Keppihevonen: 48. Luku

Keppihevonen: 48. Luku

Ensimmäinen asia, jonka Siru havaitsi tajunnan menetyksen jälkeen, oli voimakas pääkipu. Siru myös ymmärsi makaavansa jossakin pehmeässä, mahdollisesti heinikossa ja hänen oli suorastaan kuuma. Kun hän avasi silmänsä, polttava keskipäivän aurinko tervehti häntä sokaisevana taivaalta. Siru nosti vaistomaisesti kätensä silmiensä suojaksi ja nousi parahtaen istumaan.

 

-”Hyvä, pelästyin jo, että sinulle kävi jotakin.”

Hän kuuli Joonaksen tutun äänen viereltään.

-”Olinko kauankin tiedottomana?” Siru sai kysyttyä ja ihmetteli Joonaksen kommenttia.

Olo oli niin kamala, että eikö se muka tarkoittanut sitä, että hänelle todella oli käynyt jotakin.

-”Vain muutaman tovin, mutta juuri sen verran, että aloin jo huolestua.” Joonas vastasi hymyillen ja tarjosi Sirulle repusta vesipulloa. ”Suu on aivan hiekkapaperia, eikö vain? Tämän pitäisi auttaa.”

Siru sai vain vaivoin nostettua pullon huulilleen, sillä hänen kehonsa joka ikistä lihasta kivisti. Aivan kuin hän olisi jäänyt jyrän alle. Ja Joonas oli oikeassa, suu oli niin kuiva, että kieli oli liimautunut kitalakeen ja puhuminen oli vaikeaa. Kun vesi pääsi valumaan huulien välistä hänen karheaan suuhunsa, olo alkoi tuntua heti paljon siedettävämmältä.

 

-”Lihaskipu menee pian ohitse. Se taitaa olla jokin sähkön sivuvaikutus.” Joonas sanoi ja auttoi Sirun mukavampaan asentoon.

-”Missä Midas on?” Siru kysyi ja alkoi ensimmäisen kerran katsella kunnolla ympärilleen. He istuivat helteen paahtamalla niityllä, joka sijaitsi mäenkumpareen laella. Heidän takanaan oli pieni metsänpahanen ja edessä avautui kaunis kesäinen maalaismaisema, jota halkoi alhaalla laaksossa mutkitteleva joki. Kauempana, joen tuolla puolen, näkyi asuintaloja, aivan kuin siellä olisi ollut kylä.

-”Se on tuolla metsässä, puiden takana suojassa. Senkin täytyy toipua matkasta, ilmeisesti sekään ei ole sähkölle täysin immuuni.”

Siru siristi silmiään ja erotti metsässä makaavan Midaksen.

-”Minun on päästävä sen luokse!” Siru henkäisi ja yritti nousta ylös, mutta jalat eivät vielä totelleet.

-”Me menemme kyllä, heti kun pystyt liikkumaan.” Joonas toppuutteli. ”Ja toisekseen, olisiko sinun aika jo luopua noista talvivaatteistasi? Ne eivät varmasti ainakaan helpota oloasi. Täällä on oikea vuosisadan helle.”

Joonaksen kasvoilla kareili huvittunut hymy.

 

Siru katsoi itseään ja totesi olevansa yhä toppatakin sekä toppahousujen verhoamana. Pipo oli sentään lentänyt riepotuksessa hänen päästään, mutta muuten hän oli yhä kuin varustautuneena kovaankin pakkaseen. Joonas oli vuorostaan tainnut hoksata jo etukäteen jättää talvivaatteensa lammen rannalle, sillä hänellä oli yllään vain ohut t-paita ja polviin asti käärityt housut.

Niin Siru alkoi kivusta irvistellen riisua toppavaatteitaan, ja tunsi helpotuksekseen tuulen viilentävän vireen ihollaan, niistä kuoriuduttuaan. Mutta iloa ei kestänyt pitkään, sillä heti kun tuuli vaimeni edes hetkeksi, kuumuus iski jälleen tukahduttavana heidän ylleen.

 

Siru lysähti vielä hetkeksi aloilleen ja joi pullosta suuren kulauksen vettä. Sitten hän sulki silmänsä ja yritti nousta uudelleen pystyyn. Vaikka kipu oli yhä valtava, hän pääsi kuin pääsikin ylös. Joonas tarjoutui auttamaan, mutta Siru torjui hänen kätensä, sillä hän oli päättänyt selviytyä yksin. Jos hän aikoi viedä tehtävänsä kunnialla loppuun, täytyihän hänen kyetä edes kävelemään itsenäisesti. Joonas antoi Sirulle hieman tilaa ja niin he hivuttautuivat yhdessä kohti metsän reunaa.

Jokainen askel, jonka Siru otti, tuntui sietämättömältä, ja se varmasti näkyi.

-”Me voimme kyllä odottaa hetken, että olosi helpottuu.” Joonas vielä yritti, mutta Siru ei kuunnellut.

Hän halusi Midaksen luokse.

 

Kun Siru viimein saapui maassa makaavan taikahevosensa vierelle, hän heittäytyi sen kaulaan ja painoi kasvonsa sen puhtaan valkeaan harjaan. Midas käänsi kaulansa Sirun ympärille ja Siru tunsi sen pehmeän turvan selällään.

Siru halasi hevosta pitkään ja painautui sitä vasten, miten turvalliselta se tuntuikaan.

-”Olethan sinä kunnossa…?” Siru kuiskasi Midaksen korvaan ja samassa hän tunsi olonsa parantuvan pikku hiljaa.

Lihasten kipu hellitti. Midasko sen jälleen hänelle teki? Midas katsoi häntä silmiin viisailla, mutta väsyneillä silmillään ja Sirun vatsassa alkoi poreilla.

Hän alkoi viimein käsittää, mitä juuri oli tapahtunut.

 

sunset-1722437_1280

 

-”Me teimme sen!” Siru sanoi innoissaan. ”Emmekö tehneetkin?”

-”Kyllä, me todella teimme sen.” Joonas vastasi, kyykistyen Midaksen vierelle hänkin.

-”Mutta onko Midas kunnossa? Se vaikuttaa niin väsyneeltä…?” Siru kysyi huolestuneena ja silitti tämän leveää otsaa.

Midas sulki silmänsä ja laski turpansa maahan. Sen hengityskin tuntui raskaalta, eikä se tehnyt elettäkään, että olisi yrittänyt nousta ylös.

-”Se on kyllä kunnossa, mutta kuten sanoin, aikamatkustus vaati siitäkin veronsa. Sen täytyy nyt vain levätä.” Joonas vastasi. ”Mieti miten paljon energiaa sen täytyi käyttää, jotta pääsimme tänne asti ja sen täytyy vielä jaksaa viedä meidät takaisin. Ei siis ole ihme, että se on väsynyt.”

Siru katsoi Midasta surullisena.

-”Sen täytyy säästää nyt kaikki jäljellä olevat energianrippeet siihen, että se jaksaa tehdä sen kaiken vielä toistamiseen ja viedä meidät kotiin.” Joonas jatkoi.

-”Eikö Midas siis tule mukaamme?” Siru kysyi yllättyneenä.

-”Ei, sen täytyy jäädä tänne lepäämään.”

-”Mutta… miten me selviämme siitä kaikesta kahdestaan? Emme me tiedä mihin meidän pitää mennä!” Siru sanoi ja tunsi paniikin nostavan päätään.

Hän oli koko ajan tuudittautunut siihen ajatukseen, että Midas kyllä tietäisi mitä heidän tulisi tehdä, mutta jos Midaksen täytyi jäädä metsään keräämään voimia, niin miten he löytäisivät Joonaksen kanssa kahdestaan Matiaksen luokse?

Nyt paniikki ei enää kutitellut hänen sisintään, vaan oli ottanut vallan.

 

-”Rauhoitu.” Joonas sanoi ja otti Sirua kiinni hartioista, tiukasti puristaen. ”Minä tiedän mitä meidän täytyy tehdä.”

-”Miten voit tietää…?” Siru kysyi hengästyneenä.

-”Onhan minulla tämä!” Joonas sanoi ja virnisti.

Hän oli irrottanut otteensa Sirusta ja heilutteli reppua edessään.

-”Reppu?”

-”Niin, ei tietenkään pelkkä se, vaan kaikki se, mitä mummosi laittoi sen sisälle.”

Siru katsoi Joonasta ymmällään.

-”Mummosi taisi sittenkin tietää yhtä sun toista, tai sitten hän vain osasi arvata hämmästyttävän osuvasti.”

Siru ei edelleenkään ymmärtänyt.

-”Katso.” Joonas sanoi ja avasi repun. ”Ensimmäinen asia, jonka huomasin, oli mummosi kirjeen lisäksi tuo vesipullo, josta jo joitkin. Se nyt saattoi olla vain sattumaa, sillä kukapa ei pakkaisi mukaan vesipulloa kun on lähdössä retkelle, jos tätä nyt retkeksi voi kutsua, mutta ei siinä vielä kaikki. Katsopas tätä.”

Joonas kaivoi repusta suuren taitellun paperiarkin ja avasi sen.

-”Kartta!” Siru huudahti.

-”Eikä mikä tahansa kartta.” Joonas sanoi silmät loistaen. ”Minä ehdinkin jo vähän perehtyä siihen sillä välin, kun sinä olit vielä muissa maailmoissa. Tule, niin minä näytän.”

 

Joonas johdatti hänet aivan metsän laitaan ja asetteli kartan hänen eteensä.

-”Näyttääkö tutulta?”

Siru katsoi vuoron perään karttaa ja sitten maisemaa ja paniikki alkoi hiljalleen sulaa pois.

-”Kartta on täsmälleen sama, kuin missä me olemme nyt.” Siru huokaisi helpottuneena.

-”Kyllä vain, tähän on merkattu Matiaksen talo, kylä, kaikki oleelliset paikat joita voisimme tarvita operaatiomme aikana, mutta katsopas vielä tätä. Mummosi on merkannut tähän metrien tarkkuudella myös paikan, johon ilmestyimme.”

 

Siru katsoi karttaa ja totesi Joonaksen olevan oikeassa. Kukkulan laelle oli piirretty merkki, jossa luki ”saapumispaikka”. Mummo oli jopa merkinnyt karttaan kohdan, missä Midaksen oli määrä lepäillä tehtävän suorituksen ajan.

-”Uskomatonta…” Siru ei voinut uskoa näkemäänsä. Tiesikö mummo?

-”Voihan sekin toki olla vain sattumaa, onhan tämä juuri otollinen paikka yliluonnollisiin tapahtumiin. Olemme juuri riittävän kaukana, että emme herätä huomiota, täällä on Midakselle suojaisa paikka levätä rauhassa ja täältä näemme kuitenkin kunnolla kylälle, joten emme voi eksyä. Voihan olla, että mummosi päätteli vain tämän kaiken, mutta rohkenen epäillä.” Joonas sanoi ja näytti salaperäiseltä.

-”Tuskinpa vain.” Sirukin mietti ja ajatteli mummoaan, joka oli toisiaan aina ollut niin taitava salaamaan asioita.

 

-”Tähän karttaan on myös merkattu tarkasti kaikki tämän päivän tapahtumat kellonaikoineen.” Joonas lisäsi ja näytti Sirulle kartan reunaa, jossa oli tunnin tarkkuudella luetteloitu kaikki tapahtumat, alkaen mummon lähdöstä, aina Sundmanin kätyreiden saapumiseen.

-”Jos seuraamme tiukasti näitä ohjeita, näyttää tosiaan siltä, että meillä on mahdollisuus tavata isoisäsi, …elävänä.” Joonas piti pienen tauon ja tarkkaili Sirua. ”Mummosi lähtee kotoaan iltapäivällä, hieman ennen kello yhtä ja Henrik Sundmanin kätyrit saapuvat talolle puoli kolmen maissa. Siinä on tunnin mittainen turvallinen aukko, yhden ja kahden välillä, kun Matias on yksin kotona. Luulisi, että yhdessä tunnissa sitä ehtisi vaikka vähän jutellakin.”

-”Se on siis totta. Minä saan tavata Matiaksen. Saan jopa jutella hänen kanssa, kertoa hänelle, kuka olen” Siru sanoi ja tunsi olonsa epäuskoisen iloiseksi, mutta samassa hänen mielensä synkkeni. ”Mutta minun täytyy myös antaa hänen kuolla…”

 

Siru mietti mielessään, kuinka seuraavat tunnit tulisivat olemaan hänen elämänsä vaikeimmat. Hän joutuisi kohtaamaan sellaisia asioita, joista hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä, hän joutuisi kohtaamaan itse kuoleman. Eikä hän voinut olla pohtimatta sitä, olisiko hän sittenkään oikea ihminen tähän kaikkeen. Olisko joku muu ollut häntä rohkeampi, pelottomampi ja nokkelampi?

Olisiko vaikka…Veronica suoriutunut tästä kaikesta paremmin kuin hän? Ja olisiko Joonas tehnyt tämän kaiken mielummin Veronican, kuin hänen kanssaan…? Ja mitäs jos hän ei pystyisikään siihen kaikkeen? Olihan hän vain loppujen lopuksi pelkkä Siru. Mutta samalla hän ymmärsi, tässä hän nyt kuitenkin oli hän, eikä Veronica, eikä kukaan muukaan, vaan hän itse, ja nyt olisi auttamatta liian myöhäistä surkutella itseään.

Hänen olisi tehtävä se, mitä häneltä odotettiin.

Samassa Siru säpsähti.

-”Mutta mistä tiedämme mitä kello on nyt?” Siru kysyi. ”Mistä tiedämme paljonko meillä on aikaa jäljellä?”

-”Helposti.” Joonas sanoi hymyillen. ”Mummosi oli pakannut mukaan myös nämä kiikarit. Vilkaisepa niillä tuon kirkon kellotornia.”

 

Siru katsoi kylälle päin ja tosiaan, sillä oli pieni kivinen kirkko, jossa oli puinen torni, ei mikään valtavan korkea, mutta juuri niin korkea, että se erottui kylän siluetissa muita korkeampana kohtana. Siru nappasi kiikarit käteensä ja nosti ne nenälleen. Hetken sopivaa tarkennusta etsittyään hän erotti kellotaulun ja sen viisarit, mutta samassa hän ymmärsi, että se oli turhaa. Kylältä alkoi kaikua syvän kumea kellon ääni, joka toistui ja toistui. Siru olisi saanut jo pelkästään kuuntelemalla selville, että kello oli tasan puolen päivän. Kello löi kaksitoista kertaa.

-”Meidän on oltava tunnin päästä Matiaksen luona.” Siru sanoi kuin vain itselleen.

-”Me ehdimme hyvin, älä huoli.” Joonas sanoi pehmeästi ja asetti kätensä Sirun olkapäälle.

 

Siru laski oman kätensä Joonaksen käden päälle ja Joonas tarttui siihen. Hetken aikaa he seisoivat siinä, aivan vaiti, katsellen kylää ja sen pienen pieniä ihmishahmoja, jotka suorittivat jokapäiväisiä askareitaan autuaan tietämättöminä siitä, että heitä tarkkaili kaksi olentoa, jotka olivat juuri matkustaneet ajassa.

Ajatus tuntui Sirusta itsestäänkin niin uskomattomalta, että hän arveli hetken aikaa olevansa unessa. Että tämä kaikki olisikin vain unta, joka haihtuisi hänen herättyään jonnekin kauas, sinne minne unien on tapana kadota, vaikka ne olisivat tuntuneet kuinka todellisilta hyvänsä.

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Author Image
Katri Kärki

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *