Siru katseli ympärilleen. Lähes viikon mittainen vesisade oli kääntynyt jälleen pakkasen puolelle, joka oli saanut luonnon suorastaan säihkymään. Joka paikka oli jäätyneiden vesipisaroiden sekä jääkiteiden koristama ja auringonsäteet saivat jään sädehtimään heidän ympärillään kuin timantit. Maassa yhä oleva lumikerros oli saanut yllensä kovan kuoren ja hankikanto kannatteli vaivattomasti heistä jokaista. Tuntui juhlalliselta kulkea vanhan korpimetsän pohjaa pitkin hangen pinnalla kävellen, aivan kuin he olisivat olleet keveitä keijukaisia kristallimaassa.
Pakkasta oli roimasti ja Siru tunsi olonsa kömpelöksi paksujen talvivaatteidensa alla, kaiken lisäksi villainen pipo kutitti hänen päänahkaansa. Mummo oli ollut oikeassa. Hänen olonsa oli jo lähes normaali ja siksi mummo oli rohjennut ehdottaa heille pientä talviretkeä syrjäisessä metsässä. Äiti oli ollut Sirun voinnin paranemisesta niin helpottunut, että oli suostunut ottamaan vastaan lyhyen työmatkan ja olisi poissa vielä huomiseen, joten heillä olisi vielä muutama päivä aikaa keskittyä yhteiseen salaisuuteensa.
Siru seurasi mummoa, joka kulki heidän edellään ja vaikutti kummallisen salaperäiseltä. Mummo oli ollut aamusta asti täynnä energiaa ja näytti nuorentuneen ainakin kymmenen vuotta, kiitos pakkasen.
Hän ei ontunut lainkaan, vaan kulki määrätietoisen varmoin askelin, yhä syvemmälle metsään.
Viimein mummo pysähtyi ja Siru, Joonas sekä Hilla kerääntyivät hänen ympärilleen, odottaen saavansa häneltä jonkinlaisia ohjeita. He olivat kaikki hieman ihmeissään paikasta, jonne mummo oli heidät tuonut, eikä heillä ollut hajuakaan siitä, mitä mummo nyt aikoi.
Siru mietti kuumeisesti, kuinka he oikein harjoittelisivat ajassa matkustamista. Mahtoiko mummokaan täysin tietää, kuinka se tapahtuisi?
-”Hienoa, viimeinkin olemme perillä.” mummo sanoi ja näytti malttamattomalta. Hän katseli Sirua, Joonasta ja Hillaa pistävillä tihrusilmillään ja näytti nauttivan tilanteesta valtavasti.
-”Tiedättekös mitä?” hän aloitti ja puhkaisi viimein ilmassa leijuvan kysymysten kupan. ”Minä olen koko viime yön yhdistellyt langanpätkiä toisiinsa ja yrittänyt muodostaa niistä jotakin selkeää kuviota ja arvatkaas mitä? Minä onnistuin siinä!” mummo näytti puhkuvan ennennäkemätöntä riemua. ”Taidan vihdoin ja viimein ymmärtää, mistä tässä kaikessa on loppujen lopuksi kyse. Ja voin sanoa, että te ette ikinä tule arvaamaan sitä kaikkea, mitä minä olen saanut selville.”
Siru, Hilla ja Joonas katsoivat toisiaan ihmeissään. Mitä mummo oikein meinasi? Siru tunsi mummon innostuksen tarttuvan hiukan itseensäkin ja odotti kärsimättömänä tämän jatkavan.
-”Viimeinkin me saamme vastauksia!” Siru supatti kiihkeänä vierustovereilleen.
-”Siltä kuulostaa…” Hilla vastasi.
-”Mutta minäpäs en kerro teille heti sitä kaikkea, mitä nyt tiedän. Sillä ihan ensimmäiseksi minä haluaisin, että te kerrotte itse minulle, mitä jo tiedätte.”
Siru vilkaisi jälleen ystäviään ja he kaikki näyttivät olevan yhtä ymmällään.
-”Noh, antakaa tulla vain. Kerrotte minulle nyt ne oleelliset osiot, jotka olemme saaneet jo selville.” mummo kehoitti. ”Rohkeasti vain!” hän jatkoi, kun kukaan ei vieläkään avannut suutaan.
-”Siru, aloita sinä.” mummo sanoi sitten.
Siru tunsi olonsa epämukavaksi, mutta sanoi sitten varovaisesti.
-”Midas on ilmestynyt minulle, sillä minun on suoritettava sen kanssa tehtävä.”
-”Kyllä, aivan niin!” mummo jatkoi silmät loistaen.
-”Ja Sirun on matkustettava ajassa taaksepäin, sekä pelastettava Blanco palavasta talosta.” Hilla lisäsi.
-”Kyllä!” mummo suorastaan hihkui. ”Entäs sinä, Joonas, mitä sanottavaa sinulla on?”
Joonas katsoi mummoa pitkään, kunnes vastasi vastahakoisesti.
-”Ja minulla on siinä kaikessa jokin rooli.”
-”Kyllä, kyllä!” mummo sanoi.
Hän näytti suorastaan sädehtivän onnesta.
-”Olette kaikki aivan oikeassa. Nämä kaikki asiat me olemmekin jo tienneet, mutta minä olen saanut täydennettyä tarinan puuttuvat palaset. Kertoisitteko minulle nyt, mitkä ovat ne suurimmat kysymykset, joihin ette ole vielä saaneet vastausta? Jospa osaisinkin tällä kertaa antaa niihin vastauksen?” Mummo sanoi ja katsoi sitten ystävyksiä viekkaana kuin vanha kettu.
Siru tiesi heti, mikä olisi hänen kysymyksensä. Se oli pyörinyt hänen päässään tauotta viime päivät.
-”Minä tahdon tietää, miten onnistumme matkustamaan ajassa.” Siru sanoi ja mummo nyökkäsi hänelle hyväksyvästi.
Sirun jälkeen oli ilmeisesti jälleen Hillan vuoro, sillä mummo kääntyi odottavaisena tämän puoleen. Hilla näytti epäröivän ja Siru huomasi, kuinka hän punehtui hieman, ennen kuin aloitti.
-”Minua taas on mietityttänyt koko sen ajan, kun olen saanut tietää taikahevosten olemassaolosta, että onko minulla mitään osaa tai arpaa koko kuviossa… Onko minulla mitään merkitystä koko taikahevosten tarinan kannalta? Siru ja Joonas ovat niin syvällä sen syövereissä, että tunnen itseni varsin tarpeettomaksi. Olenko edes oikeutetusti salaisuuden haltija?
Siru tarttui Hillaa kädestä ja Hilla katsoi Sirua surumielisenä.
-”Anteeksi, minä vain todella haluaisin tietää.” hän sanoi vielä, ja näytti häpeilevän kysymystään.
Siru tunsi itse häpeävänsä. Miten ulkopuoliseksi Hilla varmasti olikaan tuntenut itsensä, kun he olivat yhdessä Joonaksen kanssa pohtineet ja suunnitelleet tulevaa koitosta. Ei varmasti ollut helppoa seurata sitä kaikkea vierestä ja Sirua hävetti, kun hän ymmärsi, ettei ollut osannut ottaa Hillaa tarpeeksi huomoon tämän kaiken keskellä.
Mutta mummo oli siirtynyt eteenpäin. Hän oli jo nyökännyt Hillalle ja katseli nyt kiinnostuneena Joonasta.
Joonasta ei vaivannut mummon pisteliäs katse, vaan hän vastasi siihen samalla mitalla ja kysyi sitten lyhyesti ja ytimekkäästi.
-”Miksi juuri minä?”
Mummo katsoi edelleen Joonasta silmiin ja nyökytti päätään, mutta hitaammin ja hieman vähemmän innokkaasti.
-”Kysymyksenne olivat erinomaisia ja hyvin keskeisiä kaikki ja yritän nyt vastat niihin parhaan kykyni mukaan. Vastaan ensimmäiseksi Sirun kysymykseen.” mummo sanoi ja viittasi Siruun päin. ”Mutta Sirun kysymys vastaa osittain myös Joonaksen kysymykseen. Antakaas kun selitän.
Aikamatkustus on äärimmäisen harvinaista ja vaikeaa. Taikahevosista vain Midas, alfaorina, kykenee siihen, mutta sekään ei pysty mitenkään suoriutumaan siitä yksin. Midas tarvitsee ajassa matkustamiseen kaksi apuria. Sirun kaltaisen haltijan, joka kompensoi sen valtaisaa energiaa, sekä avaimen, joka puolestaan olet sinä, Joonas. Midas voi ilmestyä vain haltijalleen, mutta se on ollut siitä huolimatta koko ajan matkalla sinun luoksesi, Joonas. Sinä olet Midaksen avain, jota ilman se ei voi toteuttaa tehtäväänsä, palata ajassa taaksepäin ja käydä pelastamassa Blancoa, taikahevosten johtajatammaa. Se ei ole voinut suorittaa tehtäväänsä aikaisemmin, sillä se on tarvinnut siihen juuri sinua, ja vasta nyt sinä olet itse valmis suorittamaan tehtäväsi. Midas on odottanut sinua kaikki nämä vuosikymmenet, jotta sinä kypsyt valmiiksi tähän kaikkeen.”
Siru katsoi yllättyneenä Joonasta ja tunsi kuinka kateus haukkasi hänen sisuksiaan. Joonasko oli sittenkin se, joka todella mahdollistaisi tämän kaiken? Siru ei myöskään voinut olla takertumatta mummon sanoihin ”Sirun kaltaisen…”haltijan. Tarkoittiko mummo tällä Veronicaa? Siru ei voinut sille mitään, että hän tunsi hetken aikaa olonsa petetyksi. Hän ei ollutkaan erityinen, Midas ei ollut valinnut häntä siksi, että hän olisi sille ainoa oikea vaihtoehto, vaan koska hän oli ominaisuuksiltaan jotenkuten sopiva ja ennen kaikkea, hän oli lähellä Joonasta. Siru oli ollut vain välikappale, joka mahdollisti Midaksen pääsemisen Joonaksen luokse. Joonas olisi korvaamaton ja hän, hän olisi vain vaihdettavissa oleva välikappale, aivan kuten Veronicakin oli ollut.
-”Midas tarvitsee teitä kahta toteuttaakseen tehtävänsä. Teidän kolmen energiat tasapainottavat toinen toisiaan juuri oikealla tavalla ja kun vain saatte luotua toisiinne luottamuksen siteen, aikamatkustus mahdollistuu. Ja tänään minä haluan, että te harjoittelette keskinäistä yhteyttänne.” mummo jatkoi ja kun hän lopetti, Siru huomasi, että ei ollut ainoa, joka oli mummon lausunnosta hämmentynyt.
Joonas katsoi alas maahan ja näytti miettivän jotakin ankarasti. Sitten hän nosti tummat silmänsä takaisin mummoon ja toisti.
-”Mutta miksi juuri minä?”
Mummo näytti lähes hätkähtävän Joonaksen vaativaa kysymystä.
Mummo oli hetken hiljaa ja mietti.
-”Olen pahoillani, en voi kuin arvailla sitä…” hän sanoi sitten ja huokaisi. ”Kuten olen sanonut, sinä olet kuin ilmetty Matias. Et vain ulkonäöltäsi, mikä sekin on jopa puistattavan yhdennäköinen, vaan tarkoitan nyt sinun ilmiömäistä kykyäsi käsitellä hevosia. Sinä pystyt lukemaan niitä tavalla, jota me muut emme ikinä voisi oppia, vaikka opiskelisimme sitä läpi koko elämämme. Se on jotakin synnynnäistä, jotakin, joka on ollut sinun sisälläsi aina.” mummo piti tauon ja tuli aivan Joonaksen kasvojen eteen.
”Joonas, minä luulen, että sinä olet taikahevosten paimen, aivan kuten Matiaskin oli.” hän sanoi sitten juhlallisesti, katsoen Joonasta syvälle, syvälle, silmiin. ”Ja sen vuoksi uskon, että sinä olet myös Blancon seuraava haltija. ”
Siru kuuli, kuinka Joonas henkäisi.
Mummo perääntyi hieman, levitti kätensä ja katsoi sitten heitä kaikkia vakavana.
-”Uskallan jopa väittää, että te kaikki kolme olette omianne jatkamaan sitä, mihin Matias jäi. Te olette mitä oivimpia salaisuuden haltijoita, jokainen ja se ei varmasti ole mennyt vanhalta rouvalta ohitse.” mummo vielä jatkoi ja katsoi nyt heitä kaikki, Hillaakin, pitkään.
Mutta sanoiko mummo tosiaan Joonakselle, että hän on taikahevosten…paimen, Siru mietti.
Mitä ihmettä se mahtoi tarkoittaa?
Siru katseli mummoa ja mietti, että heidän kaikkien päässä pyöri sillä hetkellä varmasti oikea kysymysten tornado, mutta mummo ei antanut heille mahdollisuutta jäädä niiden vietäviksi, vaan halusi jatkaa harjoituksia.
-”Meillä ei ole aikaa hukattavana, joten jos kysymykset ovat tältä erää tässä, voisimme jatkaa käytännön harjoituksiin.”
Mummo vielä vilkaisi heitä kaikkia ja pidettyään muodollisen lyhyen tauon mahdollisille vastaväitteille, hän pyysi Joonasta ja Midasta astumaan estradille.
Siru taas vapautti Midaksen ja se ilmestyi seisomaan hänen vierelleen.
-”Sirun ja Midaksen välillä me tiedämme jo olevan hyvä side, mutta sinä, Joonas, et ole tainnut vielä harjoitella sitä?”
-”En. Enhän vielä ennen äskeistä ole edes ymmärtänyt, että minulla on näin suuri rooli koko kuviossa.” Joonas tuhahti.
Hän ei selvästi ollut vielä hyväksynyt kaikkea kuulemaansa.
-”Sitä suuremmalla syyllä, nyt on alettava harjoittelemaan.” mummo sanoi napakasti. ”Olethan nähnyt miten Siru luo Midakseen yhteyden, monia kertoja, joten yritä sinä nyt tehdä samoin.”
Siru joutui hieman pidättelemään, ettei olisi naurahtanut. Mummon topakka olemus oli tuonut hänen mieleensä ne kerrat, kun Joonas oli opastanut häntä Midaksen kanssa ensimmäisiä kertoja. Vaikka Joonas oli ollut ymmärtäväinen opastaja, hänestä oli kuultanut juuri tuo pienen pieni turhautuminen, kun Siru ei ollutkaan osannut tehdä asioita juuri kuten hän oli neuvonut.
Nyt olisi Joonaksen vuoro mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.
Joonas huokaisi syvään ja katsoi sitten Midasta, joka seisoi hänen vierellään. Hän näytti hetken empivän, mutta nosti sitten kätensä ja painoi sen Midaksen kaulalle, sen valkean paksun harjan uumeniin ja sulki sitten silmänsä. Siru huomasi Midaksenkin jännittyvän, se käänsi korvansa taaksepäin ja huiskautti häntäänsä hermostuneena. Joonas hengitti vielä kerran oikein syvään ja sitten he seisoivat hetken aikaa aivan vaiti.
Midas laski päänsä alemmas ja Siru näki, että se rentoutui hieman.
Hilla, Siru ja mummo olivat kaikki hiiren hiljaa ja seurasivat heitä henkeään pidätellen.
Äkkiä Joonas säpsähti ja hänen silmänsä laajenivat. Hän vetäisi kätensä nopeasti pois, aivan kuin Midaksesta olisi tullut yhtäkkiä polttavan kuuma ja astui askeleen taaksepäin.
-”Mitä nyt?” Mummo kysyi huolestuneena.
-”Minä näin hänet….” Joonas sanoi ja Siru kuuli hänen äänensä olevan hengästynyt.
-”Kenet sinä näit?” Mummo kysyi uudelleen.
-”Minä näin Veronican. Ja Midaksen…”
-”Näit?” Siru sanoi ihmeissään.
Hän oli kyllä vaipunut Midaksen kanssa useasti transsiin, mutta Midas ei ollut siirtänyt hänelle mielikuvia, ellei vanhan rouvan aiheuttamaa näkyä palavasta talosta laskettu.
-”Niin…” Joonas vastasi ja näytti murtuneelta. ”Minä näin heidät, aivan kuin ilmielävinä.”
-”Ja sitten tapahtui mitä?” mummo kysyi.
-”En minä tiedä… Minä vain näin heidät molemmat ja… Minä yllätyin, en osannut odottaa sitä. En ehkä halunnut nähdä heitä… Siksi irrotin käteni…” Joonas sai sanottua ja painoi katseensa jälleen maahan.
-”Mitä jos Midas yritti näyttää sinulle sen, mitä Veronicalle todellisuudessa tapahtui?” Hilla ehdotti varovaisena. ”Pystyisikö se tekemään sellaista?” Hän jatkoi ja osoitti jatkokysymyksensä mummolle.
-”Pystyy. Midas pystyy siirtämään mielikuviaan toiselle olennolle…” mummo vastasi ”Olen varmasti kuullut sen jostain…” ja oli vielä jatkamassa jotakin, mutta Joonas keskeytti hänet.
-”Olen koko tämän ajan pelännyt, että Midas oli se, joka satutti Veronicaa. Sen vuoksi en ole voinut.. tai pikemminkin en ole halunnut luottaa siihen. Siksi minä pelkäsin myös Siru sinunkin puolestasi… Viime yönä kun se ilmestyi huoneeseeni, olin niin unenpöpperössä, että en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että Midas oli saatava takaisin Sirun luokse. En epäröinyt sen selkään nousemista, en mitään, mutta nyt… Kun minun olisikin oikeasti luotettava siihen koko sydämestäni, en ehkä pystykään siihen. En halua tietää mitä se teki Veronicalle.
En ehkä sittenkään ole valmis…”
Joonas oli lysähtänyt kiiltelevälle hangelle istumaan ja painoi päänsä käsiinsä. Hilla riensi veljensä vierelle ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
-”En halua nähdä mitä Veronicalle tapahtui..” Joonas vaikersi.
Siru katsoi heitä sivummalta ja tunsi vatsansa muljahtelevan. Hän tunsi samaan aikaan mustasukkaisuutta sitä tyttöä kohtaan, joka oli kerran ollut Joonakselle se kaikkein tärkein, mutta samalla hän tunsi myös valtavaa myötätuntoa Joonasta kohtaan. Hän myös ymmärsi Joonasta. Olisiko hän itse valmis katsomaan vierestä, kuinka hänelle itselle tärkeä ihminen katoaa? Sillä juuri niinhän Veronicalle oli käynyt. Hän oli kadonnut, vaikka olikin yhä olemassa. Se Veronica jonka Joonas tunsi, oli kadonnut lopullisesti. Ja samassa Sirulle valkeni, että juuri niin hän joutuisi itsekin tekemään, jos he todella aikoisivat toteuttaa suunnitelmansa. Hän joutuisi katsomaan vierestä kun hänen isoisänsä kuolee, voimatta tehdä asialle yhtikäs mitään.
Mummo katsoi hetken Joonasta ja vilkaisi Midasta, joka oli tullut Joonaksen vierelle ja laskenut päänsä Joonaksen olkapäälle.
-”Minä luulen, että Midas haluaa kertoa sinulle kuinka se kaikki oikein tapahtui. Ja rohkenen epäillä, että se olisi ollut niihin ikäviin tapahtumiin syyllinen, vaikka minä tunnistan kyllä sinun huolesi, olinhan itsekin huolissani Sirun turvallisuudesta, kun ymmärsin Midaksen olevan alfaori. Mutta nyt… Nyt olen suorastaan täysin varma, että se ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Tiedän, että se on sinulle raskasta, mutta katso mitä sillä on sinulle kerrottavana. Minä lupaan, että se vie sinut eteenpäin.”
He kaikki olivat hetken vaiti ja antoivat Joonaksen miettiä.
Sitten Joonas nosti katseensa hevoseen, joka seisoi nyt kohtisuoraan hänen edessään riiputtaen päätään hänen kasvojensa korkeudella. Se aivan selvästi kutsui Joonasta luokseen, Sirukin tunsi sen.
Joonas istui yhä maassa ja ojensi lopulta uudelleen kätensä sitä kohti ja painoi vastahakoisesti oikean kämmenensä sen otsalle. Sitten hän sulki jälleen silmänsä. Hilla irrotti otteensa veljestään ja jäi Joonaksen vierellee istumaan.
Ja niin he kolme taas odottivat ja katselivat, kun nämä kaksi olentoa etsivät toisiaan heidän aistiensa ulottumattomissa.
Minuutit vierivät ja hetki tuntui kestävän ikuisuuden. Siru oli aivan varma, että se näkymä tallentuisi hänen verkkokalvoilleen ikuisiksi ajoiksi. Midas ihmeellisessä kristallimaassa, kaartuneena maassa istuvan Joonaksen ylle, joka piteli kättään hevosen otsalla, kummankin ollessa vaipuneina jonnekin vielä ihmeellisempään maailmaan. Maailmaan, jonne heillä muilla ei olisi mitään asiaa. Midas ja Joonas jakoivat sillä hetkellä yhdessä jotakin sellaista, johon he muut tulisivat olemaan ulkopuolisia ikuisesti. Mutta miten kauniita he olivatkaan, kumpainenkin. Ja Siru mietti, kuinka rakastikaan heitä kaikkia. Midasta, Joonasta, sekä Hillaa, joka istui siinä veljensä vieressä ja oli aina ollut heidän kaikkien tukena. Ja mummoa… Josta oli yllättäen tullut hänelle niin tärkeä ja läheinen.
Silloin Siru tunsi, kuinka orastava kateus ja katkeruus pienenivät hänen sisällään ja lopulta katosivat kokonaan. Siru ymmärsi, että nyt ei ollut kyse hänestä. Vaan Midaksesta ja Blancosta, taikahevosista, jotka tarvitsivat heidän apuaan. Ja vaikka Siru ei olisi korvaamaton, oli hän kuitenkin päässyt mukaan tähän päätähuimaavaan seikkailuun ja päässyt osaksi taikahevosten tarinaa. Eikö siinä olisi kylliksi erityisyyttä yhdelle ihmiselle? Vaikka hän ei ollut Joonaksen kaltainen, lähes yliluonnollinen lahjakkuus, hän saisi todistaa tämän kykyjä aitiopaikalta ja olla mukana muuttamassa historiaa. Joten miksi käyttää turhaan energiaansa synkistelyyn? Siru päätti unohtaa ikävät ajatukset ja keskittyä tästä lähtien olennaiseen.
Hän halusi tehdä parhaansa, Midaksen hyväksi.
Lopulta Joonas liikahti ja pudotti kätensä syliin. Siru näki, kuinka hänen poskea pitkin valui kyynel.
He olivat kaikki yhä vaiti.
Midas nosti päätään ja painoi turpansa pehmeästi Joonaksen poskea vasten. Joonas vastasi tähän silittämällä Midaksen turpaa ja hetken he katselivat toisiaan, kunnes Joonas nousi ylös, pyyhkäisten samalla poskensa kuivaksi.
-”Midas on syytön…” Hän sanoi lyhyesti. ”Nyt minä teidän, että se on syytön kaikkeen siihen, mistä olen koskaan huolta kantanut.”
Kun mummo oli antanut Joonakselle hetken aikaa toipua näkemästään, hän alkoi jälleen johtaa harjoituksia.
-”Olen pahoillani, mutta meidän on nyt jatkettava, jos siis vielä haluatte jatkaa?” hän sanoi ja katsoi kysyvästi Joonasta, joka nyökkäsi. ”Hyvä. Niin minä ajattelinkin. Haluan vielä nähdä sen, kuinka teiltä kaikilta kolmelta sujuu yhteyden luominen yhtä aikaa. Ja tähän väliin minun on todettava, että en ole lainkaan varma kuinka se tehdään, kuinka kaksi ihmistä luo yhteyden taikahevoseen samaan aikaa, joten siitä voi seurata ihan mitä tahansa. Sanon tämän siksi, että ymmärrätte varautua yllätyksiin. Mutta muistakaa kuulostella sisintänne, sillä minä luulen, että Midas osaa johdatella teitä tästä eteenpäin. Te olette nyt kumpikin muodostaneet siihen yhteyden, joten antakaa sille mahdollisuus johtaa harjoituksia.” mummo sanoi.
Silloin Siru tunsi, kuinka Midas kutsui häntä. Mahtoiko Joonaskin tuntea sen? Mutta ennen kuin Siru ehti ajatella asiaa sen enempää, Joonas kääntyi häntä kohti ja otti molemmilla käsillä tiukasti Sirun hartioista kiinni.
-”Luotatko sinä minuun?” Joonas kysyi ja katsoi häntä tiiviisti syvälle silmiin, aivan kuin tutkien hänen sisintään.
Siru tunsi vaivaantuvansa, Joonas oli niin lähellä hänen kasvojaan, että hän saattoi tuntea tämän hengityksen ihollaan. Siru tunsi ihonsa nousevan kananlihalle.
-”Kyllä… kai.” Siru sai vastattua ja halusi heti perua sanansa.
Tottakai hän luottaisi Joonakseen. Miksi ei luottaisi? Kysymys oli vain tullut niin yllättäen, että hän ei kyennyt saamaan ajatuksistaan kiinni.
Joonas hymyili, häntä näytti huvittavan Sirun vaivaantuneisuus.
-”Noh, kohtahan se nähdään.” hän naurahti ja kääntyi sitten Midakseen päin. ”Sillä minä taidan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Ja seuraavassa hujauksessa, hän oli taiteillut itsensä Midaksen selkään, noin vain.
Hilla oli siirtynyt mummon kanssa etäämmälle ja siellä he nyt seisoivat kahdestaan seuraamassa vallalla olevaa tilannetta. Midas alkoi steppailla Joonaksen alla hermostuneena, mutta Joonas istui sen selässä tyynenä, toinen käsi sen harjassa kiinni. Hänestä huokui jälleen se pettämätön rauhallisuus, jonka Siru oli aiemmin nähnyt, mutta Siru epäröi. Hänen mielessään pyöri yhä ristiriitaisten ajatusten sekamelska. Hän vilkaisi mummoa ja Hillaa, joista etenkin jälkimmäinen näytti olevan lähes kauhusta jäykkänä, joka ei ainakaan helpottanut asiaa, sillä Sirua pelotti.
Sitten Siru katsoi Joonasta, joka oli tullut hänen vierelleen ja ojensi hänelle kättään.
-”Tule.” Joonas sanoi pehmeästi ja Siru näki hänen tummien silmiensä leiskuvan.
Sen enempää miettimättä hän tarttui Joonaksen käteen.
Se oli vain hetken murto-osa, kun hän jo istui Midaksen selässä Joonaksen edessä ja tunsi kuinka Midas alkoi välittömästi tapailla laukkaa. Joonas antoi sen mennä. Siru ei ehtinyt ajatella edes kokonaista ajatusta, kun hän alkoi jo liukua transsiin.
Mutta tämä transsi oli erilainen. Nyt hän tunsi Midaksen energian lisäksi jotakin uutta. Joonaksen. Ja tällä kertaa hän ei tuntenut vain energiaa, vaan samassa hän ymmärsi, että hän näki Joonakseen. Hän näki sisälle Joonakseen, hän näki jokaisen Joonaksen ajatuksen ja hetken, jonka Joonas oli elänyt ennen tätä kyseistä hetkeä.
Koko Joonaksen elämä lipui hänen silmiensä editse, ensi askelista kouluun, muutto Saksaan.
Siru tunsi pienen pojan ulkopuolisuuden tunteet, kun hän asteli vieraan koulun käytäviä ventovieraassa maassa. Kuinka koti-ikävä kalvoi hänen sisintään. Joonas oli ollut silloin aivan yksin.
Siru näki, kuinka sen pienen pojan katseeseen muutti selittämätön suru, joka oli kulkenut hänen mukanaan siitä hetkestä lähtien, se sama surumielisyys, jonka hän oli aina Joonaksen silmissä nähnyt.
Juuri niin huomaamaton, että se ei herätä huolta, mutta juuri niin suuri, että se oli aina läsnä.
Sitten Siru näki pienen pilkullisen ponin, josta Joonaksen yhteys hevosiin oli alkanut. Siru näki, kuinka pojan silmät alkoivat toisinaan säihkyä tavalla, jota hän ei ollut niissä aiemmin nähnyt ja niin Siru tunsi, kuinka Joonas oli löytänyt paikkansa. Hän ei ollut enää yksin. Siru tapasi kaikki ne hevoset joita Joonas oli käsitellyt, tunsi sen saman yhteyden mitä Joonas oli tuntenut niitä kohtaan ja sitten Siru näki myös Veronican… Kauniin ja lempeän Veronican.
Tässä kohtaa hänen oli vaikeaa seurata tapahtumia ja myöntää niitä nuoren rakkauden herättämiä tunteita, jotka vyöryivät hänen ylitseen, Joonaksen kokemina. Siru näki heidän ensikohtaamisensa… heidän ensi suudelmansa… Miten onnellisilta he vaikuttivatkaan, kuinka he suunnittelivat yhteistä tulevaisuutta… Ja sitten yhtäkkiä, Veronica oli poissa.
Ja lopulta Siru näki myös sen, minkä Midas oli näyttänyt Joonakselle lähes hetki sitten.
Siru näki, kuinka Midas muutti muotoaan maneesin hämärässä ja kuinka Veronica kompastui ja iski päänsä katsomon laidan reunaan.
Kompastui!
Se tapahtui niin viattoman näköisesti, mutta juuri niin hiuksen hienon väärässä kulmassa, että se mahdollisti onnettomuuden, joka muutti lopulta kaiken!
Sirua puistatti. Ja sitten hän tunsi sen valtavan menettämisen tuskan, josta hänellä oli kyllä ollut aavistus ja jonka hän oli nähnyt painavan Joonaksen harteita, mutta hän ei ollut osannut kuvitellakaan kaikkia niitä tunteita ja ajatuksia, jotka Joonas oli joutunut kohtaamaan, sekä läpikäymään. Haavat olivat vielä niin auki ja niin verestävät, että Siru ymmärsi olevansa typerys, jos olikaan joskus kuvitellut Joonaksen hänestä jotakin haluavan.
Siru katsoi vierestä, kuinka suru valtasi jälleen alaa Joonaksen katseessa ja ymmärsi, että se suru oli kaikkinensa muuttanut Joonaksen sisälleen asumaan, iäksi.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
