Keppihevonen: 5. Luku

Keppihevonen: 5. Luku

Kun perjantain viimeinen oppitunti vihdoin loppui, päättivät Siru ja Hilla lähteä yhtä matkaa tallille. He pyöräilivät rinnakkain leppoisasti jutellen. Jouluun olisi enää muutama hassu päivä ja ensi viikolla koulua olisi enää kahtena päivänä, joista toisena tiedossa olisi vain joulujuhla. Kumpikaan heistä ei ollut järin kiinnostunut näkemään oppilaiden esittämää perinteistä joulunäytelmää, johon koulun ilmaisutaidonopettaja suhtautui joka vuosi hämmästyttävän lannistumattomalla intohimolla.

 

”Pistaasiksi” ristitty opettaja aloitti näytelmästä meuhkaamisen jo varhain syksyllä, jolloin hän huuteli pitkin käytäviä dramaattisesti huitoen, kuinka hänen olisi mahdotonta ehtiä ”niin lyhyessä ajassa” saada laadukas kokonaisuus aikaiseksi. Joka vuosi hän kuitenkin sai raavittua kasaan joukon vapaaehtoisia, tai vähemmän vapaaehtoisia oppilaita, joiden kanssa projektia alettiin tehdä suureellisesti ja näyttävästi. Koulun seinille levitettiin suuria julisteita tapahtumasta ja lähes jokaisessa aamunavauksessa Pistaasi ryntäsi mainostamaan näytelmää edes sivulauseen verran. Mutta viimeinen viikko ennen esitystä oli aina pahinta aikaa. Silloin Pistaasi jolkotteli käytävillä kyräillen stressaantuneena ja huitoen tavallistakin enemmän. Siru oli huomannut kuinka Hillaa oli hymyilyttänyt opettajan hullulta vaikuttanut käytös, eikä Siru tohtinut kertoa, että hän oli ollut itse viime vuonna mukana samaisessa projektissa. Silloin Sirun oli käynyt jopa sääliksi Pistaasia, sillä Pistaasi tuntui kuvittelevan olevansa osa suomalaista korkeakulttuuria näytelmineen. Se ylpeys ja autuus joka Pistaasin kasvoilla paistoi viimeisen esityksen jälkeen, oli vertaansa vailla. Ehkä Pistaasi oli haaveillut teatterikorkeakoulusta, mutta päätynyt sitten erinäisten mutkien kautta koulumaailmaan, ilahduttamaan oppilaitaan erikoisuuksillaan.

-”Toisaalta minun on ehkä sittenkin syytä nähdä se näytelmä, jotta tajuan mistä tässä kaikessa on oikein ollut kyse”. Hilla totesi.

-”Niinpä. Saati minun kun olen sitä hypetystä seurannut vierestä koko syksyn.” Siru vastasi hymyillen.

 

Tytöt saapuivat lopulta Kivelään ja Siru lähti tottuneesti hakemaan poneja sisälle.

-”Voinko tulla mukaasi?” Hilla kysyi.

-”Tottakai! Et vielä tunne poneja nimeltä, joten kerron sinulle kuka kukin on ja missä karsinassa he asuvat. Voitaisiin yllättää Kata ja ottaa kaikki hevoset sisälle ennen kuin hän ehtii tulla talliin. Hän ei ehkä odota sinua vielä tallille.” Siru vastasi.

He hakivat ensin ponit yksitellen talliin ja Siru sai huomata, että Hilla todellakin oli tottunut hevostenkäsittelijä. Hilla ja Siru olivat vaihtaneet kotona tallivaatteet päälleen, mutta Hilla onnistui kuin ihmeen kaupalla pitämään vaatteensa yllättävän puhtaina, mudassa tarpomisen määrään nähden.

 

earth-1280278_1280

 

Kun Siru tuli tallista Pampulaa viemästä, hän huomasi kauhukseen, että Hilla oli mennyt hakemaan Maistroa, Katan hevosta, tarhasta. Maistro oli iso, musta, piirtopäinen ori ja se osasi olla todella kuuma ja hankala kun sille päälle sattui. Kata haki sen yleensä aina itse sisälle, mutta viimeaikoina myös Siru oli saanut taluttaa sitä, mutta aina kuolaimet suussa. Ja siellä Hilla nyt oli, tavallisen riimunnarun kanssa sitä hakemassa.

Maistro oli antanut Hillan ottaa itsensä nätisti kiinni, mutta kun Hilla lähti taluttamaan sitä portista ulos, ori syöksähti äkisti oviaukosta ja kääntyi narun päässä Hillaan päin viskoen hermostuneena päätään ja heitellen etukavioitaan. Siru jähmettyi. Hänen teki mielensä vain sulkea silmänsä ja rukoilla, että Hilla ei olisi nyt siinä, vauhkon Maistron kanssa, juuri kun heidän piti yllättää Kata oma-aloitteisuudellaan. Mitä jos Maistro pääsisi irti ja rikkoisi itsensä? Sitä Siru ei ikinä antaisi itselleen anteeksi.

Maistro oli Katalle kaikki kaikessa. Se oli hankala, mutta upea hevonen. Hevonen, jolla kukaan muu ei voinut ratsastaa kuin Kata. Hevonen, jollaista Kata ei saisi ikinä toista samanlaista. Siru näki kuinka ori alkoi valmistella pystyyn hyppäämistä ja hänen katseensa tavoitti Hillan katseen, mutta Sirun yllätykseksi Hillan katseessa ei näkynyt pelkoa, vaan totaalinen tyyneys. Hilla alkoi puhua orille pehmeästi ja laittoi sen kävelemään rinnallaan talliin. Pehmeästi, mutta johdonmukaisesti. Maistro laski päänsä alas ja pärskähti kuuluvasti muutamaan otteeseen lompsiessaan rennosti talliin. Siru oli ihmeissään. Mitä juuri äsken oli tapahtunut? Hän oli ollut aivan varma, että sekä Hillalle, että Maistrolle olisi tapahtunut jotakin kamalaa, mutta siinä he nyt olivat, sisällä tallissa yhtenä kappaleena, kumpainenkin.

 

-”Maistrolla taisi olla kiire talliin:” Sai Siru vaivoin sanottua.

-”Näin taisi olla, tai sitten se säikähti kun sähkölanka osui märkään maahan ja napsahteli”, Hilla vastasi edelleen tyynenä kuin viilipytty.

-”Hetken aikaa olin aivan varma, että se hyppää takajaloilleen ja kaataa sinut..” Siru jatkoi.

-”Kävihän se minunkin mielessäni, mutta huomasin että Maistro on vain herkkä, ihan kuten Cleokin. Sekin rauhoittui aina kun en vain lähtenyt mukaan sen temppuiluihin.” Hilla sanoi ja silitti hymyillen Maistron vahvaa kaulaa. ”Olen aina pitänyt vähän kuumista hevosista. Vaikka niiden kanssa tulee välillä hankalia tilanteita, niiden kanssa koen oppivani eniten. Opin itsestäni ja opin hevosesta. Ne eivät toimi kuten automaatit.” Hilla jatkoi.

Siru mietti mielessään Pampulaa, joka oli pienistä tempuistaan huolimatta erittäin tasaluontoinen poni, olihan se ratsastuskoulun yksi luottoratsuista, jolle pystyi laittamaan pienenkin lapsen kyytiin, eikä se varmaan edes säpsähtäisi vaikka maailman loppu saapuisi. Siru piti sen lempeästä ja rauhallisesta luonteesta, sillä sen kanssa Sirun ei tarvinnut odottaa yllätyksiä. Pampula oli turvallinen ja siksi hänellä oli Pampulan seurassa turvallinen olo. Tietenkin Siru käsitteli tarpeen vaatiessa haastavampiakin hevosia, kuten Maistroa, mutta hän ei koskaan ollut nauttinut siitä. Sirulla oli hyvä mielikuvitus ja hän kyllä keksi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, mitä voisikaan tapahtua ja ne vilisivät hänen silmiensä edessä vielä hyvän aikaa sen jälkeenkin, kun tilanne oli jo ohi. Siru ei kaivannut hankalien hevosten kanssa puljaamista, sillä hänestä hevoset olivat kuitenkin aina lähtökohtaisesti arvaamattomia, olivathan hevoset monta sataa kiloa painavia pakoeläimiä, jotka saattoivat reagoida ihmisen mielestä mitättömältä tuntuviin asioihin, kuin olisivat suuressakin vaarassa. Osa hevosista oli vain vielä herkempiä ja reaktiivisempia kuin toiset. Ja tottahan se oli, että ei Pampulan kaltainen poni olisi aikoinaan selvinnyt villissä luonnossa, kun ei se viitsinyt hätkähtää edes sitä, jos joku muu poni ampaisee ratsastustunnilla pukkilaukkaa suoraan sen vierestä.

-”Jäisit kyllä sapelihammastiikerin hampaisiin alta aika yksikön”, oli Sirulla tapana sille näissä tilanteissa sanoa ja rapsuttaa sen takkuista harjanjuurta.

 

Mutta onneksi sapelihammastiikereitä ei enää ollut ja Pampulalla ei näin ollen olisi hätäpäivää, mutta toisinaan Siru toivoi, että joku voisi kertoa saman asian myös Maistrolle. Sirua huvitti, kun hän kuvitteli Maistron luulevan elävänsä edelleen, kuin ennen muinoin, valmiina reagoimaan pienimpäänkin ärsykkeeseen pahimman mahdollisen uhan varalta. Katalla oli tapana sanoa, että Maistro näki pieniä vihreitä ukkoja joka paikassa, joita sen täytyi pällistellä, puhista ja väistellä parhaansa mukaan. Ja siltähän orin toiminta välistä näyttikin. Kata oli ostanut Maistron aikanaan halvalla, sillä se oli nuori ja hankala, mutta kun se liikkui asiallisesti, se väläytteli sellaista kapasiteettia, mihin Katalla, omien sanojensa mukaan, ei olisi ikinä ollut varaa ilman hankalan luonteen tuomaa alennusta. Niinpä Kata oli ruvennut kouluttamaan Maistroa pikku hiljaa, pala palalta, jolloin heidän yhteistyönsä tänä päivänä näytti parhaimmillaan hyvinkin harmoniselta, ellei Maistro päättänyt jähmettyä puhisemaan tyhjille maneesin nurkille ja yrittänyt sen jälkeen komealla sivuloikalla paeta paikalta. Tällöin Kata saattoi vain vähän naurahtaa ja todeta, että tänään oli taas mörköpäivä.

 

Siru ihaili Katan kykyä pysyä kylmäpäisenä yllättävissäkin tilanteissa, kuten Maistron loikkiessa vauhkona allaan tai kun ratsastustunnilla tapahtui jotakin ikävää. Toisinaan ponit saattoivat pelästyä jotakin ja joku ratsastajista tippui. Kata osasi aina ottaa tilanteen jotenkin ihmeellisellä tavalla haltuunsa. Tätä samaa sanatonta kykyä Siru oli havaitsevinaan nyt myös Hillassa, tämän käsitellessä Maistroa.

-”Älä silti luule, että olisin loppujen lopuksi kovinkaan taitava vaikeiden hevosten kanssa.” Hilla sanoi yllättäen ripustaessaan Maistron riimua karsinan ovessa olevaan koukkuun.

-”Miten niin?” Siru ihmetteli. ”En ole kenenkään muun kuin Katan nähnyt selviävän Maistron kanssa noin hienosti, kun se on pinkeänä! Edes Pete ei pärjää sille, vaikka hänellä on voimaakin kaksin verroin Kataan nähden. Pete on sanoutunut irti Maistron käsittelystä, ellei ole aivan pakko.”

-”Niin, kyllähän minä Cleon kanssa opin yhtä sun toista, mutta Joonas on meistä kahdesta se, joka on oikeasti taitava hevosten kanssa.”

Siru tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä kun Hilla mainitsi veljensä nimen. Oliko Joonas oikeasti kiinnostunut hevosista? Se tuntui jännittävältä ajatukselta, Kivelässä kun ei juuri poikia näkynyt, mitä nyt muutama seitsenvuotias alkeiskurssilla silloin tällöin, eikä heistäkään kukaan jatkanut ratsastusta sen jälkeen, kun he olivat päässeet laukkaamaan hurjasti ympäri kenttää. Mielenkiinto yleensä lopahti sitten kun kaikista hienoin asia, eli kovaa meneminen, oli saavutettu.

 

horse-3362109_1280

 

-”Joonas oli yksi tallimme parhaista ratsastajista. Hän sai lopulta ratsastaa tallin kuumia myyntihevosia ja kilpailla niillä esteratsastuksessa. Sellaista hevosta ei tuntunut olevan olemassakaan, jonka kanssa Joonas ei olisi pärjännyt, loppujen lopuksi. Joskus jonkun hevosen kanssa aikaa meni enemmän, mutta Joonas oli valmis näkemään vaivaa, ja aikaa, hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Joskus hän saattoi istua tuntikausia jonkun hevosen karsinassa ja vain olla sekä lukea hevosta. Sen Joonas todella osaa. Nimittäin lukea hevosta, hän pystyy lukemaan niitä kuin avointa kirjaa. Yritin joskus saada hänet selittämään minulle kuinka hän sen tekee, mutta Joonas sanoi sen tulevan häneltä niin luonnostaan, että sitä oli hankalaa opettaa jollekin toiselle.”

-”Ohhoh…” Siru huokaisi. ”Miksi hän ei tunnu olevan kiinnostunut palaamaan täällä Suomessa hevosten pariin?”

-”Se onkin monimutkainen kuvio se… ” Hilla sanoi vakavoituen. ”Mutta pähkinänkuoressa, Joonas ei ollut lainkaan mielissään kun kuuli, että muutamme takaisin Suomeen. Hän oli päässyt myyntitallin ratsuttajaksi ja tallin omistaja povasi Joonakselle uraa kilparatsastajana. Mutta ei se ehkä ollut se suurin syy..”.

-”Mikäs se sitten oli..?” Sai Siru vaivoin kysyttyä.

-”Olisiko kliseistä sanoa, että siihen liittyi eräs tyttö?” Hilla vastasi katsahtaen Sirua.

Siru tunsi pienen mustasukkaisuuden piston nostavan päätään, mikä tuntui hänestä ihan hölmöltä, niin vähän hän Joonasta todellisuudessa edes tunsi, joten hän sai sen nopeasti aisoihin.

-”Aijaa… Ikäviä aina tuollaiset asiat..” Hän mumisi.

-”Mutta se voisi kyllä olla meidän tuleva projektimme. Siis se, että saisimme, sinä ja minä, pikku hiljaa houkuteltua Joonaksen takaisin hevosen selkään. En ole ikinä nähnyt häntä niin surkeana kuin viime aikoina…” Hilla sanoi kävellessään kohti viimeistä hevosta, joka odottelikin tarhassa malttamattomana palvelijaansa ja pääsyä heinien luo talliin.

 

 

Samana iltana Siru ei ollut saada unen päästä kiinni. Hänen päässään risteilivät ajatukset Joonaksesta, kesyttämässä villejä ratsuja, ja Hillan äänestä kuultava huoli veljensä tämänhetkisestä voinnista, lisäsivät oman tumman harsonsa Sirun ajatuksiin. Kun Hilla oli kertonut Joonaksen vastarinnasta takaisin Suomeen muuton suhteen, oli Siru äkkiä oivaltanut, että sehän se oli se kummallinen tumma varjo, joka tuntui ikään kuin leijuvan pojan ympärillä. Kaikki ne kerrat kun Siru oli Joonaksen nähnyt, vaikka kaukaakin koulun pihalla, hänellä oli ollut kummallinen tunne siitä, että Joonaksessa ei ollut kaikki kohdallaan. Vaikka Joonas ei suoraan näyttänyt alakuloiselta tai murjottavalta, kyllä, heitä koulu oli pullollaan, murjottavia nuoria jotka kipuilivat murrosiän pyörteissä, hänestä välittyi jotakin kummallista, jotakin, jota Siru ei osannut selittää. Joonas tuntui samaan aikaan kiehtovalta ja hieman pelottavalta hahmolta. Millainen todellisuudessa oli tämä surumielinen, mutta hevosia niin taitavasti käsittelevä poika?

 

Siru mietti saisiko ikinä mahdollisuutta saada sitä selville.

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Author Image
Katri Kärki

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *