osannut päättää, mitä seuraavaksi tekisi.

Sitten hän kurtisti kulmiaan ja astui askelman alaspäin ja kurkotti heitä kohti.

-”Hys, älä sano sitä ääneen noin varomattomasti!”

Sirun kehon läpi kulki huojennuksen aalto.

-”Tulkaa sisälle ja äkkiä sittenkin.” Matias lisäsi ja astui portaiden sivuun, avaten heille talonsa oven.

Joonas ja Siru vaihtoivat katseen ja Siru huomasi helpotuksen myös Joonaksen katseessa. Niin he astuivat sisälle Matiaksen taloon ja kun he olivat sisällä, kaikki kolme, Matias vilkuili hetken ovesta ulos kuin varmistaakseen, ettei heitä seurattu, ja sulki oven visusti perässään.

 

Taloa ei olisi voinut uskoa sisältä samaksi rakennukseksi. Se oli sisustettu huolellisesti ja sen seinät oli koristeltu kauniilla tauluilla ja julisteilla. Se oli tavattoman kodikas ja suorastaan huokui lämpöä. Matias johdatti heidät eteisen läpi keittiöön, kumartui sitten heittämään muutaman halon vakasta vanhan hellan tulipesään ja asetti sitten kahvipannun liedelle.

-”Saisiko olla jotakin lämmintä juotavaa?” hän kysyi puuhaillessaan askareitaan.

-”Kyllä kiitos.” Joonas sanoi ja istuutui keittiön pöydän ääreen.

Mutta Siru ei malttanut vielä istuutua. Hän kulki huoneessa ympäriinsä ja katseli haltioituneena ympärilleen, yrittäen painaa mieleensä jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Tätä taloa ei hän, eikä kukaan muukaan, saisi nähdä enää ikinä ja hän haluaisi muistaa sen, ikuisesti.

Tämä ei jäänyt Matiakselta huomaamatta.

 

-”Miksi olet noin kiinnostunut kodistani?” hän kysyi, kun alkoi kaataa kuumaa vettä kolmeen posliiniseen kuppiin.

Siru punastui ja istui sitten nopeasti tuolille, Joonaksen viereen.

Matias oli ottanut hyllystä kuivattuja teenlehtiä ja sekoitti ne veteen.

-”Pahoittelut, mutta meillä on nyt tarjolla vain teetä. Kahvi on päässyt loppumaan.” hän jatkoi ja ojensi sitten kupin Joonakselle ja sitten Sirulle. ”Toivottavasti se maistuu.”

Joonas otti kupin vastaan kiittäen ja alkoi särpiä kuumaa teetään varovasti.

 

Matias tutki heitä hyvän aikaa katseellaan, samalla kun ryysti teetä kupistaan. Lopulta hän ojensi vartaloaan ja rykäisi kurkkuaan.

-”Te olette tulleet jostakin todella kaukaa, eikö?” Hän sanoi viimein ja katsoi heitä pistävästi.

-”Kyllä…” Siru vastasi vaivaantuneena.

-”Sillä minä tiedän kyllä, että meillä päin ei ole tuollaisia vaatteita, eikä ainakaan tuollaisia kenkiä.”

Siru vilkaisi kenkiään ja totesi, että ne todella olivat tuolle ajalle kuulumattomat, coretex-pintaiset lenkkarit.

-”Ja minä tiedän kengistä yhtä sun toista, onhan puolisoni työskennellyt ennen kenkäkaupassa.” hän jatkoi johdattelevasti.

Siru nyökkäsi ja ajatteli mielessään, että Matiaksen olisi hyvä antaa tehdä johtopäätöksensä itse, niin pitkälle kuin ne vain kantaisivat, vasta sitten olisi heidän vuoronsa.

Matias oli jälleen vaiti ja Siru lähes kuuli, kuinka Matiaksen päässä myllersi ajatusten vyöry.

 

-”En tiedä mitä hemmettiä täällä oikeasti tapahtuu. Yhtäkkiä ovelleni saapuu omituisesti pukeutunut nuori pari, josta toinen on kuin kuvajaiseni ja toinen jollakin muulla tavalla tutun oloinen ja sitten he alkavat vielä puhua taikahevosista.” Hän lopulta sanoi ja tarkkaili selvästi heidän jokaista reaktiotaan.

