Keppihevonen-1024x576

Keppihevonen: 41. Luku

Ulkona oli jo säkkipimeää ja keittiön valo oli muuttunut keinotekoisen keltaiseksi, mutta kukaan heistä ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ainoa muistutus ajan kulusta oli keittiön seinällä raksuttava kello, jonka tasainen ääni tuntui kuitenkin vain lisäävän keittiössä vallitsevaa epätodellista tunnelmaa.

 

-”Kuten kerroin, meistä tuli Matiaksen kanssa nopeasti erottamaton kaksikko. Tai pikemminkin nelikko, sillä Blanco ja Volta kulkivat kanssamme kaikkialle. Minä ja Matias olimme umpirakastuneita. Olimme juuri sellainen pariskunta, jotka kokivat löytäneensä sielunkumppaninsa, oman puuttuvan puoliskonsa, mutta jotka kiistelivät toisinaan keskenään, kuin vanhakin aviopari. Olin ikionnellinen.  Matiaksen kanssa en kaivannut mitään, en yhtikäs mitään, hän oli minulle koko maailmani ja me kaksi hevosinemme, olimme toisillemme kuin perhe. Minä muutin Matiaksen luokse, sille syrjäiselle tilalle ja ryhdyin auttamaan häntä kaivoksen hevosten hoidossa.

 

Eipä mennyt aikaakaan, kun itse Henrik Sundmanin korviin kiiri, että Matiaksella oli apurinaan nuori kaunis tyttö.

Teidän on ehkä vaikea kuvitella, mutta minä todella olin aikanani varsin sievä ilmestys. Nainen oli kaivoksen sisäpiirissä jo itsessäänkin harvinaisuus, saati nuori sellainen, joka vielä kaiken lisäksi miellytti silmää. Sain kyllä kuulla kaivoksella ollessani jos jonkin moista viheltelyä, mutta koska työskentelin tiukasti Matiaksen lähettyvillä, kukaan ei koskaan uskaltanut kohdella minua asiattomasti. Muut työmiehet kyllä tiesivät, että Matiasta ei kannattaisi turhaan härnätä ja he jättivät minut pääasiassa rauhaan.

Mutta Henrik Sundman…

Hänestä tuli elämäni viheliäisin olento. En edes ihmiseksi häntä halua kutsua, sillä hän oli kamalin kuvatus, jota maa päällään kantoi.

 

Muistan sen päivän elävästi, kun tapasin hänet kaivoksella ensimmäisen kerran. Matias oli lähettänyt Sundmanille viestin, että haluaisi tavata hänet. Kaivos oli lähtenyt pienoiseen nousuun Blancon saapumisen jälkeen, kun hevoset olivat jaksaneet tehdä pidempää päivää ja Matias tiesi, että hän voisi tämän varjolla puhua itselleen mojovan palkankorotuksen. Näyttihän tilanne muiden silmiin siltä, että oli yksinomaan Matiaksen ansiota, että hevoset jaksoivat paremmin. Mutta palkankorotuksen sijaan Matias pyytäisikin, että Sundman palkkaisi Matiakselle työparin, nimittäin minut.

 

Olimme suunnitelleet tarkasti, kuinka puhuisimme hänet ympäri, korostaen, että kaksin pääsisimme vieläkin parempiin tuloksiin, jolloin hän ei yksinkertaisesti voisi kieltäytyä.

Ja niin hän saapasteli eräänä päivänä polleana tallin luokse, jossa olimme juuri ryhtyneet hoitamaan työvuorosta palanneita hevosia, Blancon ja Voltan seistessä tallin kupeessa. Muistan kuinka hänen nariseva ja itserakas äänensä keskeytti työskentelymme.

Hän nauroi.

 

-”Vai ei sinulle Matias sitten riittänyt se, että sait hankittua itsellesi tuon kauniin valkean hevosen, vaan sinun piti pelastaa siihen rinnalle vielä oma pikkuprinsessakin? Mitä vielä, saitko hänen mukanaan myös puoli valtakuntaa?” hän röhötti.

Minua puistatti. Tunsin kuinka hän mittaili minua katseellaan aivan liian avoimesti nautiskellen. Olisin halunnut kadota. Olla jossakin aivan muualla, kuin siinä, hänen ahnaiden silmiensä alla. Matias tuhahti, mutta keräsi kuitenkin itsensä.

Sitten hän esitti johtajalle toiveensa.

 

-”Palkkaa Birgit minun avukseni hevosia hoitamaan. Tiedän, että kaivos tuottaa nyt paremmin kuin aikoihin.”

Johtaja katseli minua edelleen intensiivisesti ja hetken jo epäilin oliko hän edes kuullut Matiaksen sanoja, mutta yllätykseksemme hän nyökkäsi. Ei tarvittu käännytystä, ei perusteluja, ei mitään.

-”Mikä jottei. Eiköhän meillä ole käyttöä tuollaiselle pikkuprinsessalle.” hän sanoi ja virnisti hurjasti.

Tunsin kuinka Matias vierelläni jäykistyi ja puristi kätensä nyrkkiin. Otin häntä olkapäästä kiinni, jotta hän rauhoittuisi.

-”Tätähän me halusimme, saamme työskennellä yhdessä, hevosten hyväksi”, kuiskasin hänen korvaansa.

Matias puri hammasta, mutta rauhoittui.

Johtaja oli kuitenkin huomannut Matiaksen reaktion ja nosti kätensä sovittelevasti ilmaan, astui naurahtaen taaksepäin, mutta ei irrottanut edelleenkään katsettaan minusta. Olin samaan aikaan helpottunut, kun olin saanut työpaikan, kaikki oli mennyt kuten olimme yhdessä Matiaksen kanssa toivoneet… Mutta samalla tajusin, että olimme epäonnistuneet. Kyllä, olimme totisesti saaneet herätettyä kaivoksen johtajan mielenkiinnon, mutta aivan väärällä tavalla.

Tapaaminen ei jättänyt kummallekaan meistä epäselväksi sitä, mitä hän todellisuudessa halusi.

Tunsin hänen tunkeilevan katseen yhä itsessäni koko loppu päivän ajan ja siinä samassa minä ymmärsin, että Henrik Sundmanin saalistusleikki oli vasta päässyt alkuun.”

 

Mummo huokasi syvään ja jatkoi.

-”Jos Henrik Sundman halusi jotakin, sen Henrik Sundman myös sai. Tavalla tai toisella. Oli kyse sitten italialaisesta vasikannahasta tehdyistä design kengistä, tai nuoresta naisesta, joka vain sattui miellyttämään häntä muita enemmän.

 

Ja niinhän siinä kävi, kuten olimme pelänneet. Sen päivän jälkeen en saanut hänestä rauhaa.

Mutta hän aloitti varovasti. Jos hän ei jaksanut kävellä tallin luokse minua liehittelemään, hän lähetteli minulle työmiesten kautta viestejä tai typeriä lahjoja. Kaulakoruja, kukkia, leninkejä, tai mitä vain arvata saattaa. Voitte vain kuvitella, kuinka tämä kaikki sai Matiaksen kihisemään kiukusta. Matias ei ollut mustasukkainen, ei missään nimessä, eihän hänellä olisi ollut siihen tarvettakaan, mutta hän näki kuinka vaivaantunut minä olin ja kuinka alhaiseksi tunsin itseni. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, minä syytin itseäni siitä, että olin saanut osakseni kaivoksen johtajan kyltymättömän kiinnostuksen.

Ja Matias… hän oli mitä lempein ihminen, mutta jos joku uhkasi hänelle rakasta olentoa tai ihmistä, hän ei epäröisi puolustaa tätä viimeiseen saakka. Ja niin hän yrittikin.

Nimittäin suojella minua.

 

Toisinaan hän ehdotti, että jättäisin työt kaivoksella, menisin vaikka kylän kauppaan töihin, mutta en tohtinut. Työskentely kaivoksen hevosten kanssa oli sillä hetkellä minulle kaikista tärkeintä Matiaksen jälkeen ja siellä saimme olla yhdessä. Mutta pikkuhiljaa, kun Henrik Sundman huomasi, että vastakaikua oli turha lahjomisilla odottaa, hän päätti koventaa keinojaan. Hänestä tuli suorastaan hyökkäävä. Kaiken lisäksi hän keksi mitä ihmeellisimpiä syitä, minkä varjolla voisi pyytää minua käymään toimistollaan, ja tietenkin yksin. Milloin minun piti toimittaa hänelle henkilökohtaisesti tallin heinätilauksen tilaustietoja, milloin tuoda hänelle rehunäytteitä, aivan kuin ne olisivat häntä aiemminkaan kiinnostaneet. Ja hän osasi olla ovela. Hän antoi lisää rahaa hevosten ylläpitoon, aivan kuin yrittääkseen lepytellä tällä Matiasta. Hän myös varmisti, että joka kerta kun minun oli mentävä hänen toimistolleen jotakin asiaa hoitamaan, Matiaksella olisi kädet täynnä muita hommia, jolloin hän ei voisi lähteä mukaani.

 

horse-832145_1280

 

Kaikkea en tohdi teille kertoa, mutta sen voin sanoa, että pikku hiljaa Sundman alkoi tulla kärsimättömämmäksi ja kärsimättömämmäksi, kun en napannut hänen syötteihinsä. Lopulta hänen toimintansa alkoi olla jo aggressiivista, jota Matias ei enää voinut seurata vierestä. Toisinaan olin itse niin ahdistunut, että en uskaltanut poistua kotoamme, mikä toisaalta oli Matiaksen mieleen. Sillä kotona olisin sentään turvassa.

 

Mutta eräänä päivänä tapahtui jotakin, joka sysäsi liikkeelle tapahtumien sarjan, joka loppui katastrofiin. Henrik Sundmanin onnistui jälleen nöyryyttää minua muiden työmiesten edessä ja minä olin murusina. Tunsin kuinka kamelin selkä sisälläni katkesi, en jaksanut enää. Miksi minulle piti käydä näin? Miksi juuri minun piti olla se, kenet Henrik Sundmanin halusi…? Muistan kuinka pohdin uskallanko ikinä kertoa Matiakselle ajatuksistani, sillä tiesin, että hän ei jäisi toimettomaksi. Mutta Matias, joka oli minun epätoivoni nähdessään huolesta suunniltaan, sai ongittua minusta totuuden.

Ja kun hän ymmärsi kuinka palasina olin Henrik Sundmanin tekojen vuoksi, hän säntäsi salamana johtajan luokse, hetkeäkään epäröimättä.

 

Tiedän kutakuinkin miten tapahtumat siellä etenivät. Matias oli lähes hyökännyt Henrik Sundmanin päälle, mutta työmiehet olivat saaneet riistettyä hänet johtajan kimpusta. Matias oli ollut raivosta suunniltaan ja karjunut Sundmania jättämään minut rauhaan, mutta johtaja ei ollut korvaansa lotkauttanut. Matias huusi ja tempoili työmiesten käsissä, mutta lopulta johtaja oli tyynen rauhallisesti sanonut.

 

-”Kuulepas Matias. Minä olen miettinyt tätä asiaa. Minä voin unohtaa sen sinun pikkuprinsessasi, mutta vain yhdellä ehdolla. En enää edes vilkaise häneen, jos annat minulle ne kaksi upeaa hevosta, jotka seisovat minun tallini kupeessa joka ikinen päivä. On minusta vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että sinä annat ne minulle, kun ne täällä kerran minun maitani kavioillaan kuluttavat ja syövät minun heinääni.”

Sundman oli pitänyt pitkän tauon, kunnes hymyili mielipuolista hymyään.

-”Mutta jos et tähän suostu, minä takaan sinulle, että sinulle ei jää enää mitään. Joten? Kuinka me toimimme? Valinta on sinun.”

 

Matias kertoi minulle, kuinka hänen sydämensä oli jähmettynyt Sundmanin sanat kuullessaan. Hän kuvaili, kuin hänen koko sisuksensa olisivat jämähtäneet umpijäähän, sillä hän tajusi, että ei voisi suostua johtajan ehdotukseen. Ei vain voisi, vaikka hän kuinka olisi halunnut minut pelastaa. Hän oli salaisuuden haltija, Blanco ja Volta olivat taikahevosia, eikä niitä edes voinut antaa pois, vaikka kuinka yrittäisi. Ja mitä johtaja tekisikään, kun saisi haltuunsa vain kaksi keppihevosta, joista ainakin toinen todennäköisesti häviäisi paikalta heti silmän välttäessä?

Matiaksella ei ollut vaihtoehtoa.”

 

-”Ei voi olla totta….” Siru haukkoi henkeään. ”Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi, vaikka ei ollut varma halusiko edes kuulla enempää. Myös Hilla näytti lähes pahoinvoivalta ja Joonas tuijotti vakavana tyhjyyteen.

-”Sitten tapahtui se kaikista pahin.” mummo sanoi huokaisten. ”Se, joka päättää viimeinkin tarinani. Nyt alkaa tarinani viimeinen näytös, joka saattaa olla osalle teistä jo entuudestaan tuttu.” hän jatkoi ja katsahti nyt Joonasta, joka silminnähden valpastui.

 

-”Me kykenimme jonkin aikaa välttelemään johtajaa. Minä tietenkin lopetin työni kaivoksella, en olisi ikinä voinut enää palata sinne, mutta Matiaksen oli vielä pakko jatkaa hetken aikaa. Myös taikahevoset pysyivät visusti kotona kanssani, Matias ei uskaltanut enää viedä niitä mukanaan kaivokselle.

Mutta me olimme tehneet suunnitelman. Lähtisimme hevosinemme kylästä heti, kun vain saisimme sen verran rahaa kasaan, että se olisi mahdollista. Siihen ei menisi kuin muutama hassu viikko, kun Matiaksen oli määrä saada lopetuspalkkansa. Tuntui pahalta jättää kaivoksen hevoset oman onnensa nojaan, kun Blancon voimatkaan eivät enää suojelisi niitä, mutta nyt oli kyse myös muustakin, kuin meidän turvallisuudestamme. Oli kyse taikahevosten turvallisuudesta.

Tiesimme, että Henrik Sundman yrittäisi saada itselleen edes palasen meistä. Jos hän ei saanut minua, hän yrittäisi ottaa hevosemme ja nyt me viimein ymmärsimme mihin hän oli kykenevä, tai niin ainakin luulimme…

 

Joka tapauksessa taikahevosten salaisuus ei ollut enää turvassa ja Matias kirosi kerta toisensa jälkeen sen päivän, kun oli päättänyt tuoda minut ja taikahevosemme kaivokselle. Hän jaksoi hokea jatkuvasti, kuinka oli ollut liian varomaton, kulkiessaan niin avoimesti hevosensa kanssa. Olisihan se pitänyt arvata, että se herättää muissa aivan liian suurta kiinnostusta.

Mutta tilanne oli mikä oli ja meidän oli yritettävä pelastaa se, mikä oli vielä pelastettavissa.

 

Lähtöpäivämme aattona sain kuitenkin kirjeen. Siinä Sundman kirjoitti, että olisin myös oikeutettu jonkinlaiseen rahasummaan työsuhteeni päätyttyä, mutta minun olisi tultava allekirjoittamaan paperi hänen luokseen. Pohdimme Matiaksen kanssa päämme puhki mitä oikein tekisimme, oliko kutsu mahdollisesti minulle asetettu ansa? Lopulta päädyimme siihen, että minun olisi kuitenkin syytä mennä rahojani hakemaan, ja se voitaisiin tehdä turvallisesti, jos ottaisin mukaani jonkun, joka toimisi henkivartijanani. Matias se ei voinut olla, sillä se olisi aivan liian provosoivaa ja jonkun oli jäätävä kotiin taikahevosten kanssa, sillä en voisi enää missään nimessä viedä edes Voltaa Sundmanin lähettyville.

Lopulta saimme suostuteltua mukaani erään tuttavamme, joka piti kylällä lihakauppaa. Matias oli tehnyt hänelle jo pitkän aikaa erilaisia palveluksia, muun muassa kouluttanut tämän vikuroivan tamman, joka oli kauppiaan vaimon silmäterä. Lihakauppias olisi tehtävään loistava valinta, sillä hän oli suuri ja raavas mies, joka voisi tarpeen tullen suojella minua, jos johtaja tai muut työmiehet alkaisivat toimia uhkaavasti.

 

Suunnitelma tuntui aukottomalta. Minä olisin turvassa, taikahevoset olisivat turvassa ja me saisimme lisää rahaa matkakassaamme ja pääsisimme aloittamaan elämämme jossakin aivan muualla, niin kaukana Henrik Sundmanista kuin mahdollista.

 

Ja kuinka väärässä olinkaan… Jos olisin silloin oikeasti tiennyt, mihin kaikkeen Henrik Sundman oli kykenevä, olisimme lähteneet jo aika päivää sitten. Mutta me emme loppujen lopuksi kuitenkaan ymmärtäneet, millaisen ihmisen kanssa olimme tekemisissä. Emme tienneet, että hän oli aidosti vaarallinen mies, olento, joka ei tuntenut myötätuntoa, katumusta tai pelkoa…”

 

Mummolla oli selvästi vaikeuksia jatkaa tarinaansa. Hän nieleskeli ja pyyhki jatkuvasti silmiään, kaivaen lopulta taskustaan nenäliinan. Vaivoin hän sai jatkettua.

 

-”Kun minä sinä päivänä kävelin viimeistä kertaa Henrik Sundmanin luokse, olin täynnä vihaa. Olin päättänyt, että käyn kylmän viileästi kirjoittamassa nimeni paperiin, puhumatta, tai edes katsomatta sen iljetyksen kasvoihin ja sen tehtyäni lähtisimme suorinta tietä pois. Tunsin oloni turvalliseksi, kun tiesin kauppiaan kulkevan takanani, vahtien jokaista liikettäni.

 

Kun saavuimme Sundmanin työhuoneeseen, olin varautunut yllätyksiin. Oikeastaan olin myös odottanut näkeväni johtajan ilmeen, kun hän huomaisi, etten ollutkaan tullut yksin. Mutta kun näin hänet työpöytänsä takana, hän näytti pikemminkin ilahtuneelta huomatessaan meidät.

 

-”Kappas Birgit, mikä miellyttävä yllätys! Sinä otit oikein henkivartijankin mukaasi. Mikäs siinä.” Hän tokaisi ja hymyili irstasta hymyään.

Hänen olemuksensa oli tyyni, mutta tunsin kuinka hänen silmänsä ahmivat minua.

Olin varautunut jonkin sortin sanasotaan, mutta yllätyksekseni hän vain osoitti sormellaan pöydällä olevaa paperia ja ojensi samalla minulle mustekynäänsä. Vilkaisin häntä epäilevänä, mutta hän vain jatkoi villiä virnistystään.

 

Tartuin lopulta kynään ja luin paperin huolellisesti. Siinä ei vaikuttanut olevan porsaanreikiä ja uskaltauduin allekirjoittamaan sen.

Kun laskin kynän pöydälle, odotin jälleen jotakin tapahtuvaksi, mutta huoneessa vallitsi edelleen omituinen, pysähtynyt tunnelma.

Henrik Sundman kaivoi pöytänsä laatikosta rahapussin ja ojensi sen hymyssä suin minulle.

 

Otin pussin, ei mitään.

 

Laskin rahat, ei mitään.

 

Aloin tehdä lähtöä, ei vieläkään mitään.

 

Astelimme jo kohti ulko-ovea, ei edelleenkään elettäkään. Ei työmiehiä, ei Sundmanin sanoja.

Astuin ovesta ulos ja aloin sulkea ovea takanani, kun kuulin hänen lähes kuiskaavan.

Juuri ja juuri kuulin hänen sanansa ovelle asti.

-”Sinuna juoksisin kotiin ja kovaa, tyttöseni.”

 

Samassa se löi tajuntaani. En se minä ollut, joka oli vaarassa. Ei ansa ollut viritetty minulle, vaan Matiakselle. Kauhu kouraisi vatsaani niin, että olin antaa ylen. Huusin kauppiaalle jotakin, että Matias olisi vaarassa, ja että meidän pitäisi päästä kotiini niin pian kuin mahdollista.

Sen jälkeen kaikki tapahtui kuin sumussa. Muistan kuulleeni johtajan ivallisen naurun jostakin kaukaa, kuka ties hän oli tullut ovelle seuraamaan reaktiotani, mutta minä en enää häntä nähnyt. Minä juoksin kuin viimeistä päivää, keuhkoni olivat revetä rinnassani ja sydämeni laukkasi niin, että pelkäsin senkin pettävän.

Mutta minä juoksin silti.

 

people-2602616_1280

 

Jo pitkän matkan päästä pystyin haistamaan sen. Haistoin savun hajun. Muistan kuinka rukoilin epätoivoisesti mielessäni, ettei se olisi totta, vaan että joku vain polttaisi roskia tilamme lähettyvillä, mutta sisimmissäni tiesin, että se kaikki oli vain toiveajattelua. Sillä kyllä minä tiesin mitä oli tapahtunut. Lihakauppias oli jäänyt jo aikaa sitten jälkeeni ja juoksin lopulta yksin.

Lopulta minä näin sen.

 

Näin kuinka talomme pellon reunalla paloi kuin soihtu. Ja kun pääsin lähemmäksi, minä kuulin hirvittävän äänen. Kuulin kuinka Blanco huusi.

Samassa minä myös näin sen. Näin kuinka se tuijotti minua tupamme ikkunan läpi, se ei hievahtanutkaan enää ja äkkiä se ojensi kaulansa ikkunan takana minua kohti ja huusi uudelleen.  En ole ikinä kuullut sellaista huutoa, en ikinä! Muistan, että olen joskus kuullut puhuttavan, että hevonen voi huutaa kun se on äärimmäisissä tuskissaan, mutta en ollut ikinä ennen kuullut sitä, enkä olisi mitenkään kyennyt kuvittelemaan sellaista ääntä. Se oli jotakin niin hurjaa ja veret seisauttavaa.

 

Sitten näin Blancon taustalla myös toisen hevosen, minun Voltani, joka tuupertui maahan palokaasujen vaikutuksesta ja hetkeä myöhemmin myös Blanco hävisi näkyvistä. Tiesin, että olin auttamatta myöhässä, enkä ehtisi tehdä enää mitään. Liekit löivät jo korkealle taivaalle, enkä voinut mennä yhtään lähemmäksi ilman, että olisin korventanut itsenikin.

En voinut mitään muuta kuin seistä siinä ja katsoa, kuinka koko elämäni paloi poroksi silmieni edessä.”

 

-”Entäs Matias?” Siru kysyi ahdistuneena. ”Oliko Matiaskin talossa…?”

Mummo katsoi Sirua kyynelten läpi väsyneillä silmillään.

-”Tietenkin… Henrik Sundmanin kosto ei olisi ollut mitään, jos hän ei olisi vienyt minulta aivan kaikkea. Matias oli kuollut heti ensimmäisenä.

 

Sain myöhemmin kuulla kylällä juoruja sen päivän tapahtumista. Eräs kertoi, kuinka Sundmanin käskyläiset olivat tunkeutuneet taloon isolla joukolla pian sen jälkeen, kun olin lähtenyt. Ensimmäiseksi he olivat tehneet lopun Matiaksesta, joka ei osannut lainkaan odottaa piiritystä. Sitten kuulin jonkun kertovan, kuinka he olivat Matiaksen kuoleman jälkeen etsineet hurjana ympäri maatilaa kahta kaunista hevosta, kysellen niistä myös kaikilta lähitalojen asukkailta. He olivat saaneet Sundmanilta käskyn tuoda ne mukanaan.

Kukaan ei kuitenkaan osannut kertoa missä hevoset olivat, eivätkä he niitä mittavista etsinnöistä huolimatta löytäneet. Ainoat hevosta muistuttavat esineet he löysivät talosta ja ne olivat vain kaksi erittäin taidokkaasti tehtyä keppihevosta. Huhu kertoo, että joku käskyläisistä olisi halunnut varastaa ne, hän arveli niiden olevan arvokkaita, mutta kukaan ei lopulta uskaltanut uhmata johtajan käskyä. Tehtävänanto oli selvä. Mukaan oli lupa ottaa vain ne kaksi upeaa elävää hevosta, kaikki muu oli poltettava. Ja niin miehet olivat jättäneet hevoset niille sijoilleen ja tuikanneet lopulta koko talon tuleen, jäljet peittääkseen.

 

Henrik Sundman oli totisesti saanut kostonsa. Koska hän ei voinut saada minua, hän päätti viedä minulta aivan kaiken. Ja niin minä sinä päivänä luulin, että elämässäni todella olisi kaikki mennyttä, kunnes heti seuraavana päivänä havahduin johonkin kummalliseen tunteeseen. Aikani tuntemusta tunnusteltuani, minä ymmärsin olevani raskaana.

Minä odotin Siru sinun äitiäsi. Äkkiä kaiken sen lohduttomuuden keskellä olikin pienen pieni pilkahdus valoa, jonka ansiosta elämäni pystyisi sittenkin jatkumaan.”

 

Ja niin mummo lopetti tarinansa ja antoi kaikkien heidän kolmen rauhassa sulatella kuulemaansa.

 

Sirun pää oli pyörällä kaikesta kuulemastaan ja hän katseli mummoa silmät suurina. Kuinka kamalia asioita mummon tarina olikaan pitänyt sisällään, eikä hän ikimaalimassa olisi osannut odottaa sitä kaikkea. Hän katseli mummon uurteisia kasvoja ja yritti muodostaa niistä mieleensä kerran niin kauniin, nuoren naisen, joka oli käynyt läpi sen uskomattoman raastavan seikkailun, jonka mummo oli heille juuri kertonut.

 

Mutta nyt, juuri nyt, hän oli väsyneempi kuin koskaan.

Hän oli vasta toipumassa vakavasta ratsastusonnettomuudesta ja hänen kaikki olemassa oleva energiansa oli imeytynyt mummon tarinan pyörteisiin. Hän tunsi jälleen päätä huumaavaa huimausta, sekä ohimossa jyskyttävän painemaisen kivun, joka tuntui vain pahenevan. Siru ymmärsi jälleen tajuntansa tason horjahtelevan.

 

Sitten Siru tunsi kuinka häntä kannettiin rappusia pitkin ylös, olikohan se Joonaksen ääni, jonka hän kuuli korvansa juuresta? Joonaksen lempeä ääni, joka toisteli jotakin rauhoittavia sanoja, jotka saivat Sirun olon jälleen turvallisemmaksi. Pian hän tunsi allaan oman pehmeän vuoteensa ja kuuli peiton kahinan, kun joku veti sen hänen ylleen.

Hän yritti vielä avata silmiään, hän haluaisi vielä sanoa Joonakselle jotakin tästä hurjasta tarinasta, jonka he olivat juuri yhdessä jakaneet, mutta hänen voimansa olivat aivan loppu. Tipotiessään. Ja niin hän vaipui levottomaan uneen.

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *