Se päivä oli vaatinut veronsa ja Sirun vointi oli romahtanut. Seuraavat päivät Siru eli kuin usvan saartamana. Hän kamppaili sisällään hallitsevia ristiriitaisia tunteitaan vastaan ja yritti kerta toisensa jälkeen jäsentää kaikkea kuulemaansa järkeväksi kokonaisuudeksi, eheäksi tarinaksi, jossa hänellä itselläänkin olisi jokin merkittävä rooli.
Vaikka Siru oli ehtinyt sopeutua ajatukseen, että maailmassa oli taikahevosia, hän ei pystynyt vielä käsittämään mummon kertomusta, eikä Midaksen piileviä kykyjä. Matiaksen ja mummon tarina pulpahti jatkuvasti hänen mieleensä ja aina kun Siru vain sulki silmänsä, ajatusten sekä tunteiden sekamelska alkoi. Ehkä hänen mielensä ei ollut kykenevä vastaanottamaan niin montaa suurta asiaa kerralla, hän toisinaan mietti, kun pyöritys hänen päässään jälleen yltyi. Kunpa vain aivot eivät nyrjähtäisi kaiken sen kuorman alla.
Niinä päivinä Siru oli todella uupunut ja poissaoleva, sekä nukkui valtavia määriä. Lääkäri oli sanonut äidille, että mahdollinen takapakki toipumisessa olisi vielä normaalia kotiutumisen jälkeenkin, mutta Siru ei voinut olla huomaamatta huolta äidin katseessa, kun hän ei kolmannenkaan päivän päästä kotiutumisestaan kyennyt kunnolla nousemaan sängystään, eikä liikkumaan ilman voimakkaita päänsärkyjä.
Äiti oli jälleen jättäytynyt pois töistä, vaikka mummo oli jäänyt hänen avukseen Sirua hoitamaan. Mutta Siru tiesi, että kyse ei ollut vain onnettomuudesta. Kunpa hän vain voisi kertoa äidille kaiken, kertoa sen, mikä hänen mieltään todellisuudessa painoi. Siru tunsi vihlovaa surua, kun hän katseli äitiään ja mietti, että äidillä ei ollut hajuakaan tapahtumista, ei nyt eikä ennen. Äiti ei tiennyt kuka hänen isänsä oli ollut, saati että olisi tiennyt miten merkittäviä tekoja hänen oma isänsä oli tehnyt. Toisinaan Siru kuvitteli kirjoittavansa äidille kirjeen, jossa kertoisi hänelle edes hiukan Matiaksesta, mutta joka kerta Siru ymmärsi viimein sen, että salaisuutta oli varjeltava. Se oli sääntö numero yksi ja siitä ei saisi lipsua, Siru ymmärsi sen nyt.
Hilla ja Joonaskin olivat vierailleet hänen luonaan, mutta koska hän kykeni olemaan hereillä kivuitta vain lyhyitä pätkiä, he eivät olleet päässeet purkamaan mummon tarinaa yhdessä. Siru muisti kuitenkin, kuinka Joonas oli kerran istunut hänen huoneessaan nojatuolissa Sirun sängyn vieressä ja pohtinut ääneen Sirua katsomatta.
-”Me kuulimme molemmat unessamme Blancon huudon. Minä olen siitä varma. Mitä se voi tarkoittaa..?” Joonas oli näyttänyt huolestuneelta.
Toinen, varhaisempi selkeä muistikuva oli mummosta, joka oli kumartunut hänen yllensä ja Siru oli erottanut hänen uurteiset kasvonsa aivan omiensa edessä.
-”Siru, tämä on minun syytäni…” Oli mummo hänelle vaikeroinut. ”En olisi saanut rasittaa sinua sillä tavalla, sinä olit vielä niin hauras…. Olen niin pahoillani…”
Kolmas muistikuva oli tutusta lääkäristä, joka oli tullut häntä tapaamaan. Lääkäri oli tutkinut häntä perusteellisesti, osoitellut kirkkaalla valolla Sirua silmiin ja puhunut jotakin, että jos tilanne ei muutamassa päivässä tokenisi, olisi Siru mahdollisesti siirrettävä takaisin sairaalaan. Tämän kuullessaan Siru oli havahtunut hieman sumustaan ja päättänyt, ettei kyllä enää menisi sinne takaisin. Niinpä hän päätti alkaa taistella usvapilviä ja väsymystä vastaan.
