Keppihevonen-1024x576

Keppihevonen: 47. Luku

Mummo purki tavaroita autosta vaitonaisen oloisena.

-”Teltta? Mihin me sitä oikein tarvitsemme?” Siru kysyi, samalla kun auttoi mummoa raskaiden tavaroiden kanssa.

-”Me emme tiedä kauanko tässä oikein menee. Olen varautunut mahdollisimman hyvin kaikkeen, mitä vain keksin voivamme tarvita. Minulla on lämpimät makuupussit meille kaikille, ruokaa monen päivän varalle, sekä ensiaputarvikkeet.”

Siru nosti autosta ensiaputarvikkeita sisältävän laukun ja kurkisti sen sisälle. Sideharsoja, puukko, sakset, jopa hätäraketteja… Sirun vatsassa muljahti ja hän toivoi syvästi, ettei noille tavaroille tulisi käyttöä.

Joonas nosti yhden repuista selkäänsä ja nappasi teltan sekä eväskorin kainaloonsa ja lähti kävelemään kohti pimeää metsää. Hilla kiiruhti hänen peräänsä otsalampulla valoa tarjoten.

 

Automatka oli sujunut hiljaisuuden vallassa. He olivat kaikki, kuin yhteisestä sopimuksesta, antaneet toisilleen tilaa keskittyä tulevaan koitokseen. Siru oli kuitenkin tarkkaillut toisten vakavia kasvoja, mutta ei nähnyt niissä missään vaiheessa epävarmuutta tai pelkoa. Hilla ja Joonas olivat kumpikin päättäväisen tyyneyden vallitsemia. Kaikeksi kummaksi Siru tunsi itsekin olonsa tyyneksi. Hän tiesi, että edessä olisi suuri tuntematon, jota hän ei voisi kontrolloida, mutta ehkä juuri siksi hänen olonsa oli rauhallinen.

Hän ei voisi vaikuttaa tapahtumiin kuin pienen hetken verran. Hän ei tiennyt mikä heitä odottaisi, ja ehkä juuri siksi sitä ei kannattanut murehtia. Oli vain mentävä tilanteen mukana, luovutettava kontrolli jollekin muulle, suuremmalle voimalle ja toimittava sitten sen mukaan kuin juuri sillä hetkellä itse parhaaksi näki. Enempää hän ei voisi tehdä ja sen oli riitettävä.

 

Kun he olivat mummon kanssa saaneet loputkin tavarat autosta ulos, Siru otti keppihevosen takkinsa alta ja päästi Midaksen valloilleen. Midas muutti muotoaan nopeasti ja ravasi hetken aikaa ympäriinsä, tutkien ympäristöä. Se näytti illan pimeydessä aivan haamuhevoselta, juostessaan puiden lomassa edes takaisin. Kaikki vähäinenkin tarjolla oleva valo kimpoili sen turkista, saaden sen kuin hohtamaan. Sitten Midas pysähtyi, käänsi päänsä Sirua kohti ja saapui hänen vierelleen painaen päänsä Sirun olkapäälle.

 

Siru siveli sen turpaa ja katseli sen lempeisiin silmiin, joista heijastui mummon taskulampun valo. Silloin Siru näki silmän pinnalta oman heijastuksensa. Midas räpäytti silmiään ja Sirun yllätykseksi hän näki silloin silmän pinnalla jotakin aivan muuta, jotakin utuista. Ja samassa Siru ymmärsi katsovansa valkoista hevosta, joka laukkasi vihreällä niityllä. Sitten Midas räpäytti jälleen silmiään ja Siru näki taas kuvajaisensa.

Midas nosti päätään, katsoi hetken Sirua ja lähti sitten kävelemään syvemmälle metsään, jonne Joonas ja Hilla olivat jo aikaa sitten kävelleet.

-”Me pelastamme kyllä Blancon, älä huoli…” Siru kuiskasi hevosen perään ääni väristen.

Mummokin oli lähtenyt muiden perään ja Siru oli jäänyt autolle yksin järjestelemään vielä viimeisiä tavaroita, viimein hän lukitsi auton, laittoi avaimet taskuunsa ja katsoi pimeää metsää, jonka syleilyyn muut olivat jo kadonneet.

 

Tuoretta pakkaslunta oli satanut muutaman sentin verran kovan hangen pinnalle, jolloin Sirun oli helppo seurata edellä kulkeneiden jättämiä jälkiä. Taskulampun valokeilassa jäljet näkyivät selvästi, kuin ne olisi piirretty hangen pintaan. Siru erotti jokaisen seurueen jäljet toisistaan. Mummon askel oli lyhyttä ja laahaavaa, Joonaksen taas pitkää ja matkaa voittavaa. Hillalla oli jalassaan vaelluskengät, joiden pohja jätti lumeen erikoisen suomuisen jäljen. Midaksen jäljet olivat luonnollisesti sitäkin helpommat tunnistaa, se oli näemmä kulkenut tiiviisti Joonaksen rinnalla saavutettuaan heidät.

Siellä täällä polun yli risteili myös metsän varsinaisten asukkaiden jälkiä. Tuosta oli mennyt orava, ja tuosta harakka, Siru päätteli katsellessaan jälkien helminauhaa. Sitten hän nosti katseensa polusta ja vilkuili olkansa yli pimeyteen. Metsä tuntui pimeällä vieraalta ja Sirun totesi pian, että hänen olisi parempi pitää katseensa valokeilan valaisemalla osuudella, ettei hänen mielikuvituksensa  lähtisi laukkaamaan.

Taskulampun valokeilassa varjojen muodot vääristivät maisemaa juuri sen verran, että Sirun oli vaikea hahmottaa olleensa samassa metsässä aiemminkin. Keinovalo teki metsän pinnoista vieraan kovia sekä keinotekoisen näköisiä.

 

Kuljettuaan hyvän matkaa, Siru huomasi helpotuksekseen saapuneensa määränpäähän. Joonas ja Hilla olivat juuri pystyttämässä telttaa metsän reunassa, kun taas mummo viritteli nuotiota lammen rannalle, kaatuneen puun viereen, Midaksen käyskennellessä jäätyneessä kaislikossa. Kipinät sinkoilivat korkealle taivaalle, kun mummo kohensi orastavaa tulta. Lampi oli pimeydessä mystinen näky, josta Sirulle tuli tunne, että se jos mikä oli oikea paikka mystisten tapahtumien keskiöön. Olo oli kuin elokuvan lavasteissa, niin epätodelliselta kaikki näytti ja tuntui. Kaikkialla vallitsi rikkoutumaton rauha, tuulikin oli tyyntynyt.

 

Siru käveli sisarusten luokse, jotka olivat juuri saaneet teltan pystyyn. Hilla oli ryöminyt sen sisälle ja asetteli makuupusseja sen lattialle lyhdyn valossa.

-”Laitatko meille kaikille nukkumapaikat?” Siru kysyi kuin ohimennen.

-”Laitan. Emme tiedä joudummeko mummosi kanssa odottelemaan teitä pitkäänkin, mutta voihan olla, että yövymme täällä kaikki.” Hilla vastasi totisena. ”Pitää olla varautunut kaikkeen…”

Siru nyökkäsi ja auttoi Hillaa suoristamaan makuupussit siistiin riviin.

 

Kun teltta oli saatu järjestykseen, Hilla ja Siru kömpivät teltasta ulos. Mummo istui Joonaksen kanssa kaatuneen puunrungon päällä ja mummo näytti valmistavan nuotiolla jotakin, sillä herkullinen tuoksu kantautui Sirun sieraimiin ja äkkiä Siru tajusi kuinka nälkäinen olikaan. Hän ei ollut malttanut syödä mitään koko päivänä, joten eihän se ollut mikään ihmekään. Sirun vatsa suorastaan mourusi ja niin he kiirehtivät toisten luokse.

 

-”Teidän on tärkeää syödä ennen matkaa.” mummo sanoi heidän saavuttuaan ja sekoitti puulastalla nokista kattilaa, jossa oli pyttipannua. ”Olkoon tämä sitten vaikka meidän viimeinen ehtoollisemme.” hän jatkoi ja Siru huomasi mummon hieman jo hymyilevän.

Joonas istui yhä vaiti ja Siru huomasi tämän tutkivan jotakin, jonka Siru huomasi kirjaksi.

Taikahevosten tarina. Hän ei ollutkaan hetkeen nähnyt koko opusta. Oliko se ollut Joonaksella koko tämän ajan?

Joonas käänteli kirjan sivuja silminnähden hermostuneena.

-”Oletko saanut kirjasta mitään irti?” Hilla kysyi ja istuutui veljensä viereen.

-”En. Minä tiedän, että tämä osio käsittelee aikamatkailua, mutta en saa siitä mitään muuta selville… Jos vain osaisin lukea tätä kirjoitusta…” hän puhisi.

Mummo katsoi Joonasta myötätuntoisena ja huokaisi.

-”Eikä minusta valitettavasti ole ollut siihen juurikaan apua.”

 

Joonas tutki kirjan sivuja yhä tarkkaan ja Siru käveli hänen vierelleen, katselemaan sivuja hänkin. Käsillä olevan aukeaman piirustuksessa Midaksen näköinen hevonen oli kuin pyörremyrskyn sisällä, selässään ihminen. Kuva oli hieman palanut, mutta sen verran tarkka, että Siru pystyi aistimaan siitä tilanteen kaoottisuuden.

-”Olen yrittänyt tulkita näitä koukeroita jo jonkin aikaa.” Joonas sanoi Sirulle ja nosti esille muistikirjaansa, joka oli täynnä kirjan sisältämiä symboleita. ”Olen yrittänyt päätellä kirjoituksen sisältöä mummosi muistikuvien perusteella, mutta se on ollut hankalaa… Tässä on vain yksinkertaisesti aivan liian paljon aukkoja, jotta voisin tulkita kirjoitusta mitenkään järkevästi. Lisäksi osa sivuista on noen peitossa tai kokonaan palaneet.”

-”Ja aikaa on ollut aivan liian vähän.” mummo lisäsi.

-”Olen jopa yrittänyt tutkia muinaisia kieliä, mutta tämä ei ole linjassa niistä minkään kanssa. Ja aina kun kuvittelen oivaltaneeni jonkun kohdan ja löytäneeni symbolin jollekin tietylle asialle, sitä käytetäänkin yhtäkkiä aivan eri tavalla ja aivan eri asiayhteyksissä. Kerta toisensa jälkeen päädyn umpikujaan ja se turhauttaa minua suuresti. Olen miettinyt pääni puhki, mutta en vain ota tästä selvää.”  Joonas puuskahti turhautuneena ja sysäsi kirjan vuorostaan Sirulle.

Siru vilkaisi vielä kerran kuvaa ja ratsastajan kauhistunut ilme porautui hänen tajuntaansa. Hän pidätti hengitystään, sulki kirjan nopeasti ja laittoi sen varovaisesti puunrungon taakse tulelta suojaan.

 

-”Sitten kun Blanco on täällä kanssamme, asia kyllä ratkeaa.” mummo sanoi ja alkoi kauhoa pyttipannua pieniin kippoihin.

-”Niin… mutta olisi huomattavasti helpompaa suorittaa tämä tehtävä jos saisi edes pientä vihiä siitä, mitä tuleman pitää.” Joonas vastasi ja alkoi sitten lusikoida ruokaa suuhunsa niin nälkäisen näköisenä, että Sirua alkoi hymyilyttää.

-”Mutta ehkä tällekin on jokin tarkoitus.” Siru sanoi rauhoittavasti.

-”Mitä tarkoitat?” Joonas kysyi.

-”Ehkä meidän ei kuulu tietää tämän enempää. Ehkä meidän täytyy vain luottaa Midakseen.” Siru vastasi ja kääntyi katsomaan Midasta, joka seisoi turvallisen matkan päässä nuotiosta. ”Ehkä me tarvitsemme myös hippusen turhautumisen tunnetta, selviytyäksemme.”

-”Ehkä niin.” Joonas vastasi suu täynnä ruokaa. ”Mutta toivon todella, että Midas vie meidät juuri oikeaan hetkeen.” hän jatkoi saatuaan suunsa tyhjäksi. ”Ei liian varhain, jolloin riskimme paljastua kasvaa, eikä liian myöhään, jolloin emme ehdi suorittaa pelastusoperaatiotamme. Vaan täsmälleen oikeaan hetkeen.”

 

Niin he söivät vatsansa täyteen pyttipannua ja Sirun korvissa kaikui mummon sanat viimeisestä ehtoollisesta. Kun jokainen ruuan murunen oli kaavittu kipoista parempiin suihin, mummo kävi vielä teltalla ja palasi virne naamallaan.

-”Mutta mitäpä olisi nuotioretki ilman tikkupullaa ja kaakaota?”

Ja toisten riemuksi mummo toi nuotiolle kaakaopannun jonka lämmetessä valmista pullataikinaa kieriteltiin jäisten keppien nokkaan.

Siru katseli, kuinka taikina tummui hiljalleen nuotion lämmössä. Heidän yllään kaartui pilvetön tähtitaivas ja sillä hetkellä Siru mietti, että jos tämä todella olisi heidän viimeinen yhteinen ateriansa, se oli täydellinen viimeistä piirtoa myöten.

 

 

-”Ovatko kaikki saaneet vatsansa täyteen?” mummo kysyi keräillessään astioita kasaan.

-”Kyllä vain!” Hilla huudahti ja venytteli makeasti.

Siru ojensi lautasensa mummolle ja katsahti kelloaan, se oli jo varttia vaille kahdeksan illalla.

Milloin kaikki alkaisi?

Joonas auttoi mummoa astioiden kanssa ja he veivät ne lammen rantaan, jonne mummo oli tehnyt pienen avannon, jossa astiat voisi huuhdella, Sirun ja Hillan vielä istuessa nuotion lämmössä, juttelemassa niitä näitä.

 

Silloin Siru tunsi sen sisällään.

 

Hän jähmettyi kesken lauseen ja jäi tuijottamaan eteensä. Hilla katsoi häntä hetken kummissaan.

-”Siru, onko kaikki kunnossa?”

Siru ravisutti kehoaan.

-”Se taitaa olla lähellä.”hän sanoi hiljaa.

Hänen sisällään poltteli.

-”Nytkö? Tapahtuuko se nyt?” Hilla kysyi ja nyt Siru näki ensimmäisen kerran sinä päivänä Hillan katseessa huolen häivähdyksen.

Siru nyökkäsi nopeasti ja alkoi etsiä katsellaan Joonasta.

Joonas seisoi Midaksen kanssa teltalla, myös mummo oli siellä ja he näyttivät juttelevan keskenään. Kun heidän katseensa kohtasivat, Siru tunsi sen jälleen, hän tunsi Midaksen kutsun.

 

-”Tule, mennään!” Siru sanoi Hillalle ja veti hänet mukanaan ylös.

Hilla kompuroi hieman.

-”Äkkiä nyt.” Siru jatkoi ja kiihdytti tahtia.

Kuu oli nousemassa metsän takaa ja valaisi nyt koko lammen kirkkaalla kajollaan. Se oli muhkea täysikuu, jonka valossa taskulamputkin tuntuivat hyödyttömiltä. Kuu sai Midaksen hehkumaan entisestään ja kun Siru ennätti sen luokse, Midas suorastaan häikäisi hänet.

 

flashlight-2728582_1280

 

-”Uskomatonta…” Hilla henkäisi Midaksen nähdessään. ”Midashan loistaa kuin lamppu.”

-”En ole minäkään ikinä ennen nähnyt mitään vastaavaa.” Sirukin myönsi.

Hän ihaili hetken hehkuvaa Midasta ja kun hän käveli Midaksen vierelle, hän tunsi, kuinka hevonen levitti ympärilleen jonkinlaista jännitettä. Aivan kuin Midaksen ympärillä olisi ollut jokin sähköinen suojakenttä. Siru vei kätensä aivan Midaksen turkin ylle ja tunsi kämmenellään jännitteen värähtelyn, joka tuntui vain voimistuvan hetki hetkeltä.

-”Tämän täytyy liittyä ajassa matkustamiseen…” Siru kuiskasi.

 

Kun hän painoi kätensä kiinni Midaksen turkkiin, oli kuin tuhannet pienen pienet sähköiskut olisivat hyökänneet hänen kätensä kimppuun. Ne eivät olleet kivuliaita, mutta aiheuttivat epämukavaa tunnetta ja nostivat Sirun ihokarvat pystyyn. Kun Siru nosti kätensä pois, hän käänteli kättään hämmästyksen vallassa. Hänen kätensä hehkui. Se hehkui tovin, aivan kuten Midaksen turkki, kunnes hehku alkoi himmetä hiljalleen ja hiipui pois.

Siru katsoi Hillaa, joka oli vähintäänkin yhtä yllättyneen näköinen kuin hän itse.

-”Sattuiko se?” Hilla kysyi.

-”Ei, se ei sattunut, mutta tuntui kyllä kummalliselta.” Siru vastasi.

Ennen kuin Siru ehti edes reagoida, Hillakin ojensi kätensä kohti Midasta, mutta ei päässyt edes lähelle sen kultaista turkkia, kun kuului kova napsahdus ja Hilla vetäisi vaimeasti kiljahtaen kätensä pois.

-”Auts! Minä ainakin sain kunnon tällin…” Hilla hieroi toisella kädellään kipeitä sormiaan. ”Se tuntui selkäytimessä asti.”

 

-”Älä herran tähden koske siihen!” Joonas ärähti ja riensi heidän luokseen. ”Se voi olla todella vaarallista!”

Hilla katsoi nolona maahan.

-”Vain minä ja Siru voimme koskea Midakseen turvallisesti!” Joonas sanoi siskolleen vakavana ja alkoi tutkia Hillan kättä.

-”Anteeksi, en tiedä mikä minuun meni, en ajatellut…” Hilla mutisi.

-”Se olisi voinut maksaa sinulle sinun henkesi! Emme tiedä kuinka suuri Midaksen sähköinen lataus on, mutta se ei varmasti ole turvallista kenellekään muulle kuin meille.” Joonas jatkoi pauhaamistaan.

 

Kun Joonas oli jo hieman toennut säikähdyksestään, hän alkoi kertoa rauhallisella äänellä heille siitä, mitä olivat mummon kanssa juuri ennen välikohtausta pohtineet.

-”Minä keksin mitä tämä yksi symboli tarkoittaa.” hän sanoi ja näytti Sirulle ja Hillalle taikahevosten tarinan aukeamaa, joka käsitteli aikamatkailua. ”Se tarkoittaa kuin tarkoittaakin sähköä.”

-”Muistan kun puhuit siitä minulle joskus.” Hilla sanoi ja näytti jo toipuneen saamastaan tällistä.

-”Kyllä, olin jo aiemmin sen jäljillä, mutta en millään keksinyt, mitä se loppujen lopuksi voisi tarkoittaa. Tässä sanotaan jotakin sen suuntaista, että sähköjännitteen tulee olla niin mittava, etten voinut käsittää mistä niin suuren voiman voisi saada. Luvut tässä kirjassa ovat järjettömän suuria ja arvelin olevani sittenkin väärillä jäljillä. Midaksen tulisi saada energiaa kutakuinkin kokonaisen ydinvoimalan verran, jotta aikamatkailu voisi onnistua.” Joonas jatkoi ja katsoi Hillaa tiiviisti silmiin.

”Kiitä siis onneasi, että Midas oli vasta alkanut ladata itseään kun yritit koskea siihen.”

Hilla värähti.

-”Olisin todellakin voinut kuolla…” Hän sanoi hiljaa ja näytti järkyttyneeltä. Joonas meni Hillan vierelle ja halasi tätä.

-”Minun olisi pitänyt ehtiä teidän luokse ennen kuin te saavutitte Midaksen. Ethän sinä voinut sitä tietää… Mutta onneksi ei käynyt kuinkaan.”

Veljensä lohdutuksesta huolimatta Hilla purskahti itkuun ja Siru tunsi, kuinka häntäkin puistatti. Miten lähellä kuolema olikaan ollut ja niin viattomasta syystä, eikä Siru voinut olla miettimättä Veronicaa ja Veronican viatonta horjahdusta, jolla oli niin kauaskantoiset seuraukset.

 

-”Mistä Midas sitten saa voimansa? Mistä se saa energiaa sähkön tuottamiseen niin valtavasti?” Siru kysyi, kun Hilla oli jo hieman rauhoittunut.

-”Vasta kun näimme mummosi kanssa Midaksen alkavan hohtaa kuun valon vaikutuksesta, aloin ymmärtää, että Midas tuottaa sähkönsä itse. Midas kerää energiansa kuusta.”

-”Kuusta? Mutta eihän kuu tuota itse valoaan?” Siru kysyi ihmeissään.

-”Olet oikeassa. Kuun valo on auringon heijastusta, mutta koska energia on auringosta suoraan otettuna aivan liian voimakasta, Midas hyödyntää sen heijastumista kuun pinnalta. Pysyttekö kärryillä?”

-”Ehkä.” Siru sanoi miettiväisenä. ”Eli aivan kuten Midas ei voinut tulla suoraan sinun luoksesi, hän tarvitsi jonkun vaimentamaan teidän kahden välistänne energiaa, niin yhtä lailla Midas tarvitsee kuuta tasoittamaan hänen ja auringon välistä valtavaa voimaa.”

-”Terävästi hoksattu, Siru.”

– ”Sinä olet aurinko ja minä olen kuu.” Siru jatkoi ja tunti olonsa tokkuraiseksi.

-”Täsmälleen!” Joonas sanoi ja oli selvästi innostunut teoriastaan. ”Ja vain täysikuun aikaan Midas saa kuusta riittävästi energiaa, sillä täysikuu maksimoi auringon heijastuksen määrän. Siksi ajankohdaksi valikoitui juuri tämä päivä, tai siis yö. Ja nyt Midas on aloittanut energiansa varastoimisen. Se kasvattaa ympärilleen massiivisen sähkölatauksen, jonka voimalla se voi liikkua ajassa, mutta vain minä ja Siru kykenemme kulkemaan sen sähköisen suojakentän lävitse, ja pystymme sietämään sen itsessämme, teille muille se tietäisi välitöntä kuolemaa.”

-”Kestäisimmekö sen varmasti…?” Siru kysyi varovasti.

Hän huomasi, kuinka Hilla oli jo siirtynyt kauemmas. Midaksen säteily alkoi olla hänelle jo sietämätöntä ja jopa Sirulla oli nyt hieman tukala olo.

-”Katso vaikka.” Joonas sanoi ja laski viimein kirjan käsistään.

Hän käveli aivan Midaksen vierelle ja Siru näki, kuinka Joonaksen kasvot punehtuivat säteilyn voimakkuudesta.

-”Aikaa ei ole hukattavana.” hän vielä lisäsi, riisui toppatakkinsa ja kääri paitansa hihat ylös.

Sitten Joonas asetti molemmat kätensä Midaksen kaulalle ja pian hänen kätensä alkoivat hohtaa Midaksen karvan seassa, aivan kuten Sirunkin käsi oli tehnyt hetkeä aiemmin.

-”Ja jännite voimistuu kokoajan, katsokaa.”

 

Siru katsoi suu auki, kuinka hohde voimistui voimistumistaan Joonaksen käsissä, ja sitten he näkivät, kuinka kultainen hohde alkoi hivuttautua ylöspäin Joonaksen verisuonia pitkin, kohti Joonaksen paljaita kyynärtaipeita. Pian Joonaksen koko käsivarsi oli risteilevien hohtavien raitojen verhoamana. Näky oli hurja.

 

Ja juuri silloin Sirun sisällä ollut pakottava tunne alkoi olla sietämätön.

Midas käski häntä selkäänsä.

-”Joonas, meidän on mentävä nyt.” Siru sanoi haukkoen henkeään. Hänen sisuksiaan suorastaan puristi.

Se tapahtuisi nyt.

Se tapahtuisi nyt, eikä hän voinut muuta.

-”Nyt äkkiä!” Siru voihkaisi.

-”Tiedän. Mutta odota hetki, mummollasi on meille vielä jotakin.” Joonas vastasi.

 

Vaikka mummo oli ollut koko tämän ajan kauempana seuraamassa tilannetta, hän oli kuullut Joonaksen sanat ja kääntyi nyt kannoillaan näyttäen siltä, kuin olisi äkkiä muistanut jotakin. Hän kävi niin ripeästi kuin vain kykeni teltan sisällä ja tuli ulos mukanaan pieni vanhan näköinen reppu.

 

-”Ottakaa tämä mukaanne. Sen sisällä on kirje ja muutakin tavaraa, joka voi olla avuksi tehtävää suorittaessanne. Mutta muistakaa, että te ette saa kajota tapahtumiin liiaksi! Vain sen verran, että pelastatte taikahevoset, ei mitään muuta! Onko selvä?” mummo sanoi hätäisesti ja ojensi reppua Joonakselle.

Silloin Siru huomasi, kuinka mummon kädet tärisivät. Tai pikemminkin koko mummo tärisi kauttaaltaan. Sirun kävi sääliksi mummoparkaa, mitä kaikkea hänen mielessään tällä hetkellä pyörikään. Matias, Henrik Sundman, kaikki ne kauheudet… Joiden luokse he olivat nyt matkalla. Hilla oli huomannut mummon voinnin hupenevan ja meni nopeasti mummon vierelle ja tuki häntä toisesta käsivarresta pidellen, mutta mummon polvet notkahtelivat ja pian mummo lyyhistyi maahan.

Siru oli jo rientämässä auttamaan mummoa, mutta mummo huitaisi äkäisesti kädellään.

-”Menkää!” hän huudahti. ”Menkää jo! Kyllä minä pärjään.”

 

Siru epäröi hetken, mutta Midaksen kutsu ei antanut vaihtoehtoa. Hänen oli mentävä.

Kun Siru kääntyi Midasta kohden, Joonas istui jo sen selässä. Sekä Joonas että Midas olivat kauttaaltaan kultaisen hehkun peittämiä ja heidän molempien silmät loistivat punaisina kuin kekäleet.

-”Tule Siru, nyt mennään!” Joonas, tai jos sitä nyt Joonakseksi pystyi kutsumaan, sanoi hänelle.

 

Sirua hirvitti, vaikka hän tiesi tarttuvansa Joonaksen palavalta näyttävään ojossa olevaan käteen.

Kun Midas tuli aivan hänen vierelleen, sähkökentän valtava voima oli paiskata hänet taaksepäin, mutta Siru kesti kuin kestikin sen, pysyi pystyssä ja antoi Joonaksen napata hänet mukaansa.

Kun Joonaksen käsi kosketti hänen kättään, hän tunsi sähkön voiman ja kuinka se iski salaman tavoin läpi hänen koko kehonsa ja jäi sinne vellomaan.

 

 

Sen pienen hetken ajan kun Siru avasi silmänsä, hän ehti havaita, kuinka he laukkasivat kohti lumesta puhdasta lammen jäätä, Midaksen harja hänen edessään leiskuen, kuin ilmielävät tulenlieskat. Siru näki kuinka lammen jäisestä pinnasta heijastui jo korkealle taivaalle ennättänyt täysikuu, kirkkaasti loistaen. Hän kuuli, kuinka Midaksen kaviot iskeytyivät jäähän, mutta Midaksen askel ei haparoinut hetkeäkään, sen kaviot eivät liukuneet jään liukkaalla pinnalla, vaan ne iskeytyivät syvälle jäähän kuin tikarit.

Midas laukkasi keskelle lampea, keskelle kuun heijastusta ja sisällään Siru tunsi heidän kaikkien kolmen sydämen villin sykkeen. Pian Siru ymmärsi, että ne sykkivät samaan tahtiin.

He olivat sulautuneet yhdeksi ja samaksi olennoksi, kunnes… Äkkiä jokin tempaisi häntä hurjasti taaksepäin.

 

Ja sitten taas eteenpäin.

 

Ja sitten hän tunsi, kuinka jokin riepotteli häntä ympäri ja ympäri, niin kauan, että hän menetti tajuntansa.

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *