Pampula seisoi tarhassaan muiden ponien seurassa ja rouskutti päiväheiniään tyytyväisen näköisenä. Siru nojaili aitaan ja katseli ponia liikutuksen vallassa, miten suloinen Pampula olikaan ja niin rakas. Pampula ei ollut huomaavinaankaan Sirua, sillä oli aivan liian kova kiire hotkia heiniä suuhunsa, ettei vain joku muu poneista ehtisi syödä niitä loppuun ennen häntä. Vähän väliä Pampula nosti päätänsä heinäkasasta ja irvisteli naapureilleen, muka niin uhkaavan näköisenä.
Sirua huvitti.
-”Sinä pieni ja pyöreä ahmatti poniparkani. Aina niin huolissaan siitä, että ruoka loppuu kesken.” Siru sanoi lempeästi ja yritti tavoittaa Pampulaa kädellään aidan takaa.
Sirun sormet ylettyivät juuri ja juuri Pampulan karheaan harjaan ja Siru rapsutti sitä hiukan. Ja niin hän seurasi siinä aikansa, kuinka pampula pupelsi notkealla ylähuulellaan heinänkorsia suuhunsa erotellen taitavasti uuden heinän vanhan jo kellastuneen heinän seasta. Siru oli jälleen aivan varma siitä, että Pampula oli jotakin kaukaista sukua tapiirille, niin pitkäksi ja taipuisaksi se sai ylähuulensa joskus venytettyä.
Sirua hymyilytti, kun hän ajatteli kahta elämänsä tärkeintä hevosta, miten erilaisia ne olivatkaan keskenään. Midas, joka oli kauneinta mitä olemassa saattoi olla, ja Pampula, jota ei kyllä mitenkään voisi erehtyä luulemaan taikahevoseksi. Pampula oli niin arkisen näköinen, pullea ja takkuinen ponin pahanen, mutta Sirun sydämessä se oli täyttä kultaa.
-”Sinun ei tarvitse olla taikahevonen, jotta olisit maailman paras poni. Sillä sitä sinä olet jo nyt, ihan vain olemalla juuri se Pampula, jonka olen jo vuosia tuntenut.” Siru kuiskasi hiljaa ja tunsi surun sydämessään. ”Ja toivottavasti saan tuntea sinut vielä pitkään…” Hän vielä lisäsi ja huokaisi.
-”Miten ihanaa nähdä sinua Siru, niin pitkästä aikaa!”
Siru havahtui Katan ilahtuneeseen huudahdukseen. Kata käveli talolta häntä kohti ja Siru huomasi, että Katan vatsa oli jälleen kasvanut. Vatsa sai jopa Peten väljän talvitakin näyttämään kireältä kuin makkaran kuori. Kata oli aina ollut niin siro ja sulavaliikkeinen, mutta suuri vatsa teki selvästi hänen liikkumisestaan hankalaa.
-”Odota hetki, niin minä vyöryn sinne sinua halaamaan.” Kata puuskutti ja kun hän viimein pääsi Sirun vierelle, sulki hän Sirun syleilyynsä niin, että Siru sai kumartua huolella eteenpäin, jotta Katan vatsa mahtui heidän väliinsä.
Huomattuaan tämän, Kata irrotti otteensa ja nauroi hersyvää nauruaan.
-”En oikein vieläkään osaa suhtautua tähän valtavaan vatsaani. En ikinä muista, että en voi sen kanssa tehdä kaikkea niin kuin ennen. Minä olin jäädä tänään tallin vessan oviaukkoon jumiin kun yritin tulla sieltä ulos väärässä kulmassa!”
Nyt Siruakin nauratti.
-”Onko kaikki mennyt kuitenkin hyvin?” Siru kysyi varovasti.
Vaikka hän ei tiennyt raskaudesta eikä vauvoista juuri mitään, sen hän kuitenkin tiesi, että kaksosten odotus oli aina haastavampaa kuin yhden lapsen odotus.
-”Kyllä vain, kaikki on vauvoilla, ja meillä, oikein hienosti. Mutta miten sinä voit? Kuulin, että olit saanut aikamoisen tällin? Oleko jo varmasti tallikelpoinen? Ja jos olet, niin miksi et ole koulussa?” Kata kyseli ja Siru huomasi Katan tutkivan katseen.
Siru oli kyllä osannut odottaa kysymyksiä, mutta vaivaantui siitä huolimatta. Hän ei voinut sille mitään, että häntä nolotti vietävästi se, että Katakin tiesi sen, mitä hän oli mennyt tekemään. Ja mitä Kata hänestä nyt ajattelisikaan? Kata tiesi hänen todellisen tasonsa ratsastajana ja tavallisessa elämässään hän ei olisi ikinä ollut valmis niin suureen luokkaan, sillä eihän Kata sitä tiennyt, että hevonen ei ollut mikään tavallinen hevonen, vaan Midas. Taikahevonen. Siru kuitenkin nieli häpeänsä, sillä hän kyllä muisti miksi oli tallille saapunut. Hän oli tullut hyvästelemään kaikki. Ja palattuaan ajatuksissaan siihen, hänen menneillä teoillaan tai muiden luuloilla ei ollut enää mitään merkitystä.
-”Olen kunnossa. Menen huomenna jälleen kouluun, mutta tänään oli jo pakko tulla katsomaan Pampulaa.” Siru vastasi ja hymyili Katalle.
Kata katseli Sirua ja näytti hetken siltä, kuin hän olisi halunnut vielä sanoa jotakin, mutta luopui lopulta Sirun helpotukseksi aikeistaan ja siirsi katseensa poneihin. Sitten he alkoivat jutella Pampulasta, sekä siitä, mitä metkujaan se oli viime aikoina alkeisratsastajille jälleen esitellyt.
Sinä päivänä Siru autteli Kataa ja Peteä tallitöissä niin paljon kuin vain suinkin ehti. He siivosivat karsinat, tai pikemminkin hän ja Pete siivosivat, kun taas Kata vaappui ympäriinsä ja aloitti tekemään milloin mitäkin, joutuen aina, kerta toisensa jälkeen lopettamaan hommat ja istahtamaan heinäpaalille lepäämään.
-”Miksi et vain menisi kotiin, pärjäämme Sirun kanssa vallan mainiosti kahdestaankin.” Pete sanoi vaimolleen hieman kyllästyneeseen sävyyn.
Siru tiesi, että Peten oli turha neuvoa vaimoaan, sillä Kataa ei saanut pysymään poissa tallilta millään. Hän raahautui tallille sairaanakin, vaikka pää kainalossa.
-”Raskaus ei ole mikään sairaus, ukkoseni!” Kata vastasi heinäpaalilta puuskuttaen.
-”Ei olekaan, mutta ei tuo järin terveelliseltäkään näytä.” Pete lisäsi hieman huvittuneemman oloisena.
Kata irvisti leikillisesti miehelleen ja ryhtyi kuin mielenosoitukseksi lakaisemaan tallin käytävää sellaisella vimmalla, ettei paremmasta väliä.
-”Varsinainen jääräpää…” Pete mutisi talikollistensa välissä.
Kun Siru sai karsinat siivottua, hän lähti rehuhuoneeseen valmistelemaan seuraavaa ruokintaa. Sirun tarttuessa heinäpaaliin, hän kuuli Katan saapuvan takanaan. Kata käveli hänen vierelleen ja laski kätensä Sirun olkapäälle.
-”Odota hetki, haluan sanoa sinulle jotakin.”
Siru jännittyi.
-”En tiedä johtuuko se tästä raskaudesta vai mistä, mutta Pete sanoo, että minusta on kehkeytynyt viime aikoina varsinainen noita. Eikä hän tarkoita tällä vain käytöstäni, sitä, kuinka mielialani poukkoilevat tätä nykyä varsin arvaamattomasti ja että saatan olla toisinaan selittämättömästä syystä hänelle vihainen kuin ampiainen, mitkä varmasti johtuvat hormoneista nekin, mutta minussa on tapahtunut jotakin muutakin.”
Siru katsoi Kataa kysyvästi.
-”Minä olen alkanut aistia asioita, joita en ennen ole aistinut. Vähän niin kuin näkisin asioita ennalta, tai vaistoaisin ihmisten perimmäisiä ajatuksia. En tiedä osaanko selittää sitä tämän paremmin. Kukaties tämä raskaus on tehnyt minusta paitsi herkemmän, mutta myös tarkkanäköisemmän. Mutta oli syy noituudelleni mikä tahansa, halusin kertoa sinulle, että minulla on nyt sisimmissäni levoton olo sinun puolestasi. Ja kyse ei ole siitä, mistä sen voisi ensimmäiseksi kuvitella johtuvan… En tiedä mikä se hevonen oli, jolla olit mennyt niihin kilpailuihin, enkä tiedä tarkkaan mitä siellä maneesissa oli sinä päivänä tapahtunut, eikä se asia edes minulle kuulu, mutta minä vaistoan sinussa nyt jotakin, joka tekee mieleni levottomaksi.”
Sirun kurkkua kuristi. Ei kai Kata vaatisi häntä paljastamaan salaisuuttaan?
-”Siru, minä suorastaan pelkään sinun puolestasi.” Kata jatkoi ja katsoi häntä nyt vakavana suoraan silmiin. ”Ja Joonaksen…” hän lisäsi yllättäen.
Siru säpsähti.
-”Joonaksen?”
-”Niin… Minä tunsin sen saman huolen, kun tapasin hänet tänään aamulla.”
Siru mietti kuumeisesti mitä voisi Katalle vastata, mutta ei ehtinyt edes avata suutaan, kun Kata jo jatkoi.
-”En tiedä mitä teidän kahden välillä on tapahtunut, mutta olen huolissani siitä, mitä se ikinä sitten onkaan. Jostakin syystä, se nostattaa minussa valtavaa tarvetta suojella teitä molempia, ja ennen kaikkea suojella teitä toisiltanne.”
Siru oli Katan sanoista yllättynyt ja peloissaan. Hän ei ollut osannut odottaa moista, ja Katan puheet alkoivat muodostaa hänen päässään uusia uhkakuvia. Liittyikö Katan aavistukset heidän tulevaan koitokseensa, ja ennen kaikkea, tiesikö Kata jollain mystisellä tavallaan, että heidän suunnitelmansa ei tulisi onnistumaan? Senkö hän todellisuudessa heistä aisti? Oliko Katan tunne varoitus hänelle, että heidän tulisi kuitenkin perääntyä?
Siru tuli yhä levottomammaksi, mutta teki kaikkensa, ettei Kata vain huomaisi tätä, mikä todennäköisesti oli aivan turhaa, jos Katan tarkkanäköisyyteen oli uskominen.
-”Olen pahoillani, Mutta en voi kertoa sinulle mitään… Ei sillä, ettenkö haluaisi, mutta…” Siru aloitti epätoivoisena ja samassa hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
Voi kuinka hän toisinaan vihasikaan silmiään, jotka tuntuivat olevan aina valmiita vetistelemään, tilanteesta riippumatta.
Kata katsoi häntä lempeästi ja sanoi sitten hyssytellen.
-”Ei mitään hätää Siru. Minä uskon sen… Halusin vain kertoa sinulle, mitä itse näen. Ehkä siitä voi olla sinulle loppupeleissä myös jotakin hyötyä, kuka tietää.”
Samassa Siru kuuli kuinka tallin ulko-ovi kävi ja niin tallin käytävän täytti tuntilaisten innostunut puheensorina. Kata vilkaisi häntä vielä myötätuntoisesti ja lähti sitten vastaanottamaan asiakkaitaan, jättäen Sirun yksin rehuhuoneeseen. Sirua pyörrytti. Hän tukeutui käsillään heinäkärryä vasten ja puristi sumenevat silmänsä kiinni. Sitten hän hengitti hetken syvään kuivan heinän leipämäisen makeaa tuoksua ja sai rauhoitettua itsensä. Sitten Siru kaivoi puhelimensa taskustaan ja huomasi kauhistuksekseen, että hänelle oli tullut monta puhelua. Se oli äiti. Siru avasi äidiltään tulleen viestin ja jähmettyi. Äiti oli jo kotona ja ihmetteli missä hän oikein oli. Siru heitti viimeisenkin heinäpaalin kärryjen päälle ja lähti kiireesti kotiin.
Kotona häntä odotti odotetusti myrskyisä kysymysten tulva. Äiti seisoi keskellä olohuonetta hänen saavuttuaan, matkalaukut yhä vierellään ja mummo kyhjötti nojatuolissa hämmentävän avuttoman oloisena.
Äiti oli kiukusta suunniltaan.
-”Mitä tämä oikein on olevinaan? Siru!” hän aloitti ja nosteli käsiään kiihtyneenä. ”Minä lähdin työmatkalle vain, koska luulin sinun olevan hyvissä käsissä.” hän jatkoi ja mulkaisi sitten mummoa niin kiukkuisesti, että Siru saattoi nähdä mummon painautuvan syvemmälle sohvan uumeniin.
Siru ei ollut koskaan nähnyt äitiä niin vihaisena, eikä mummoa niin alistuneena.
-”Minä olen lopen kyllästynyt siihen, että aiheutat hevosharrastuksellasi minulle jatkuvasti murhetta ja huolta! Sinä et missään nimessä ole valmis liikkumaan kotoa yhtään mihinkään, saati tallille!” äiti suorastaan huusi. ”Ja sinä…” hän sanoi, kääntyen mummoon päin. ”En olisi ikinä uskonut, että riskeeraat oman lapsenlapsesi turvallisuuden ja päästät hänet puolikuntoisena toikkaroimaan minne hän vain ikinä haluaa!”
Kiukku vavisutti äidin koko kehoa niin rajusti, että hänen oli lopulta istuuduttava sohvalle. Hän hieroi hetken ohimoita sormillaan ja yritti selvästi kerätä itseään. Siru käveli sillä välin peremmälle huoneeseen ja istuutui hänkin varovasti tuolin kulmalle. Hän vilkaisi nopeasti mummoa, joka katsoi takaisin voimattomana.
-”Sanna hyvä… Siru on aivan kunnossa. Hän on toipunut hämmästyttävän nopeasti….” mummo koetti sanoa, mutta ei ehtinyt edes kunnolla lauseen loppuun, kun äiti lähes ponkaisi pystyyn.
-”Äiti, älä edes yritä! Se oli lääkärin määräys! Lääkäri määräsi hänet vielä vuodelepoon, ja sinulla ei ole valtuuksia uhmata lääkärin käskyä! Eikä ainakaan ilman minun lupaani! Sinä et ole Sirun huoltaja!”
Siru huomasi äidin jälleen kiihtyvän. Eikä mummo yrittänyt enää puolustautua, vaan laski katseensa maahan.
-”Mutta minä olen kunnossa, katso vaikka!” Siru sanoi sitten päättäväisesti. ”Ja sitä paitsi se ei ole mummon syy, sillä minä lähdin luvatta…”
Mummo nosti katseensa Siruun.
-”Olit tai et, sinun on toteltava lääkärin määräystä. Tai ainakin sinun olisi pitänyt kysyä minulta ensin lupaa.” äiti sanoi kipakasti ja alkoi etsiä nenäliinaa käsilaukustaan.
Kun hän löysi sen, hän pyyhki ensin kyyneleistä levinneet ripsivärinsä ja niisti sitten kuuluvasti, kunnes jatkoi.
-”Ja sitä paitsi, minusta tuntuu, että te kaksi olette juonineet tämän kaiken! Tuntuu kuin salaisitte minulta jotakin. Mutta sama se, mene nyt Siru vuoteeseen, niin voimme keskustella mummosi kanssa rauhassa tapahtuneesta, vain aikuisten kesken.”
Siru katsoi kelloa ja sitten mummoa. He kumpikin tiesivät, ettei se ollut mahdollista. Heidän olisi lähdettävä pian metsään, lammelle, jonka luona sen kaiken piti tapahtua. Siru mietti päänsä puhki, mutta ei keksinyt mitään keinoa, millä voisi luikerrella tästä tilanteesta hienovaraisesti. Hänelle ei jäänyt kuin yksi vaihtoehto.
Hän lähti kuin lähtikin kävelemään huoneeseensa, ja äiti näytti rauhoittuvan hieman. Siru kuuli takanaan, kuinka äiti huokaisi syvään ja alkoi kantaa matkalaukkujaan kohti makuuhuonettaan, joka sijaitsi alakerrassa, olohuoneen vieressä, jupisten jotakin itsekseen. Kun Siru viimein pääsi portaat ylös ja avasi huoneensa oven, hän näki heti ensimmäisenä keppihevosensa sängyllään. Siru hengitteli hetken paikoillaan, keräten rohkeutta, kävi sitten hakemassa keppihevosen ja lähti laskeutumaan takaisin alakertaan.
-”Valitettavasti en voi jäädä nyt kotiin…” Siru sanoi kuuluvasti, kun oli päässyt portaiden alapäähän. ”Sillä minun on lähdettävä nyt vielä hetkeksi pois….”
-”Mitä sinä puhut? Minne?” äiti kysyi yllättyneenä ja kurkisti huoneestaan.
Laukut olivat avattuna hänen sängyllään ja hän oli ehtinyt jo aloittaa tavaroidensa purkamisen.
-”Yhteen paikkaan vaan…” Siru sanoi ja lähti kävelemään kohti eteistä määrätietoisin askelin, alkaen uudelleen pukea ulkovaatteita ylleen.
Sirun helpotukseksi mummo seurasi Sirun esimerkkiä ja lähti kävelemään kohti eteistä hänkin ja nappasi talvitakkinsa naulasta.
-”Olen pahoillani Sanna, minunkin on nyt mentävä.” mummo sanoi vakavana.
-”Mitä ihmettä te oikein horisette? Nyt heti tulette takaisin ja Siru menee takaisin omaan huoneeseensa lepäämään. Kukaan ei mene nyt yhtikäs mihinkään!” äiti sanoi ja tuli ulos huoneestaan kädet puuskassa.
Mutta se oli jo myöhäistä. He olivat ehtineet pukea ylleen ja Siru hapuili jo ovenkahvaa.
-”Siru! Heti takaisin! Jos nyt uhmaat käskyäni, et enää ikinä saa mennä mihinkään, missä on hevosen karvaakaan!”
Siru kääntyi vielä katsomaan äitiään, joka seisoi keskellä alakertaa ja näytti niin epäuskoiselta, että ei selvästi tiennyt mitä olisi tehnyt. Äiti oli raivoissaan, hänen kasvonsa olivat vääristyneet vihasta.
Sirun sydäntä särki. Hän painoi salaa takin alla keppihevosta itseään vasten ja rukoili, että tämä ei olisi viimeinen näky, jonka hän äidistään saisi elämässään enää nähdä.
Kun he kävelivät mummon autolle, Siru itki. Mummo silitti hänen selkäänsä.
-”Mitä jos äiti ei anna minun enää ikinä mennä tallille…?” Siru nyyhkytti.
-”Hysss… Tietenkin antaa. Sanna tietää kyllä miten tärkeää se on sinulle. Häntä vain pelotti. Hän oli vain sinusta huolissaan.” mummo lohdutti. ”Jos hän vain tietäisi… niin… Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos hän vain tietäisi kaiken.”
-”Mitä jos en näe enää ikinä äitiä?” Siru sopersi itkunsa lomasta.
-”Tietenkin sinä näet!” mummo sanoi tomerasti. ”Mutta minä ymmärrän hänen huolensa. Mikään ei ole niin raastavaa, kuin olla huolissaan omasta lapsestaan. Tai lapsenlapsestaan.” hän lisäsi. ”Sitä paitsi, hän oli oikeassa yhdessä asiassa.”
-”Missä sitten?” Siru kysyi ihmeissään.
-”Hän oli oikeassa siinä, että minun ei tulisi missään tapauksessa riskeerata sinun turvallisuuttasi.”
Siru katsoi mummoa ja näki hänenkin kyynelehtivän.
-”Mutta minä saan tehdä omat päätökseni.” Siru sanoi hiljaa. ”Ja minä haluan auttaa Midasta.”
Mummo ei vastannut enää mitään, ja niin he ajoivat hiljaisuuden vallitessa pimeässä illassa kohti Hillan ja Joonaksen kotia. Matka tuntui kestävän pienen ikuisuuden, hän katseli tuttuja maisemia ikkunasta ja mietti, kuinka väärin tämä päivä olikaan mennyt. Se oli mennyt pieleen lähes kaikilla mahdollisilla tavoilla. Katan, Peten ja Kivelän ratsutallin hyvästeleminen ei ollut mennyt lainkaan niin huomaamattomasti ja leppoisasti, kuin hän oli kuvitellut, Katan sanat kylmäsivät yhä hänen sisintään, puhumattakaan äidin hyvästelemisestä. Tuntui kuin kaikki yrittäisivät estää häntä tekemästä sitä, minkä hän oli jo päättänyt tehdä, vaikka kukaan ei edes tiennyt asiasta yhtään mitään.
Tietenkin Siru pelkäsi sen kaiken olevan osa jotakin suurempaa ennettä, joka yritti viestiä hänelle, että heidän tulisi perääntyä, mutta sitten hän tunsi jälleen keppihevosen rintaansa vasten ja samassa epäilykset katosivat. Hän tiesi, ettei voisi enää perääntyä, eikä hän edes halunnut sitä. Joonas odotti häntä, mutta sitäkin enemmän, Midas odotti häntä.
Midas tarvitsi häntä.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