Mutta vielä hän ei jaksaisi… Ehkä huomenna.
Sekavassa unessa Siru ratsasti Midaksella ja tunsi kuinka joku ajoi heitä takaa. Midaksen jokainen liike oli harkittu ja se yritti kaikin tavoin karistaa jahtaajat kannoiltaan. Siru tunsi yhteyden hevoseen vahvistuvan, aivan kuin hän olisi ollut sen pään sisällä. He laukkasivat hurjasti eteenpäin, kunnes jokin alkoi häiritä häntä, jokin joka oli muuttunut hiljalleen häiritseväksi tunteeksi, aivan kuin jokin, tai joku, katselisi häntä.
Siru avasi silmänsä ja kohottautui istumaan. Huone oli tyhjä.
Hän katsahti sängylleen ja näki keppihevosen makaavan tyynynsä vieressä.
Midas! Voi sitä riemun tunnetta!
Siru kaappasi keppihevosen syliinsä, rutisti ja silitti sen samettista päätä liikutuksen vallassa. Midas oli turvassa, se oli palannut hänen luokseen!
Siinä samassa Siru huomasi, kuinka hänen olonsa oli kohentunut. Hän oli kuin uudesti syntynyt, pääkipu oli tiessään ja kylkikin tuntui jo paljon paremmalta. Oliko se Midaksen ansiota? Oliko hän voinut niin pahoin vain siksi, että oli ollut erossa siitä kaikki ne päivät? Oli miten oli, Siru oli odottamattomasta yllätyksestä niin tohkeissaan, että alkoi saman tien pukea ylleen, aikeissaan rynnätä alakertaan kertomaan jollekin, kuka siellä ikinä olisikaan, että Midas oli palannut. Hänen sydämensä oli haljeta riemusta.
Kun hän oli pompahtamassa sängystään pois, hänen jalkansa osui lattialla johonkin.
-”Auts!”
Siru säpsähti ja veti jalkansa ylös. Hän kurkottautui katsomaan sängyn reunan yli ja huomasi Joonaksen makaavan lattialla patjalla hänen sänkynsä vierellä.
-”Ei tarvitse sentään päälle astua…” Joonas mutisi ja hieroi selkäänsä, jonka päälle Siru oli juuri tallonut.
-”Anteeksi, en mitenkään osannut odottaa, että sinä olit siellä.” Siru sanoi nolostuneena.
Joonas nousi istumaan ja näytti siltä, kuin olisi herännyt juuri syvästä unesta. Hänen musta tukkansa oli aivan sekaisin ja silmät jossakin turvonneiden silmäluomien takana. Mutta miten sykähdyttävältä hän silti näyttikään, Siru huomasi miettivänsä ja punastui.
-”Enkä minä osannut mitenkään odottaa sitä, että sinä monen vuorokauden vuodelevon jälkeen ponkaiset sieltä yhtäkkiä jalkeille…” Joonas vastasi jo huvittuneempana.
Hetken aikaa he tuijottivat toisiaan ympärillään vallitsevan odottamattoman tilanteen turvin, kunnes käänsivät katseensa. Silloin Joonas huomasi Midaksen Sirun kädessä ja hänen ilmeensä kirkastui.
-”Sinä huomasit sen siis jo.” hän sanoi hymyillen.
-”Toitko sinä Midaksen minulle?” Siru kysyi arasti.
Joonaksen tummien silmien polte tuntui yhä perhosina hänen vatsanpohjassaan.
Joonas nousi kankeasti ohuelta patjaltaan ja nousi irvistäen sängylle istumaan, Sirun vierelle. Hän ojensi kätensä Midasta kohti, otti sen itselleen ja katseli sitä.
-”Se tuli minun luokseni viime yönä. Minä luulin aluksi, että se oli vain unta, sillä se tuli taikahevosen muodossa.”
Siru katsoi Joonasta ihmeissään.
-”Me olimme olleet Hillan kanssa täällä sinun luonasi koko eilisen illan. Et varmaan muista sitä itse, sillä olit hereillä vain lyhyitä hetkiä ja silloinkin tunnuit olevan kuin eri maailmoissa. Sinä puhuit kyllä, mutta juttusi olivat kuin kuumehoureisen harhoja. Emme saaneet sinuun mitään yhteyttä… Ja kun viimein vaivuit jälleen uneen, lähdimme Hillan kanssa kotiin.
Kun kotona olin jo nukahtanut, heräsin siihen, kun joku tuuppaisi minua kylkeen. Havahduin unestani ja näin Midaksen. Se seisoi huoneessani ilmielävänä, siinä minun sänkyni vierellä ja hamuili hiuksiani.”
Siru katseli Joonasta epäuskoisena. Miten se oli mahdollista? Ei Midas ollut koskaan aiemmin kyennyt itse muuttamamaan muotoaan?
-”Minä säikähdin tietenkin aluksi hirveästi, en ole ennen herännyt siihen, että minulla on hevonen huoneessani, vaikka hevosten kanssa olen viettänyt elämäni aikana tovin jos toisenkin, mutta kun unenpöppöröltäni tajusin kenestä on kyse, nousin salamana ja tiesin, että minun oli saatava Midas sinun luoksesi ja mitä pikemmin sen parempi. Niinpä minä ratsastin sillä tänne ja mummosi auttoi minua tuomaan sen sinulle. Sitten olikin jo niin myöhä, että mummosi uskoi olevan parasta, että jään tänne luoksesi yöksi ja niin minä sitten päädyin tähän patjalle nukkumaan.”
-”Uskomatonta…” Siru päivitteli. ”Sinä siis ratsastit sillä? Ihanko noin vain?” hän kysyi ja huomasi pienen mustasukkaisuuden piston.
Joonas näytti hieman epäröivän ennen kuin jatkoi.
-”Siru, minä pystyin kommunikoimaan sen kanssa… En tiedä miten se tapahtui, en ole ennen kyennyt sellaiseen sen kanssa. Mutta nyt… Se aivan kuin pyysi minua viemään itsensä sinun luo… ja se aivan kuin pyysi minua nimenomaan ratsastamaan. En tiedä osaanko selittää sitä… Mutta minä tunnen, että minulla on nyt jokin yhteys siihen. Varmaan jollakin tavalla hieman samankaltainen kuin sinulla?”
Siru huomasi, että Joonas yritti varoa sanojaan. Oliko ne Joonaksen mielestä liian absurdeja sanoa ääneen, vai pelkäsikö hän Sirun reaktiota sille, että Siru ei ollutkaan enää Midaksen ainoa haltija, sitä Siru ei tiennyt, mutta orastava mustasukkaisuus oli jo lähes hälvennyt.
-”Tiedätkö, kaikki tuo käy järkeen.” Siru sanoi lopulta. ”Sinä, minä ja Midas.” hän jatkoi.
Joonas näytti helpottuneemmalta ja hymyili.
-”Minä tiedän Siru. Sinun mummosi kertoi. Me juttelimme eilen yöllä pitkät pätkät, ennen kuin minä simahdin tuolle kurjalle patjan pahaselle.” Joonas sanoi ja mulkaisi samalla patjaa, joka oli selvästi kipeyttänyt hänen jäseniään.
Siru tunsi helpotusta kun ymmärsi, ettei hänen potkunsa ollut ainoa syy sille, miksi Joonaksen olemus näytti niin surkealta.
-”Mummo on siis kertonut sinulle… Mutta tarkalleen ottaen mitä hän on kertonut?”
Silloin Sirun huoneen ovi kävi ja mummo astui sisälle huoneeseen aamiaistarjotinta kantaen.
-”Kappas, ihanaa nähdä, että voit jo paremmin!” hän sanoi ja toi tarjottimen Sirun ja Joonaksen väliin sängylle, istahtaen itse nojatuoliin.
Tarjottimella oli mummon uunituoreita sämpylöitä, joiden herkullinen tuoksu sai Sirun vatsan mouruamaan. Myös hänen ruokahalunsa oli palannut kuin taikaiskusta.
-”Minä arvelinkin, että kun vain saamme Midaksen takaisin sinun luoksesi, olosi kohenee.” mummo jatkoi.
-”Mutta missä Midas oikein oli? Ja miksi se ei tullut heti takaisin minun luokseni?” Siru kysyi maistellessaan samalla pehmeää sämpylää.
-”Ehkä se oli suorittamassa jotakin välttämätöntä tehtävää tai ehkä se oli vanhan rouvan luona, kuka tietää? Mutta nyt se on taas sinun luonasi ja se on tärkeintä. Teidän välinen suhteenne oli jo niin voimakas, että aloit mennä huonoon kuntoon ilman sitä. En heti ymmärtänyt mistä oli kyse.”
Joonaskin oli ryhtynyt syömään sämpylää. Hetken aikaa hän antoi voin sulaa sämpylänsä leikatulle pinnalle, kunnes haukkasi sitten sämpylästä kuohkeita paloja.
Kun pahin nälkä oli tyynnytetty, Joonas nosti katseensa jälleen Siruun.
-”Minä olen valmis tekemään sen sinun kanssasi, olen valmis pelastamaan Blancon.”
-”Mutta entäs isoisäni?” Siru kysyi ja katsoi huolestuneena mummoa. ”Jos todella voimme palata ajassa taaksepäin, me voimme estää sitä kaikkea tapahtumasta! Emmekö voikin, mummo?”
Mummo katsoi Sirua surullisena.
-”Ei, sitä te ette voi tehdä.” hän vastasi lyhyesti.
-”Mutta miksi?” Siru suorastaan huudahti.
-”Siru rakas… vaikka se olisi kaikkien unelmieni täyttymys, että saisin tavata Matiaksen vielä edes yhden kerran, saati että olisin saanut kasvattaa hänen kanssaan meidän yhteisen lapsemme ja sitten lapsenlapsemme, se ei vain ole mahdollista. Ajassa liikkuminen on aina vaarallista ja täynnä sudenkuoppia. Jos menneisyyttä muuttaa edes hitusenkin liikaa, seuraukset voivat olla katastrofaaliset. Me emme voi tietää mihin kaikkeen muutos tulevaisuudessa tulee vaikuttamaan ja vähäpätöiseltäkin tuntuva asia voi muuttaa tulevaisuutta merkittävästi.
Jos Matias pelastuisi sinä päivänä, pelastaisiko se häntä kuitenkaan lopullisesti? Henrik Sundman ei luovuttaisi. Mitä jos hänen kostonsa vain muuttaisi myöhemmin muotoaan? Mitä jos hän lopulta tappaisi katkeruuksissaan minutkin? Ja siinä samalla äitisi ja samalla myös sinut, Siru… Me emme voi ottaa sellaista riskiä. Ymmärräthän sinä sen?
Mutta kukaan muu kuin me, ei tiedä sitä, että siinä samaisessa tulipalossa paloi myös kaksi taikahevosta. Kukaan muu ei tiennyt niiden olemassaolosta. Jos te palaatte ajassa taaksepäin ja pelastatte Blancon, sekä ehkä jopa Voltan, se ei tule muuttamaan historiaa merkittävästi ja tulevaisuus, eli nykyisyys tulee säilymään ennallaan.”
Siru huomasi tärisevänsä. Hänen täytyisi siis antaa oman isoisänsä kuolla? Isoisän, josta hän on saanut tietää vasta niin vähän aikaa, ja joka tuntui silti kokoajan yhä tutummalta sekä tärkeämmältä.
-”Se on niin väärin!” Siru parkaisi ja kyyneleet valuivat hänen poskillaan.
Mummo pidätteli kyyneleitä hänkin ja silitti Sirun kättä.
-”Minä tiedän sen…”
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