-”Ymmärrän, että se tuntuu omituiselta…” Siru aloitti.

-”Omituiselta? Jos te todella tiedätte taikahevosista, te tiedätte myös sen, että kaiken sen jälkeen juuri mikään ei tunnu enää niin kovin omituista.”

Siru oli kuulevinaan Matiaksen äänessä jo hivenen lämpöä.

-”Olet oikeassa. Me olemme myös salaisuuden haltijoita.” Siru sanoi nopeasti. ”Minullakin on taikahevonen.”

-”Sen uskon. Mutta kuinka tiedätte Blancosta? Tai minusta ja Birgitistä? Teillä on Birgitin reppu, mutta se ei näytä samalta, kuin miltä se tänään hänen selässään näytti, kun hän lähti asioilleen. Uskokaa minua, minä tiedän tuon repun, sillä olen tehnyt sen itse. Niitä ei ole kuin yksi maailmassa, mutta tuo on vanhempi kuin se. Ja teillä on kummalliset vaatteet… Minä luulen, että alan päästä kärryille.” Hän sanoi.

 

Sirun vatsaa nipisteli.

 

-”Voisiko todella olla…?” Matias sanoi. ”Olisiko se totta..?”

-”On se.” Joonas sanoi napakasti ja vastasi päättäväisesti Matiaksen katseeseen.

Sirun yllätykseksi Matiaksen kasvot synkkenivät entisestään ja hän kurtisti kulmiaan.

-”Mutta… Silloinhan se tarkoittaa sitä, että jokin on nyt todella pahasti pielessä.” hän sanoi.

 

Siru katsoi tuota huolestuneen näköistä nuorta miestä ja hän tunsi itkun kuristavan kurkkuaan, mutta hän ei antanut sen ottaa vielä valtaa.

-”Minulla on sinulle jotakin, Birgitiltä.” Siru sai sanottua paksulla äänellä ja kaivoi repusta esiin kirjekuoren.

Matias otti sen vastaan ja ryhtyi avaamaan sitä varovasti, mutta sitten hän nosti nopeasti katseensa Siruun ja kysyi.

-”Paljonko meillä on aikaa?”

-”Reilut puoli tuntia.” Siru sanoi ja kyyneleet alkoivat jo kihota hänen silmiinsä.

-”Se ei ole kauaa…” Matias sanoi ja nyt Siru oli täysin varma, että Matias tiesi, mitä tapahtuisi.

 

Matias luki kirjeen ainakin kahteen kertaan, kunnes laski sen pöydälle ja antoi kyynelten valua valtoimenaan pitkin hänen kapeita poskiaan. Hän nosti kirjekuoressa olleet valokuvat silmiensä eteen ja katseli niitä vuoron perään, kuin ei olisi ikinä elämässään nähnyt mitään niin ihmeellistä ja rakasta.

Ja ihmeellisiä ne hänelle olivatkin. Hän pääsi näkemään elämänsä suurimmat saavutukset, vaikka ei saisi itse elää niistä hetkeäkään.

Siru ja Joonas saivat nähdä, mitä mummo oli Matiakselle lähettänyt. Siinä oli kuvia Sirun äidistä, kun tämä oli juuri syntynyt, kuinka Sanna oli kasvanut nuoreksi naiseksi, rippikuva, ylioppilaskuva ja sitten oli Sirun kuva. Kuinka Siru oli pienenä käärönä mummonsa sylissä, kuinka Siru ratsasti ensimmäistä kertaa ja sitten oli kuva, jonka Siru tunnisti mummon ottaneen aivan muutamia päiviä sitten.

Matias katsoi häntä kyyneleidensä läpi, ja pudisti päätään.

 

-”Ajatella…” hän mutisi sitten poissaolevana. ”Minulla on lapsi. Pieni tyttövauva, joka on vasta pienen pieni aavistus äitinsä kohdussa, ja sitten sinä olet siinä.” hän sanoi ja katsoi jälleen Sirua. ”Minun lapsenlapseni.”

-”Se tuntuu ajatuksenakin hurjalta.” Siru sanoi.

-”Vaikka tottapuhuen, heti kun aloin päästä kärryille siitä, mitä täällä oikein tapahtuu, olisin voinut vaikka vannoa, että sinä olet se, joka on minulle sukua.” Matias hymähti ja katsoi sitten Joonasta. ”Tuntuu kuin katsoisin vain hieman nuorempaa versiota itsestäni. Se kieltämättä hieman puistattaa.”

-”Ymmärrän täysin mitä tarkoitat.” Joonas virkkoi ja hymyili hänkin hieman.

-”Pitääkö se paikkansa?” Matias sanoi sitten.

-”Mikä niin?” Joonas kysyi.

-”Oletko sinä Blancon seuraava haltija?”

-”En tiedä… luulen niin… tai niin Birgit antoi ymmärtää…”

Mutta sitten Matias katsahti kelloa levottomana.

-”Aika alkaa käydä vähiin. Tulkaa, niin minä esittelen teidät toisillenne.”

 

Siru ja Joonas katsoivat toisiaan. Sitten he nousivat ylös ja seurasivat Matiasta olohuoneeseen. Keskellä olohuonetta oli suuri koristeellinen sohva, jonka puuosat oli taidokkaasti veistelty ja kangas jo hieman haalistunut. Sohva oli silti juhlallinen näky, muutoin niin maalaistalomaisessa ympäristössä. Mutta sohva ei ollut se, mihin Siru kiinnitti mielenkiintonsa, vaan ne, mitä hän näki sen päällä makaavan. Sohvalla makasi kaksi tutun näköistä keppihevosta, kumpikin omalle sohvatyynylleen aseteltuna. Valkea ja tummanruunikko.

 

-”Blanco ja Volta.” Siru henkäisi ne nähdessään.

Samassa valkea keppihevonen alkoi väristä. Sitten se nousi levitoimaan keskelle olohuonetta ja hetken kuluttua Siru katsoi silmästä silmään lumivalkean kimoa hevosta, jolla oli pitkät ja tummat ripset, hevosen molemmat silmät olivat syvän siniset herasilmät.

-”Se on vieläkin upeampi kuin kuvittelin!” Siru sanoi ja riensi hevosen luokse. Blanco salli Sirun lähestyä sitä, ja tutki Sirua lähes yhtä suuren mielenkiinnon vallassa, kuin Siru tutki sitä.

-”Kyllä Midas riemastuu kun näkee sinut taas.” Siru sanoi silittäen Blancon silkkistä turkkia.

Se oli vieläkin läpikuultavampi ja ohuempi kuin Midaksen virheetön turkki.

 

eye-4630394_1280

 

-”Te tulitte siis Midaksen avulla?” Matias kysyi, ja Siru huomasi kiinnostuksen tuikkeen hänen silmissään.

Pian oli Voltakin muuttanut muotoaan.

-”Mahtoi olla melkoinen tunne päästä ratsastamaan taikahevosten alfaoriilla. Saati matkustaa ajassa taaksepäin…”

-”En voi edes kuvailla sitä.” Siru sanoi silmät säihkyen ja yritti kuitenkin parhaansa mukaan selittää Matiakselle viimeaikaisia tapahtumia.

Siru silitti samalla Voltan turpaa ja ihaili sen valossa mahongin sävyyn vivahtavaa väritystä. Voltan harja oli sysimusta, mutta niin kiiltävä ja sen otsaa ja turpaa koristi valkea piirto. Siinä se nyt oli, hänen mummonsa taikahevonen, miten upeita ne olivatkaan, kumpainenkin.

Matias katseli mielissään, kun Siru ja Joonas tekivät taikahevosiin tuttavuutta. Blanco oli erityisen kiinnostunut Joonaksesta ja tutki hänen kasvojaan turvallaan hyvän tovin. Joonasta ihan nauratti, kun Blancon hennot turpakarvat kutittivat hänen poskeaan.

-”Se pitää sinusta.” Matias sanoi tyytyväisenä. ”Ei epäilystäkään.”

 

-”Blancon avullako sinä pystyit lukemaan taikahevosten tarinaa?” Siru kysyi, kun he olivat istuutuneet sohvalle, hevosia rapsuttelemaan.

-”Kyllä. Kuten ehkä tiedätte, Blanco kykenee monenlaisiin taikakoukeroihin. Se on taikahevoslauman tärkein osa, jota ilman laumasta tulee tasapainoton ja suorastaan hyödytön. On niiden merkityksen säilymisen kannalta ehdottoman tärkeää, että johtajatamma pysyy voimissaan. Siksi Midaksen täytyi tulla pelastamaan se, pelastaakseen oma laumansa.” Matias selitti.

”Eikä se kyennyt tekemään sitä ilman sinua, Joonas. Blanco ei suostu lähtemään luotani kenen tahansa matkaan. Jotta sen voi viedä mukanaan, on henkilön oltava sen haltija, kuten tiedätte. Taikahevosta ei voi käyttää kukaan muu, kuin hänen haltijansa.”

 

Siru katsoi Joonasta, joka näytti mietteliäältä.

-”Onko sinulla taikahevosten tarina jossakin tässä lähellä?” hän sanoi sitten.

-”Kyllä, hyvä kun otit sen puheeksi. Odotas, niin tuon sen sinulle.” Matias nousi ja haki paksun kirjan kirjahyllystään. ”Teidän on syytä ottaa se mukaanne. Ilman sitä ette saa kaikkea tarpeellista tietoa, sillä ainakaan vanhalta rouvalta on turha odottaa neuvoja.”

Hän istuutui takaisin sohvalle, kirja sylissään.

Siru katseli kirjaa, joka oli virheetön. Sen kannessa oleva kullan hohtoinen kirjoitus oli tallella ja kirja tuoksui puhtaalle nahalle, sekä vanhalle paperille. Matias käänteli sen sivuja ja Siru sai nähdä tutut kuvat vihdoinkin kokonaisina ja kirkkaina, ilman noen mustuttamia kohtia.

 

-”Olen yrittänyt tulkita tuota kirjaa, mutta en ole onnistunut siinä.” Joonas sanoi ja katseli kirjan sivuja ihaillen.

-”Kykenet siihen sitten, kun sinulla on Blanco. Kirja on suunniteltu niin, että sitä ei voi lukea ilman Blancon apua.”

-”Ja nyt saamme kirjan mukaamme niin, että se on ehjä kun palaamme kotiin!” Joonas sanoi Sirulle innoissaan. ”Siitä on meille niin paljon enemmän hyötyä, kun se ei ole karrelle palanut.” hän lisäsi sitten.

Sirun vatsaa kouraisi.

-”Karrelle palanut.” hän toisti.

-”Anteeksi, en ajatellut…” Joonas sanoi pahoitellen.

 

Mutta Matias ei kuunnellut heitä, hän oli noussut seisomaan ja silitti nyt Blancon otsaa haikeana.

-”Aika alkaa loppua.” hän sanoi viimein.

Blanco ja Volta putosivat kuin taikaiskusta keppihevosina lattialle ja Matias ojensi ne Joonakselle.

-”Ottakaa taikahevoset, tuo kirja sekä kaikki, mitä toitte mukananne ja lähtekää täältä ennen kuin on liian myöhäistä. Te ette missään tapauksessa saa törmätä Henrik Sundmanin apulaisiin.”

Siru katsoi Matiaksen vakavia kasvoja. Näytti kuin hän olisi vanhentunut tämän tapaamisen aikana kymmeniä vuosia, aivan kuin elämättä jäävät vuodet olisivat vyöryneet hänen ylitseen kerta rysäyksellä.

 

-”Etkö voisi tulla mukaamme…?” Siru aloitti silloin epätoivoisena.

-”En missään nimessä voi.”

-”Jos pakenemme kaikki? Haemme Birgitin ja pakenemme kaikki kauas pois…” Siru sopersi.

Nyt hän jo itki vuolaasti.

-”En ikinä voisi riskeerata Birgitin ja vauvan… sinun äitisi henkeä.” Matias jyrisi. ”Birgit on oikeassa. Sinä et voi ymmärtää millainen ihminen Henrik Sundman on. Hän ei luovuta ja hän saa aina tahtonsa läpi. Aina.”

-”Mutta sinä kuolet!” Sirukin huusi nyt.

-”Mutta Blanco ei.” Matias vastasi ja katsoi taas hermostuneena kelloa. Hänen kasvoillaan käväisi musta varjo. ”Nyt on kiire, menkää! Pelastakaa Blanco! Vain siten teillä on mahdollisuus todella vaikuttaa johonkin, tehdä jotakin oikeasti merkityksellistä elämällänne!”

 

Siru tunsi, että Joonas repi hänen kättään ja yritti saada hänet liikkeelle.

-”Tule Siru, meidän on mentävä, NYT!” hän huusi.

Sirulla oli ontto olo, eivätkä jalat totelleet. Tässäkö se nyt oli? Nytkö hänen täytyisi jättää Matias kuolemaan? Matias katsoi häntä murheen murtamilla silmillään ja silloin Siru riuhtoi itsensä irti. Hän juoksi Matiaksen luokse ja halasi tätä niin kovasti, kun vain jaksoi.

-”Hyvästi, Matias…” hän kyynelehti Matiaksen paitaan niiskuttaen.

Matias vastasi hänen halaukseensa ja kuiskasi Sirulle.

-”Kiitos kun sain tavata sinut, Siru, olet uskomaton tyttö. Ja sano Birgitille, että rakastan häntä. Aina.”.

 

Sitten Matias irrotti Sirun väkisin itsestään, piteli tämän käsiä, jotka hapuilivat yhä hänen paitaansa ja pakotti tämän katsomaan itseään silmiin.

-”Siru, sinun on mentävä nyt, tai kaikki menee vielä pahemman kerran pieleen. Kuuletko sinä minua?”

Siru sai vaivoin nyökättyä.

-”Mene nyt Joonaksen ja Blancon luokse, ja juokse taaksesi katsomatta. Onko selvä?”

Siru perääntyi.

Matias päästi hänestä irti ja pian Siru tunsi jonkun kiskovan häntä.

-”Siru, nyt mennään!” Joonas sanoi.

Siru lähti vastahakoisesti juoksemaan, he saapuivat eteiseen, eteisestä pihamaalle ja silloin hän kuuli Matiaksen huutavan juuri niin kovaa, että he vielä kuulivat.

-”Ne ovat tulossa! Juoskaa metsään, nopeasti!”

 

Siru pysähtyi ja kääntyi. Hän näki kauhukseen, että kärrytietä pitkin kulki tosiaan joukko miehiä ja eräällä heistä oli kivääri olallaan.

-”Äkkiä nyt!” Joonas parahti ja kiskoi Sirun jälleen liikkeelle. ”Me emme saa missään nimessä tulla nähdyksi!”

 

He kompuroivat suorinta tietä pihan poikki sen takana olevaan metsään ja juuri kun Siru ehti sukeltaa sisälle tiheikköön, he kuulivat askeleet pihamaalla. Siru kääntyi katsomaan ja näki, kuinka viisi rotevaa miestä seisoivat Matiaksen talon edessä ja neuvottelivat hetken keskenään. Sitten yksi heistä, se, jolla oli kivääri käsissään, viittoi muita seuraamaan. He riuhtaisivat Matiaksen oven auki niin, että se irtosi saranoiltaan ja astuivat sisään.

Mutta Joonas ei antanut Sirun katsoi enempää.

-”Tule nyt!” hän sähisi epätoivoisena. ”Älä katso sinne, vaan tule!”

Siru oli kauhusta täysin turta. Hän kääntyi takaisin Joonakseen päin ja sai huomata, että Blanco ja Volta seisoivat heidän edessään, ilmelävinä.

-”Meidän on nyt mentävä, sinä kyllä tiedät miten kaikki päättyy, et saa mitään lisäarvoa siitä, että jäät katselemaan sitä, päinvastoin.” Joonas sanoi kiivaasti, mutta katsoi Sirua sitten lempeämmin. ”Tule, ja vie Volta mummosi luokse. Eikö olisi hänenkin jo aika tavata taikahevosensa, kaikkien näiden vuosien jälkeen?”

 

Siru katsoi Voltaa, joka käveli hänen vierelleen. Sitten hän nousi, mitään sen enempää ajattelematta, kannonnokkaan ja leiskautti itsensä sen selkään. Joonas oli jo ratsailla ja niin he lähtivät villisti laukkaamaan läpi metsän, kohti kukkulaa, jonka luona Midas odottaisi heitä.

 

Silloin Siru kuuli sen.

Kiväärin laukaisun repivä ääni kaikui hänen korvissaan.

Ja hän tiesi.

Matias oli kuollut.

 

 

 

 

 

 

Siru seisoi kukkulalla metsän rajalla ja katsoi Midasta, joka seisoi otsa otsaa vasten lumivalkean Blancon kanssa. Kun he olivat päässeet kukkulan laelle, oli Blanco heti rientänyt Midaksen luokse.  Midas oli noussut välittömästi pystyyn ja hevosten jälleennäkemistä oli suorastaan liikuttavaa seurata. Myös Volta oli saavuttanut Midaksen ja siinä ori nyt seisoi tammoineen, metsän siimeksissä ja näytti voivan jo huomattavasti paremmin.

Mutta iloa ei ollut kestänyt kauaa.

 

Joonaksen vastusteluista huolimatta, Siru oli halunnut katsoa, kun Matiaksen talo poltettiin.

Hän oli seurannut kiikareiden linssien läpi, kuinka miehet olivat lopulta tulleet ulos talosta, näyttäen etsivän hyvän aikaa jotakin, niin talon ulkorakennuksista kuin lähimaastostakin, kunnes olivat ilmeisesti luovuttaneet. Silloin eräs heistä oli raapaissut tulitikun ja tuikannut koko talon tuleen.

 

Ottaen huomioon viimepäivien helteet ja viikkoja kestäneen kuivuuden, muuta ei tosiaan tarvittu. Yksi vaivainen tulitikku riitti polttamaan poroksi kaiken sen, minkä he olivat juuri hetki sitten saaneet kokea. Siru halusi katsoa, kuinka palo levisi ensin kasvillisuutta pitkin talon sivulautoihin, jatkaen matkaansa yhä ylemmäs, kohti kattoa. Sisälle oli taidettu valuttaa bensaa, sillä kun liekit ylsivät seinien sisäpuolelle, palo laajeni räjähdysmäisen raivokkaasti, eikä mennyt aikaakaan, kun koko talo oli ilmiliekeissä. Siru näki, kuinka talon katto alkoi sortua ja paljasti yläkerran makuuhuoneen, joka oli jo mustunut noesta. Talosta nouseva savupatsas oli niin massiivinen, että Siru ihmetteli, eikö ketään kiinnostanut tulla sitä sammuttamaan.

 

-”Eikö tuo jo riittäisi.” Joonas sanoi ja laski kiikarit Sirun silmien edestä.

Siru katseli savupatsasta. Sen näki jo varsin hyvin pelkillä paljailla silmilläkin. Savu kohosi aina vain korkeammalle ja korkeammalle.

Hän nosti kiikarit vielä kerran silmiensä eteen ja katsoi kohti taloa.

Siru säpsähti.

Nuori nainen oli juuri juossut pihalle ja langennut polvilleen talon eteen. Siru pystyi juuri ja juuri erottamaan, kuinka nainen lyyhistyi maahan, hartiat itkusta vavahdellen ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän pystyi lähes kuulemaan naisen epätoivoisen vaikerruksen.

 

Siru antoi kiikareiden pudota käsistään ja jäi tuijottamaan tuota viheliäistä savupilveä, silmiään räpäyttämättä.

-”Siru?” Joonas huhuili.

Siru ei jaksanut nyt puhua. Hän ei jaksanut Joonasta, eikä taikahevosia, eikä enää mitään. Siru oli täysin turta, eikä saanut otetta enää mistään. Hän vain tuijotti savuista patsasta tuolla kaukana jossakin. Jossakin, missä hän oli tavannut isoisänsä. Sen nuorukaisen, jonka ruumis nyt paloi tuossa talossa, tuolla jossakin. Muuttuen vähä vähältä tuhkaksi. Samaksi tuhkaksi, kuin mitä ilma talon ympärillä oli mustanaan.

Siru tunsi olonsa niin ontoksi, ettei kyennyt enää edes itkemään. Ei ollut olemassa mitään tunnetta, joka voisi vastata siihen kaikkeen, mitä hän oli juuri kokenut.

 

Mutta Joonas ei luovuttanut. Lopulta hän kietoi kätensä Sirun ympärille ja hyssytteli tätä jonkin aikaa. Joonas silitteli Sirun hiuksia ja keinutti Sirua sylissään.

-”Kaikki on hyvin, me onnistuimme. Kaikki meni juuri niin kuin olimme suunnitellet.” Joonas puheli hänelle keinuttelun lomasta.

 

Siru katseli sekavana savupatsasta. Näyttikö se nyt jäätelötötteröltä? Vaiko… porkkanalta?

Ja sitten hän viimein sulki silmänsä ja nukahti.

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *