Keppihevonen-1024x576

Keppihevonen: 49. Luku

Kylänraitti oli hiljainen, Siru ei nähnyt enää ristin sielua missään.

-”Kaikki ovat varmaankin vetäytyneet sisälle varjoon.” Joonas sanoi, ajatellen selvästi samaa kuin Siru, eikä hän ihmetellyt miksi.

Siru tunsi auringon voimakkaan porotuksen niskassaan ja mietti, mahtoiko aurinko polttaa hänen ihonsa rikki. Oliko hän milloinkaan mahtanut kokea niin mahdotonta hellettä? Hiki valui pitkin hänen kasvojaan ja paita oli liimautunut kiinni hänen ihoonsa.

-”Mummo taisi pakata vesipullon reppuun myös siksi, koska tiesi, että meitä odottaa täällä tällainen helle… Kuumuus vain pahenee.” Siru sanoi ja joi pullosta jälleen ison kulauksen.

Hän silmäili pulloa ja toivoi, että he löytäisivät matkalla jonkin paikan, missä voisivat täyttää pullon uudelleen, sillä vesi alkoi jo olla lopussa. Siru ojensi pullon Joonakselle ja tämä joi sen tyhjäksi yhdellä huikalla.

-”En ole ikinä kokenut tällaista kuumuutta. En ainakaan Suomessa.” Joonas myönsi ja pyyhki hikeä otsaltaan.

 

He kävelivät varovaisina kylän halki kulkevaa pölyistä hiekkatietä pitkin ja katselivat ympärilleen. Tien molemmilla puolilla oli vanhoja rivitaloja, jotka olivat jo parhaat päivänsä nähneitä. Niiden maalipinta halkeili ja katot olivat osin alas painuneita. Siru arvasi niiden olevan kaivoksen työntekijöille pystytettyjä asuntoloita, joiden ympärille oli kohonnut aikanaan oma pieni kyläyhteisönsä. Kirkon lisäksi he näkivät pieniä puoteja, sekä koulun.

Kaikkialla oli kuitenkin hieman väljähtäneen näköistä, vaikka talot eivät olleet varsinaisesti vanhoja.

 

-”Kaivos ei ole tuottanut enää niin hyvin, että Henrik Sundman kokisi tarpeelliseksi panostaa työntekijöidensä asumuksiin.” Siru sanoi ja häntä puistatti. Oli iljettävää sanoa sen hirvityksen nimeä ääneen paikassa, jossa Siru tiesi tämän oikeasti oleilleen, ehkä jopa ihan äskettäin.

-”Olet ehkä oikeassa. Mutta kun kaivos suljetaan, tämä koko kyläkin kuihtuu pois. Kaikki se, mikä siitä on vielä jäljellä, katoaa.” Joonas vastasi. ”Kaivos on alueen ainoa työllistäjä.”

 

Silloin Siru näki sen. Valtaisan kaivoskompleksin kylän takana.

Se sijaitsi kauempana, useamman kilometrin päässä, mutta erottui selvästi muusta maisemasta. Se oli kuin mätänevä avohaava muutoin niin kauniissa maalaismaisemassa.

Siru nosti kiikarit silmilleen ja pysähtyi tutkimaan sitä. Maata oli myllätty hehtaari kaupalla ja Siru pystyi juuri ja juuri erottamaan kaivostyöläiset, jotka puursivat helteestä huolimatta, eikä Siru ei voinut olla miettimättä, kuinka kuuma kaivoksella nyt olisi. Sehän oli kuin autiomaa, pelkkää kuumuuttaan hohkaavaa kiveä ja pöllyävää hiekkaa, vailla varjon varjoa. Miten ihmeessä kukaan kykeni työskentelemään siellä tällaisena päivänä?

He hivuttautuivat läheiselle joentörmälle, josta oli hyvät näkymät kaivokselle päin. Joki teki juuri siinä kohdassa jyrkän mutkan ja piennar nousi mutkassa korkealle ylöspäin, jolloin joen ja pientareen väliin jäi suojaisa kaistale, jossa he voisivat tarkkailla kaivosta kaikessa rauhassa. Ja kuin tilauksesta, kaistaleella kasvoi myös muutama pajupensas, jotka tarjosivat heille varjoa.

 

Kaivoksen työmaa suorastaan vilisi ihmisiä. Ja hevosia. Siru katseli kuinka hevoset kulkivat edestakaisin, toinen vetäen perässään tyhjiä kärryjä ja toinen täysiä. Hevoset näyttivät ihmisten tavoin nuupahtaneilta ja joidenkin nuhruisen karvapeitteen läpi paistoivat kylkiluut.

-”Blancon taika oli näemmä jo alkanut menettää tehoaan… Hevoset ovat jälleen surkeassa kunnossa.” Siru kuistasi.

Sitten hänen huomionsa kiinnittyi hevoseen, joka veti valtavan kokoista kivillä täytettyä kärryä mäkeä ylös. Hevonen näytti pinnistelevänsä voimiensa äärirajoilla, Siru näki sen askelten notkahtelevan ja jalkojen lähes pettävän. Kärryt painoivat aivan liikaa ja hevosen eteneminen oli tuskaisen näköistä.

Mutta joka kerta, kun hevonen pysähtyi edes hetkeksi keräämään voimiaan hurjasti puuskuttaen, kuorman päällä seisova ohjastaja iski sitä, oikein voimiensa takaa, raipalla lautasille. Hevonen vavahti ja ryhtyi jälleen kiskomaan kärryjä haparoivin askelin. Hevosen selässä erottui jotakin punaista, oliko se verta?

 

bridle-3439576_1280

 

Siru kavahti ja sulki nopeasti silmänsä. Hän tunsi kuinka pahan olon aalto vyöryi hänen ylitseen ja hän sai nieleskellä hyvän tovin, ettei olisi antanut ylen.

-”Tämä on kurja paikka…” Joonas sanoi, katsoen vuorostaan kaivosta kiikareiden läpi. ”En lainkaan ihmettele, että isoisäsi koki tarvetta auttaa noita hevosparkoja…”

Siru nyökkäsi kalpeana.

-”…mutta me emme ole nyt tulleet pelastamaan kaivoksen hevosia.” Joonas jatkoi.

-”Niin.” Siru takelteli.

Hän tunsi kuinka oksennuksen kitkerä maku pyrki jälleen ylös pitkin hänen ruokatorveaan.

Joonas katsoi Sirua lempeästi silmiin.

-”Ei ole helppoa katsoa vierestä viattoman luontokappaleen kaltoinkohtelua, usko pois, minä tiedän sen. Mutta meidän on pakko hyväksyä se tosiasia, että noita hevosia me emme voi auttaa. Jos siihen ei kyennyt edes sinun isoisäsi, ja hän jos kuka paneutui asiaan koko sydämellään, siihen emme kykene mekään.”

Sirun kurkkua kuristi.

-”Emmekö voi tehdä mitään…?”

-”Emme nyt, mutta ajat muuttuvat, kuten hyvin tiedät. Annetaan ajan tehdä tehtävänsä.”

 

Siru mietti Joonaksen sanoja ja tiesi tämän olevan oikeassa. Olihan hevosen osa heidän aikanaan jo aivan erilainen kuin mummon nuoruudessa. Mutta silti Sirua puistatti, kun hän mietti, että yhä tänäkin päivänä, jossakin päin maailmaa, hevonen oli ihmiselle vain työjuhta, tunteeton ja persoonaton lihanpala, joka on olemassa vain ja ainoastaan ihmisen käyttöä varten. Tai niin ne ihmiset kuvittelivat.

 

-”Katso, tuolla, tuon mäen päällä.” Joonas sanoi yllättäen ja osoitti sormellaan kaivoksen länsireunalla kohoavaa kukkulaa.

Siru nappasi kiikarit ja nosti ne nenälleen. Hän näki mäen harjalla talon, joka oli kaikkea muuta kuin samanlainen kaivoksen muiden rakennusten kanssa. Se oli suorastaan pröystäilevän näköinen viimeisteltyine maalipintoineen ja sen oviaukon yläpuolella komeili puusta veistelty kotka.

-”Tuon on oltava johtajan toimisto.” Siru sanoi vakavana. ”Tuonne mummo on siis pian matkalla.”

Sitten Siru huomasi jotakin kiinnostavaa mäen rinteen juuressa. Siellä oli hevosten talli, jos sitä nyt edes talliksi pystyi kutsumaan. Se oli ränsistynyt yksiseinäinen katos, jota ympäröi huteran näköinen aitaus. Aitauksessa näkyi olevan muutama hevonen.

Sirun sydän läpätti.

Siinä se nyt oli.

Hän näki ilmielävänä edessään sen kaiken, mistä mummo oli tarinassaan kertonut. Kaivoksen, tallin, hevoset…

 

Hän siirsi katseensa jälleen mäen päällä olevaan taloon ja tiirailtuaan sitä hetken aikaa, hän jähmettyi.

Siru näki, kuinka talon edessä olevalle terassille asteli pyylevä ja lyhyt mies, joka piteli kädessään jotakin… oliko se sikari? Kyllä, mies nosti sen huulilleen ja hetken kuluttua Siru erotti savupilven kiemurtelevan hänen suustaan. Miehen iho kiilteli kuumuudessa, mutta hänen harvat hiuksensa olivat sliipattu tiukasti päälakea myöten ja vaatteet olivat kuin kroisoksella konsanaan.

-”Henrik Sundman.” Siru sähisi hampaidensa välistä ja oli jo kääntymässä ympäri.

Hän ei halunnut nähdä tarkemmin tämän kasvoja. Hän ei halunnut, että sen ällöttävän miehen kasvot tulisivat hänen uniinsa, todellisina.

-”Niinkö?” Joonas sanoi. ”Anna, minäkin haluan nähdä hänet.”

Joonas otti kiikarit itselleen ja katseli hetken, kunnes huomasi Sirun jo nousseen ylös ja kävelevän takaisin kohti kylää.

-”Odota!” Joonas huudahti ja juoksi hänet kiinni. ”Mitä oikein meinaat?”

-”En halua nähdä enempää.” Siru vastasi vakavana. ”Sitä paitsi, aikamme alkaa loppua.”

 

Joonas vilkaisi kirkon kelloa ja totesi kauhukseen sen olevan varttia vaille yksi. Heillä olisi vain viisitoista minuuttia aikaa ehtiä Matiaksen luokse.

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *