Kun Siru viimein sai avattua silmänsä, he olivat saapuneet jäätyneen lammen rantaan. Midas oli pysähtynyt, mutta puuskutti yhä rajusti. Sirulla ei ollut hajuakaan missä he olivat, tai kuinka kauas Midas oli heidät oikein vienyt, mutta sen Siru tiesi heti, ettei hän ollut nähnyt tätä paikkaa koskaan aikaisemmin. Lampea ympäröivä metsä oli yhä samaa kristallimaata, josta Siru päätteli, että he eivät olleet liikkuneet ajassa ainakaan kovinkaan paljoa, jos ollenkaan.
Metsä oli hiljainen ja Siru ei kuullut Midaksen hengityksen lisäksi mitään muuta, hiljaisuus suorastaan suhisi hänen korvissaan. Silloin Joonas liikahti hänen takanaan, hänkin oli näemmä palannut tähän hetkeen ja hetken he kumpikin vain katselivat ympärilleen. Sitten he laskeutuivat Midaksen selästä alas kovalle lumihangelle, jonka pinnan rikkoivat pitkät ruskeankirjavat kaislat, jotka olivat lumen tultua jääneet urhoollisesti pystyyn seisomaan, mutta lumen jäätyessä laonneet tuulen voimasta kovan hangen pinnalle. Siru näki yhden kaislan varren reiästä, että lunta oli lähemmäs metrin verran.
Lammen pinta oli lumesta puhdasta kirkasta jäätä. Samassa Siru huomasi, että hän pystyi näkemään jään alle ja katselemaan sen läpi kaloja, jotka kyhjöttivät rantakivikossa talvihorroksessaan.
Hetkeksi aikaa Siru uppoutui ihastelemaan maisemaa ja tunsi sisällään pakahduttavaa onnentunnetta, tuntiessaan olevansa etuoikeutettu tämän kaiken kauneuden edessä. Kun Midas viimein tuli Sirun vierelle ja puhalsi hänen poskelleen, hän vaistomaisesti silitti sen pehmeää turpaa ja muisti äkisti jälleen Joonaksen, sekä sen kaiken, minkä vuoksi he olivat lammelle saapuneet.
Siru kääntyi ympäri ja etsi katseellaan Joonasta. Joonas istui kauempana lammen rannalla hangesta törröttävällä suurella kivellä ja katseli maisemaa hänkin. He kävelivät yhdessä Midaksen kanssa tämän luokse ja Siru kiipesi kivelle, Joonaksen viereen.
-”En ole ikinä nähnyt mitään näin kaunista…” Joonas huokasi irrottamatta katsettaan maisemasta.
-”En minäkään…” Siru sanoi haikeana.
He istuivat kumpikin vaiti.
-”Sinä taisit nähdä minun tarinani…?” Joonas sanoi viimein ja katsahti Sirua.
Siru nyökkäsi.
-”Meillä ei taida sitten olla enää mitään salaisuuksia.” Joonas tokaisi ja katsoi jälleen lammelle.
-”Niinpä kai…” Siru vastasi.
Mitähän kaikkea Joonas olikaan mahtanut hänestä nähdä? Hänen yksinäisyytensä? Kaikki ne hetket kun hän oli kokenut koulussa nöyryytystä? Hänen valheensa? Sekä hänen epätoivoisen ihastuksensa… Sirua nolotti. Joonas tiesi nyt kaiken.
-”Jos sinä todella näit kaiken minussa, sinä tiedät myös sen, että sinä et ole tunteidesi kanssa yksin.” Joonas lisäsi yllättäen ja Siru hätkähti.
Todellakin, miten hän ei ollut huomannut sitä? Hän oli ollut niin keskittynyt Joonakseen ja Veronicaan, että hän oli täysin sivuuttanut Joonaksen ajatukset hänestä itsestään.
-”En myöskään arvannut, että sinä kuulit sen, mitä sinulle silloin sairaalassa kerroin…” Joonas jatkoi.
Sirun vatsaa pisteli.
-”Mutta vaikka minä pidän sinusta kovasti, enemmän kuin ehkä aluksi arvasitkaan, sinä tiedät nyt myös sen, että minä en ole ehjä…”.
Siru värisi vilusta. Hän painoi päänsä Joonaksen olkapäätä vasten ja sulki silmänsä. Ensimmäistä kertaa ikinä, hänellä oli Joonaksen seurassa levollinen olo. Hänen ei tarvinnut enää jännittää, eikä peitellä mitään. Hän saattoi olla täysin oma itsensä. Jos Joonas oli nähnyt hänen sisimpäänsä, nähnyt joka ikisen kolkan hänen sydämessään, hänellä ei olisi enää mitään hävettävää, sillä kaikki mahdollinen oli jo tullut ilmi.
Joonas kiersi kätensä Sirun ympärille ja otti Sirun kainaloonsa lämmittääkseen tätä.
-”Sitäpaitsi, mitäs jos mummosi onkin väärässä.” Joonas sanoi ja katsoi jälleen lammelle.
-”Mitä tarkoitat?” Siru ihmetteli.
-”Mitä jos sinä olisitkin aivan yhtä oleellinen pala tässä kaikessa, aivan kuten minäkin? Aivan yhtä erityinen?” Joonas jatkoi rauhallisesti.
-”Jos Veronicalle ei oliki käynyt kuten kävi… En olisi ikinä muuttanut takaisin Suomeen.”
Se oli totta. Siru katsoi Joonasta, joka katseli yhä haikeana lammelle. Jos Veronica ei olisi loukkaantunut, Joonas olisi jäänyt Saksaan. Hän olisi jatkanut elämää Veronican kanssa ja he eivät olisi ikinä tavanneet. Voisiko Joonaksen sanoissa olla perää? Olisiko Midas sittenkin ollut matkalla heidän molempien luokse, kokojana? Tarvitsiko Midas sittenkin juuri heitä kahta Blancon pelastamiseen? Siru tiesi, että he eivät voineet olla siitä varmoja, vaikka vielä hetki sitten hän olisi auliisti halunnut kuulla olevansa yhtä erityinen kuin Joonas.
-”Emme tiedä onko se…” Siru aloitti, mutta Joonas keskeytti hänet painaen lempeästi sormen hänen huulilleen ja katsoen häntä syvälle silmiin.
-”Odota… Minä ainakin haluan uskoa niin. Sillä silloin Veronicakaan ei loukkaantunut turhaan. Tämä vastaus minun on helpompi sietää, että se kaikki tapahtui loppujen lopuksi syystä.”
Siru laski Joonaksen käden alas, pujotti sormensa hänen sormiensa lomaan ja mietti hetken.
-”Mummo on toistanut moneen otteeseen, että mikään ei ole sattumaa…”
Hän näki toivon pilkahduksen Joonaksen surullisissa silmissä.
-”Olkoon se sitten meidän totuutemme.” hän lisäsi sitten.
Siru olisi valmis uskomaan niin, mutta ei itsensä, vaan Joonaksen vuoksi. Jotta Joonaksen olisi helpompi hyväksyä tapahtunut ja käsitellä surunsa.
Joonas halasi häntä lujemmin.
-”Mutta nyt meillä on edessämme seikkailu, josta emme tiedä vielä juuri mitään.” Siru sanoi vaihtaen puheenaihetta.
-”Niin on. Mutta olen iloinen, että saan kokea sen sinun kanssasi. Minä tunnen sinut nyt läpikotaisin ja tiedän, että sinä haluat samaa, kuin mitä minä olen aina halunnut. Sinä rakastat hevosia ja haluat auttaa niitä. Ja sitä paitsi, kaiken sen lisäksi, sinulla on puhtain sydän mitä olen koskaan tavannut.”
Joonaksen sanat helpottivat Sirun oloa entisestään ja sillä hetkellä hän tunsi päänsä kirkkaammaksi kuin aikoihin. Sirusta tuntui aivan siltä, kuin hänen päästään olisi purkautunut oikea turhien ajatusten ja tunteiden pato, jättäen jälkeensä vain oleellisen.
-”Midas tarvitsee minua. Midas tarvitsee meitä ja minä haluan auttaa sitä.”
-”Niin minäkin ja sen me myös teemme. Kävi miten kävi.”
Sinä hetkenä Siru ymmärsi, että hänen ja Joonaksen välille oli syntynyt side, jota ei niin vain katkaistaisi. Se side oli yhtä luja, kuin Midaksen ja hänen välillä, eikä kukaan voisi murtaa sitä. Hän luottaisi Midakseen, sekä Joonakseen kuin kallioon, hän voisi antaa henkensä heidän käsiinsä milloin vain, ja samassa Siru ymmärsi, ettei hän enää ikinä olisi yksinäinen.
Hän oli löytänyt sielunkumppaninsa, ikuisen ystävän, joka jakoi hänen kanssaan saman maailman, jolloin kaikki muu menettäisi merkityksensä. Hän tunsi olevansa vahvempi kuin koskaan. Vahva, muuta nöyrä, sekä ennen kaikkea kiitollinen.
Nyt hän olisi valmis kohtaamaan sen, mikä heitä ikinä odottikaan.
Silloin Siru tunsi jälleen Midaksen kutsun ja he nousivat molemmat takaisin ratsaille. Midas käveli rauhallista keinuvaa käyntiään metsän siimekseen, mutta tällä kertaa he olivat molemmat hereillä ja tässä maailmassa. Siru tunsi Midaksen lämpimänä allaan, eikä voinut olla miettimättä, mitä kaikkea sen päässä mahtoikaan nyt liikkua. Valmistautuiko se jotenkin tulevaan koitokseen, mutta miten? Mitkä olivat Midaksen ajatukset juuri nyt, kun se huomasi, että tarvittava yhteys vallisi nyt heidän kaikkien välillä? Tiesikö Midas, milloin se kaikki koittaisi? Entä tiesikö se, kuinka heidän kävisi…?
Samassa Sirun mieleen piirtyivät sanat: ”Huomenna, illalla, lammella.”
-”Huomenna, illalla, lammella?” Siru toisti ääneen.
-”Sinäkin sait sen.” Joonas sanoi. ”Minäkin näin sen.”
-”Midas ei ole koskaan aiemmin siirtänyt minulle suoria sanoja.” Siru sanoi hämmästyneenä.
-”Ehkä se ei ollut Midas.”
-”Vaan kuka sitten? Vanha rouvako?”
-”Ehkä…” Joonas vastasi. ”Oli kuka oli, niin nyt me tiedämme milloin ja missä kaikki tapahtuu.”
-”Mutta… Se on jo niin pian…” Siru sanoi ja pelko läikähti hänen sisimmissään.
-”Ainakaan emme siis ehdi kauaa jännittämään.” Joonas vastasi ja yritti kuulostaa kannustavalta, mutta ei onnistunut täysin rauhoittamaan Sirua.
-”Niinpä kai…” hän sanoi ja sulki mielestään kaikki ne kauhukuvat, jotka tuntuivat vain vaanivan kulman takana toteutuakseen.
Sinä iltana Siru ei millään saanut unta. Hän makasi pimeässä huoneessaan ja katseli varjoja, jotka elivät ohiajavien autojen valojen heijastuessa huoneensa kattoon. Hän tunsi olonsa niin raskaaksi, että ei jaksanut nostaa edes kättään, mutta hänen päässään kuohui senkin edestä. Lammella koettu hetkellinen kirkkaus oli jälleen kadonnut ajatusten tulvan alle.
Äiti palaisi huomenna illalla. Hän ehtisi nähdä äidin juuri ja juuri, ennen kuin heidän olisi määrä lähteä suorittamaan tehtävää, mutta Siru mietti kuumeisesti, kuinka hän saisi äidiltään edes luvan lähteä mihinkään. Äiti ei kuitenkaan uskoisi, että hän oli jo riittävän hyvässä kunnossa, eikä äiti päästäisi häntä tässä tilanteessa kovalla pakkasella mihinkään. Ei, vaikka mummo olisi juonessa mukana. Ja kuitenkin, Siru halusi nähdä äitinsä, sillä se saattoi olla heidän viimeinen hetkensä yhdessä.
Sirun olisi pakko ottaa huomioon se todellinen vaihtoehto, että hän ei ehkä palaisi. Hänen olisi pakko hyvästellä äiti, mutta se tulisi tehdä niin, että äiti ei sitä hyvästelyksi ymmärtäisi. Hän halusi hyvästellä myös Pampulan, Katan ja Peten, mutta sen hän onnistuisi tekemään jo päivällä, kun hän oli vielä mummon kanssa kahden.
-”Kunpa vain voisin kertoa äidille kaiken…” Hän huokasi ääneen ja katsoi keppihevosta vieressään.
-”Ehkä se pitää paikkansa, että kaiken arvon ymmärtää vasta silloin, kun sen voi menettää.” Siru totesi vielä ja alkoi pohtia elämäänsä. Niin vähäpätöiseltä ja värittömältä kun se olikaan tuntunut ennen Midaksen saapumista, se oli kuitenkin ollut hänen elämänsä. Hänen ikiomansa.
Ja siinä sängyssä maatessaan, Siru viimein ymmärsi elämänsä todellisen arvon.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
