-”Nyt te sitten tiedätte, kuka Matias oikein oli ja kuinka hän sai taikahevosensa.” mummo jatkoi ja empi hetken. ”En tiedä mitä kertoisin teille sen kyseisen illan jälkeisistä päivistä. Mutta kuten arvata saattaa, Matiaksen ja Blancon yhteys muodostui hyvin nopeasti syväksi kumppanuudeksi. Toisin kuin muut taikahevoset ovat isäntiensä vallan alla, Blanco oli Matiakselle täysin vertainen. Blanco ei ollut hänen käskynsä alla, eikä hän millään muotoa yrittänyt kontrolloida tätä, vaan he olivat keskenään tasavertaiset.
Koko kylä sai pian huomata, että Matiaksella oli uusi ja tavattoman kaunis hevonen, joka kulki hänen mukanaan, mihin hän ikinä menikään. Heistä tuli suorastaan erottamattomat. Toisinaan Blanco kulki Matiaksen rinnalla, toisinaan Matias ratsasti sillä. He muuttivat asuttamaan kylän laidalla olevaa piskuista maatilan pahasta, jonka isäntäväki oli aikoinaan häipynyt ja jättänyt autioksi. Se oli rapistunut paikka, mutta riitti heille vallan mainiosti ja siellä he elelivät vaatimatonta elämäänsä.
Siellä Matias myös pyhitti kaiken liikenevän vapaa-aikansa Taikahevosen tarinan tutkimiselle. Matias todella osasi lukea tuota kirjan mystistä kieltä, mutta hän kykeni siihen vain Blancon läsnä ollessa.
Ja niin kuukaudet vierivät, kunnes seuraavana kesänä Matiaksen ja minun tiet viimeinkin kohtasivat. ”
-”Anteeksi mummo, mutta entäs kaivos? Palasiko Matias sinne enää töihin?” Siru kysyi ihmeissään.
-”Ah, aivan niin.” mummo sanoi hajamielisesti. ”Melkeinpä unohdin.”
-”Matias todella teki niin kuin vanha rouva oli häntä ohjeistanut. Hän oli palannut jo seuraavana päivänä, joskin hyvin vastahakoisesti, takaisin kaivokselle, mutta sillä kertaa hän ei ollutkaan saapunut tapansa mukaan yksin, vaan Blanco oli saapunut hänen mukanaan. Voitte varmasti kuvitella, kuinka äimistyneitä katseita Matias saikaan osakseen, kun hän asteli tallirakennukselle kaunis valkea hevonen rinnallaan. Kukaan ei ollut nähnyt niillä tienoilla, tai ehkäpä koko maailmassa, niin kaunista ja ylvästä hevosta.
Ensimmäisenä päivänään Blanco oli asettunut Matiaksen työpäivän ajaksi tallin kupeeseen ja Matiaksen riemuksi jo pelkkä Blancon läsnäolo näytti tekevän kaivoksen hevosille hyvää. Ne tuntuivat kuin heräävän harmaasta unestaan ja katselivat kiinnostuneina uutta tulokasta.
Ja siitä päivästä lähtien, Blanco saapui joka päivä Matiaksen mukana töihin, ja päivä päivältä Matias sai huomata, että Blancon voimat olivat suuremmat, kuin hän oli ikinä osannut odottaa.
Yritän selittää tämän niin hyvin kuin osaan.
Matias selitti minulle kerran, että muut hevoset tuntuivat ikään kuin imevän Blancosta itseensä elinvoimaa ja eipä aikaakaan, kun hevoset alkoivat näyttää parempivointisilta, niiden turkki alkoi kiiltää ja ne alkoivat pyöristyä, vaikka Matias sai edelleen hankittua niille vain niukasti heinää. Aivan kuin niiden ruhjeetkin paranisivat nopeammin ja vaikka kaivoksen johtaja huomattuaan hevosissa tapahtuneen muutoksen käytti hevosia vieläkin rankempiin työtehtäviin, ne palautuivat koettelemuksistaan paremmin kuin koskaan aiemmin.
Mutta mikä parasta, hevosten silmät alkoivat kirkastua. Ne eivät enää eläneet ikuisen sumuverhon takana, apaattisesti paikallaan seisoskellen, vaan Matias huomasi niiden yrittävän jopa leikkiä keskenään. Ne alkoivat olla jälleen kiinnostuneita toisistaan, tai oikeammin sanottuna, ne alkoivat olla jälleen kiinnostuneita elämästä. Näin kaivoksen hevoset heräsivät eloon, kaikkien niiden mustien vuosien jälkeen. Ja Matias sai todistaa sitä ihmettä suoraan aitiopaikalta.”
-”Voi kuinka ihanaa!” Hilla huokaisi. ”Vihdoinkin tapahtui jotakin hyvää, kaiken sen pahan keskellä.” hän sanoi ja hymyili helpottuneena.
Toivon kipinä lämmitti Sirunkin mieltä, mutta Joonas kuunteli yhä vaiti ja hänen katseessaan oli edelleen jotakin määrittelemätöntä synkkyyttä.
-”Nyt minä taidan tulla viimein, ja ihan luvan kanssa siihen kohtaan tarinaa, kun tapasin isoisäsi ensimmäisen kerran.” mummo kuitenkin jatkoi tarinaansa, välittämättä kuulijoidensa huojentuneista olemuksista.
-”Oli se samainen kuuma kesä, jolloin olin saanut oman keppihevoseni vanhalta rouvalta.
Kuten Sirukin jo hoksasi, olin saanut keppihevoseni mukana erittäin niukat ohjeet, enkä ollut päässyt lainkaan jyvälle sen suurista salaisuuksista. Suoraan sanottuna, minun on häpeäkseni todettava, että en juurikaan edes yrittänyt saada siitä selvyyttä. Olin aivan liian kiinnostunut työstäni, sekä uusimmista kenkäuutuuksista, että olisin jaksanut alkaa perehtyä sen kummemmin tuon kumman kapistuksen sielunelämään. Minulle se oli yhä vain poikkeuksellisen taidokas käsityön näyte.
Mutta jokin siinä kuitenkin veti minua omituisesti puoleensa, sillä päivä toisensa jälkeen, minä kannoin sen aina mukanani töihin ja sieltä taas takaisin kotiin. Jostakin syystä en kyennyt jättämään sitä kotiin työpäivieni ajaksi. En oikein osannut selittää sitä, mutta jokin voima ikään kuin pakotti minua kantamaan sitä mukanani. En kuitenkaan itse ihmetellyt sitä sen enempää, mitä nyt toisinaan sain kuulla ulkopuolisilta ihmisiltä kummeksuvia kommentteja siitä, miksi raahasin sitä mukanani, mutta en jaksanut välittää niistä. Keppihevonen kulki mukanani siis lähes puolihuomaamattomasti, enkä kunnolla edes ymmärtänyt, kuinka kiinni siinä loppujen lopuksi taisin olla. Mutta ei puhettakaan, että olisin ymmärtänyt jotakin siinä piilevistä taikavoimista. Ehei, minä olin niistä yhä autuaan tietämätön, kunnes kerran keskikesän edelleen niin helteisenä päivänä, liikkeeseeni asteli nuori mies.
Kuinka ollakaan, olin sinä päivänä jälleen yksin työvuorossa. Olin juuri kumartunut asettelemaan uusimman kuormamme tuliaisia keskikäytävän alahyllylle, muistan kuinka avasin pahvilaatikon, jolloin uuden ja puhtaan nahan tuoksu tulvahti nenääni. Kuinka minä rakastinkaan sitä tuoksua. Se tuoksu oli samaan aikaan täynnä lupausta loistavasta tulevaisuudesta, sekä rahan menon aiheuttamaa syyllisyyttä. Tuo tuoksu kutkutti vatsanpohjaani joka ikinen kerta, kun pääsin availemaan kenkälähetyksiämme.
Olin juuri nostanut laatikosta esiin ensimmäisen parin ruskeanahkaisia miesten juhlakenkiä, kun kuulin liikkeemme oven käyvän. Jätin tehtäväni sikseen ja nousin katsomaan, ketä minun olisi ilo seuraavaksi palvella, kenties saisin tarjota jollekin uunituoreen parin niitä ihanalta tuoksuvia kenkiä.
Silloin minä näin, Siru, sinun isoisäsi ensimmäisen kerran.
Muistan kuinka minun teki suuresti mieleni nyrpistää hänelle nenääni, niin kauhtuneissa vaatteissa hän oli kauppaani saapunut ja niin mutaisissa saappaissa, että näin niiden jälkien johtavan ulos kivirappusille asti.
Mutta siinä hän nyt seisoi, keskellä kenkäkauppaani ja minun olisi auttamatta palveltava häntä.
-”Anteeksi neiti, minä tulin noutamaan erästä lähetystä.” hän sanoi ja kääntyi hämilläänolevan näköisenä minuun päin.
Silloin näin ensimmäisen kerran hänen tummat kasvonpiirteensä, sekä valppaat lähes mustat silmät, jotka tuntuivat tutkivan minua näennäisen huomaavaisuuden verhon läpi.
En voinut olla toteamatta, että ensivaikutelma oli tehnyt minulle tepposet. Mieshän oli komea nuorukainen, eikä mikään lähikapakan kanta-asiakas, jotka toisinaan eksyvät hekin meille ostoksille. Niistä asiakkaista en pahemmin välittänyt. On nimittäin erittäin hankalaa löytää kenkiä sellaiselle henkilölle, joka haluaa loppupeleissä vain nähdä nuoren naisen kyykistelevän kenkähyllyjen välissä, ilman sen suurempia ostoaikeita. Mutta nyt sain ilokseni huomata, että huoleni oli ollut täysin turha. Tällä kaverilla ei ollut asiattomat aikeet.
-”Saanko tiedustella mistä lähetyksestä on kyse?” minä vastasin hänelle ja kävelin tiskin taakse tutkimaan tilauskirjaamme.
Sivusilmällä huomasin, että nuori mies tarkkaili minua edelleen herkeämättä.
-”Soravaaran kaivoksen johtajan tilaus. Tilaus on varmaankin Henrik Sundmanin nimellä.” mies tarkensi.
Kun kuulin hänen nimensä, oli kuin kylmä puhuri olisi käynyt koko kehoni läpi ja näin hänen lipevän punakat kasvonsa silmieni edessä. Sen miehen minä kyllä tunsin, valitettavasti.
Voi kuulkaa… Jopa lähikapakan kanta-asiakkaat tuntuivat hänen rinnallaan harmittomilta herrasmiehiltä, sillä Henrik Sundman oli irstain ja ilkein pieni mies, jonka koskaan olin tavannut.
Hän saapui aina aika ajoin naapurikunnasta liikkeeseemme kenkäostoksille ja tapasi tilata kerralla huomattavan määrän laadukkaita kenkäpareja. Keneltäkään ei nimittäin saanut jäädä huomaamatta, että hän oli alueen ainoan kaivoksen johtaja ja äveriäs kuin pieni kuningas, ainakin omasta mielestään. Sillä koko kylämme kyllä tiesi sen, että Henrik Sundman raapi kaivoksesta itselleen joka ikisen pennosen ja teki sen kaiken lisäksi härskisti työntekijöidensä kustannuksella. Huhut olivat kiirineet, että kaivos oli taloudellisissa ongelmissa ja että se olisi toiminut jo vuosia kannattamattomana, mutta niin vain Henrik Sundman kulki matkoillansa kuin suurikin valtionmies ja kulutti tolkuttomia summia korostaakseen pientä egoaan, kaiken maailman materialla.
Hän oli monien silmissä jo pelkkä vitsi, mutta tietenkin ihmiset myivät hänelle mielellään tuotteitaan. Hän kun maksoi kaikesta aina hyvän hinnan. Täytyihän ihmisten nähdä, kuinka hänellä, jos kenellä, oli varaa maksaa. Ja tinkiminen oli tietenkin vain köyhiä varten. Siispä kenkäkauppamme omistajakin piti Henrik Sundmania oikeana rahasamponaan ja toivotti hänet kerta toisensa jälkeen sydämellisesti tervetulleeksi, vaikka me myyjät, etenkin naispuoliset, vihasimme häntä sydämemme pohjasta.
Hän oli suorastaan törkeä. Kuvitteli voivansa kohdella meitä nuoria naisia miten häntä ikinä huvitti, nipistellä takapuolesta, ehdotella törkeyksiä ja kommentoida ulkonäköämme kuin olisimme olleet nautoja karjanäyttelyssä. Minä todella vihasin sitä miestä. Enkä vielä silloin, sinä kyseisenä hetkenä arvannut, että en ollut suinkaan tuntemusteni kanssa yksin, vaikka myönnettäköön, että ajatukseni isoisästäsi eivät olleet aluksi kovinkaan mairittelevia. En nimittäin kokenut kovin positiivisena seikkana sitä, että hän oli tällä kyseisellä öykkärillä töissä, mutta olin kuitenkin helpottunut, että tällä kertaa hän oli lähettänyt kenkäasioilleen jonkun muun, itsensä sijaan.
Selasin tilauskirjaa ja löysin sieltä Henrik Sundmanin nimellä kattavan listan kenkiä, jotka minun tulisi nyt pakata ja luovuttaa tälle kummalliselle nuorukaiselle. Sen enempää puhumatta, siirryin takahuoneeseen etsimään sopivan kokoista laatikkoa, johon voisin lähetyksen pakata. Matkalla kuitenkin kompastuin maton reunaan ja tömähdin polvilleni maahan. Nuori mies hätkähti ja hetken empimisen jälkeen yritti tulla auttamaan minut takaisin pystyyn, mutta juuri kun hän asteli luokseni, olin jo noussut omin avuin ylös.
Muistan kuinka minua nolotti. Kompuroida nyt sillä tavalla suoraan asiakkaan nenän edessä, mutta en ehtinyt sitä kauaakaan murehtia, kun isoisäsi yllättäen lähes huudahti.
-”Mikä tuo on?” ja osoitti tiskin takana lattialla, pöydän jalkaa vasten pystyssä seisovaa keppihevostani.
-”Kuinka niin?” minä kysyin lähes närkästyneenä.
Halusin vain mahdollisimman nopeasti eroon kaikesta Henrik Sundmanista muistuttavasta ja hoitaa tämän tilauksen pikaisesti pois päiväjärjestyksestäni.
Mutta isoisäsi vain seisoi paikoillaan ja tuijotti keppihevosta.
-”Onko tuo sinun?” hän jatkoi ja minua alkoi jo suunnattomasti ärsyttää.
En lainkaan ymmärtänyt miksi se olisi niin ihmeellinen esine, että sen takia minun täytyi jatkaa keskustelua tämän herra öykkärin juoksupojan kanssa.
-”No on on, se on keppihevonen, ellet satu huomaamaan.” tiuskaisin.
-”Saanko katsoa sitä lähemmin?” hän vielä kysyi ja olin jo menettämässä malttini, kun hän muitta mutkitta asteli tiskin taakse mutaisine saappaineen ja nappasi keppihevosen käteensä.
-”Ei voi olla totta…” hän mutisi ja tutki esinettä.
No nyt oli minunkin mielenkiintoni herännyt. Ehkä tässä oli sittenkin meneillään jotakin, mistä minun kannattaisi ottaa selvää. Miksi muuten tuo nuori mies olisi aivan kuin aaveen nähnyt, katsellessaan sitä minun mystistä koriste-esinettäni. Ja siltä isoisäsi todella näytti, aivan kuin hän olisi nähnyt aaveen. Hän oli valahtanut kasvoiltaan aivan kalpeaksi ja näin hänen silmissään kuultavan jotakin, joka muistutti ehkä kauhua, tai ehkä vain yltiömäistä yllättyneisyyttä. Yhtä kaikki, nuoren miehen reaktio oli ainakin aito.
Vihdoin hän nosti katseensa keppihevosesta ja katsoi sitten minuun totisesti.
-”Kerro minulle heti, mistä olet saanut tämän. Tiedätkö sinä edes mikä tämä on?”
Taisin silloin hieman pyöräyttää silmiäni ja huokaista jotakin siihen suuntaan, että sehän on vain koriste-esine. Ja että sain sen eräältä kaupustelijalta jokunen viikko sitten.
-”Et siis tiedä sen enempää? Etkö varmasti? Sinä voit kyllä kertoa minulle totuuden…” hän sanoi ja katsoi minua, yrittäen lukea kasvoiltani mahdollista reaktiota, joita hänen sanansa olisivat minussa aiheuttaneet.
Mutta mitään reaktiota ei tullut. Olin aivan ymmällä ja hän taisi myös huomata sen.
-”Saitko tämän vanhalta valkotukkaiselta rouvalta, jolla oli kaihin vaalentamat silmät?” hän vielä kysyi ja silloin hän sai vihdoin nähdä kasvoillani hämmästyksen.
-”Miten sinä voit tietää siitä…?” Minä sain sanottua.
Yhtäkkiä tilanne oli totisesti muuttanut muotoaan.
Silloin isoisäsi kasvot levisivät valloittavaan hymyyn ja hän taisi jopa naurahtaa.
-”Ei voi olla totta.” hän sanoi lähes riemastuneena. ”En edes uskaltanut toivoa, että törmäisin elämäni aikana toiseen tällaiseen. Sinullako ei ole hajuakaan mikä tämä on”` hän toisti.
Olin ymmälläni.
-”Sinä et taida ymmärtää yhtään mistä minä puhun.”
-”No en totisesti…” vastasin.
-”Tämä tilanne on kieltämättä erikoinen. Enkä ole täysin varma mitä minun kuuluisi nyt oikeastaan tehdä… Mutta jos kerta sinäkin olet salaisuuden haltija, minä uskoisin, että voin puhua sinulle…” hän jatkoi ja näytti pohtivan jotakin.
-”Salaisuuden haltija…” minä toistin hiljaa.
Missä olinkaan kuullut sen aiemmin?
Tietenkin. Olin heittänyt vanhalta rouvalta saamani kirjeen jonnekin oman työpöytäni laatikon uumeniin ja autuaasti unohtanut sen sinne. En ollut arvannut, että se olisi jotenkin tärkeä, enhän ollut ymmärtänyt sen sisällöstä mitään. Mutta nyt minä melkein juoksin työpöytäni luokse ja pengoin jokaisen laatikon, kunnes löysin etsimäni. Muistan kuinka sydämeni pamppaili. Aloin viimeinkin aavistaa, että olin päätynyt jonkin suuren asian äärelle. Kun sain kirjeen käsiini, avasin kuoren ja ojensin sisällä olleen lappusen nuorelle miehelle. Hän tuijotti kirjettä hyvän aikaa, kunnes hymyili nyt, jos mahdollista, vieläkin leveämmin.
-”Tämä ei voi olla totta.” hän suorastaan hykerteli. ”Ja et ole päässyt vielä tämän pidemmälle?” hän jatkoi. ”Tämä ei missään nimessä ole vain keppihevonen. Tule mukaani, niin näytän sinulle. Mutta muista, että kaikki mitä tulet nyt näkemään ja kuulemaan, on osa suurta salaisuutta, josta et saa puhua kenellekään sanakaan. Et ainoallekaan olennolle, onko selvä?”.
Muistan kuinka nyökkäsin, mutta en kyennyt sanomaan sanaa suustani.
Sitten nuori mies ojensi yllättäen kätensä minua kohti ja sanoi.
-”Eiköhän meidän olisi jo aika tehdä sinun kaupat. Minä olen Matias.”
Tartuin hänen käteensä ja sain osakseni riuskan kädenpuristuksen.
-”Birgit.” minä vastasin.
En kyseenalaistanut Matiaksen käskyä lähteä hänen mukaansa ulos, vaan laitoin kenkäkaupan ovelle lapun, jossa ilmoitin palaavani pian. Kuvittelin nähkääs vain piipahtavani toisaalla ja palaavani takaisin liikkeeseen, mutta kuinka väärässä olinkaan.
Kävelimme yhdessä kadun päähän, josta alkoi puistoaukea ja silloin näin erään liikerakennuksen takana, sivukujalla, Blancon ensimmäistä kertaa. Minä suorastaan huokaisin ihastuksesta, niin kaunis hevonen se oli.
-”Onko tuo sinun?” minä kysyin, kun Matias käveli hevosensa luokse, yhä kantaen keppihevostani kädessään.
-”En minä sitä omista, mutta kyllä, me kuljemme yhdessä. Sen nimi on Blanco.” hän vastasi.
Blanco näytti ilahtuneen nähdessään Matiaksen ja kun se huomasi Matiaksen kädessä olevan keppihevosen, se ryhtyi oikopäätä tutkimaan sitä turvallaan. Matias toppuutteli tammaa hetken ja sanoi nauraen:
-”Odotas nyt hetkinen, kyllä sinä saat vielä tutustua siihen, mutta odotetaan vielä parempaa hetkeä.”
Kävelin tamman vierelle ja se katsoi minua lempeillä uskomattoman kauniilla syvän sinisillä silmillään. En ollut ikinä nähnyt hevosella niin kauniita silmiä. Se antoi minun silittää itseään ja sen turkki oli kuin satiinia, niin ohutta ja sileää. En olisi varmaan lainkaan yllättynyt, vaikka sen otsasta olisi kasvanut pitkä kierteinen sarvi, tai sen selkään olisivat puhjenneet suuret valkeat siivet, sillä Blanco oli kuin suoraan sadusta. Niin kaunis se oli.
-”Ihmettelet varmaan, miksi toin sinut tänne?” Matias sanoi ja katsoi minua tummilla silmillään, joissa tuikki veitikkamainen pilkahdus.
-”En ole varma mitä minä nyt eniten ihmettelen. Ihmettelenkö tätä satumaista olentoa, vaiko sinua, vaiko keppihevostani, josta sinä tunnut tietävän enemmän kuin minä.” minä sanoin hiljaa edelleen silitellen epäuskoisena Blancon pehmeää karvaa ja vaaleita pitkiä jouhia.
-”Mitäs jos minä sanoisin, että ne kaikki kolme asiaa liittyvät toisiinsa?”
-”Mitä tarkoitat?” minä sanoin yllättyneenä.
-”Niin, sitä minä vain taidan tarkoittaa, että sinun keppihevosesi ei ole mikä tahansa keppihevonen. Se on taikahevonen. Aivan kuten Blanco.” Matias täräytti.
Taisin hieman naurahtaa hänen sanoilleen ja te kyllä ymmärrätte miksi. Ei kait nyt kukaan ihminen purematta niele moisia sanoja? Muistan kuinka mietin, että kaikkea sitä kuuleekin ja olin varma, että tuo nuori mies yritti vedättää minua, sen minkä kerkesi. Oikeastaan taisin silloin hieman jopa loukkaantua. Olin jo ehtinyt mielessäni perua pahat ajatukseni hänestä ja olin jo uskoa, että hän olisi jollakin oikealla asialla, mutta puhua nyt jostakin taikahevosesta. Oli minulle ehdoteltu ja sanottu elämäni aikana vaikka mitä kummallisuuksia, asiattomuuksiakin, mutta tämä vei kevyesti voiton kaikista.
Ja silloin vasta tajusin kunnolla missä tilanteessa olinkaan.
Niin vain vieras mies oli houkutellut minut mukaansa työpaikaltani ja olin seurannut häntä syrjäiselle kujalle. Ja se oli tapahtunut niin helposti! Pakokauhu alkoi salakavalasti vallata minua ja hetken aikaa silmissäni pyörivät kaikki ne mahdolliset kauhukuvat, joista meitä nuoria naisia oli aina varoiteltu. Kuinka minun oikein nyt kävisi? Miten olin saattanut olla niin hölmö tytönhupakko ja seurata miestä sinne. Miestä, joka puhui aivan hulluja ja käytti kaunista hevosta syöttinään houkutellakseen nuoria naisia luokseen.”
Siru ei voinut olla silloin tirskahtamatta. Häntä huvitti kuinka mummo oli voinut luulla hänen isoisäänsä joksikin lipeväksi häntäheikiksi, taikka rosvoksi. Mummo huomasi hänen huvittuneisuutensa heti ja puolustautui nopeasti.
-”Siru hyvä, aika oli silloin aivan toinen. Silloin meitä nuoria naisia varoiteltiin jo pienestä pitäen asiattomista kaksilahkeisista. Enkä kyllä olisi mielissäni jos nykypäivänäkään sinä lähtisit noin vain jonkun ventovieraan matkaan. Vaikka suurin osa ihmisistä on hyväntahtoisia, joukkoon mahtuu aina muutama mätä omena.” mummo sanoi. ”Ja joskus emme huomaa kyytä povellamme, vaikka pitäisimme silmämme kuinka auki.” hän jatkoi. ”Mutta onneksi isoisäsi ei kuulunut heihin. Päinvastoin. Mutta silloin, sinä hetkenä siellä syrjäisellä kujalla, minä en vielä tiennyt sitä.”
-”Mitä sitten tapahtui?” Hilla kysyi, kun mummo näytti hetken aikaa unohtaneen mistä oli alun perin ollut puhumassa. ”Miten Matias sai sinut uskomaan, että hänen sanansa olivat totta?”
Mummon ilme kirkastui ja hän nyökäytti Hillalle päätään.
-”Miten Siru sai sinut uskomaan?”
Hillan posket punehtuivat ja hän laski katseensa.
-”Hän näytti minulle Midaksen. Hän muutti sen hevosesi keskellä tämän talon olohuonetta.”
Mummo purskahti lähes äänettömään nauruun ja nauroi niin, että hänen hartiansa hytkyivät hyvän aikaa ylös ja alas.
-”Aivan oikein tehty Siru!” hän sai sitten sanottua naurunsa lomasta. ”Pientä dramatiikkaa se vaatiikin. Mutta että keskelle olohuonetta…!” hän vielä toisti ja nauru yltyi taas hetkeksi. ”Tuo on hauskinta mitä olen hetkeen kuullut! Olisinpa ollut kärpäsenä katossa…” mummo sanoi ja iski Sirulle silmää.
Siru hymyili Hillalle anteeksipyytävästi. Olihan se ollut melkoinen ilta heille molemmille.
-”Mutta olet Hilla oikeassa. Miten jotakin noin ihmeellistä voisi uskoa, ellei sitä ole nähnyt omin silmin? Meistä jokainen tämän pöydän ääressä oleva, on ollut kerran siinä tilanteessa, että on saanut kuulla tästä suuresta mysteeristä ensimmäisen kerran ja väitän, että jokainen meistä on alkanut uskoa siihen vasta sillä hetkellä, kun on päässyt itse todistamaan jotakin uskomatonta.”
He kaikki nyökkäsivät.
-”Ja niin kävi minullekin. Kun Matias huomasi, että aloin ahdistua tilanteesta, jossa silloin olimme, hän katsoi parhaaksi toimia ennen kuin juoksisin heitä karkuun. Kuka ties tämä olisi ainoa hetki, jolloin hän voisi puhua kanssani, sillä jos silloin olisin päässyt heitä karkuun, olisin tuskin halunnut tavata ja puhua hänelle enää ikinä.
Muistan kuinka paniikki alkoi jo kuristaa kurkkuani ja aloin pälyillä mitä vain mahdollista pakoreittiä, kunnes Matias äkkiä supatti jotakin Blancon korvaan ja sanoi minulle rauhallisella äänellä:
-”Älä pelkää, en tee sinulle mitään pahaa. Mutta sinun on nähtävä tämä.”
Ja niin hän vilkaisi olkansa yli varmistaakseen, että kukaan ei ollut näkemässä ja päästi keppihevosen kädestään.
Mutta keppihevonen ei pudonnut maahan, vaan jäi levitoimaan ilmaan.
Sitten hän lisäsi.
-”Saanko esitellä sinulle sinun taikahevosesi, Voltan.”
Olin siinä vaiheessa jo aivan valmis juoksemaan karkuun, niin kauhuissani olin, mutta kas, en pystynytkään liikkumaan. Tuijotin vain sitä leijuvaa esinettä, joka muuttui hetken päästä ilmieläväksi hevoseksi. Suoraan siinä minun silmieni edessä. Minä taisin kirkaista, mutta samassa pelkoni haihtui kuin taikaiskusta ja jäin katselemaan hevosta.
Se oli upea tumma tamma, joka pälyili minua pelokkaana. Tamma oli siinä vain hetken aikaa, kunnes muuntautui takaisin keppihevoseksi, tömähtäen maahan. Koko se taianomainen hetki oli ohi lähes silmänräpäyksessä, mutta silti tuntui kuin se olisi kestänyt ikuisuuden. Kyykistyin keppihevosen ylle ja kosketin sitä. Se oli kuuma, kuin suoraan uunista tullut.
-”Pahoitteluni näin tahdittomasta lähestymistavasta…” Matias sanoi sitten minulle ja laski käden olkapäälleni. ”En ole varma, miten olisin tämän sinulle muuten todistanut. Et sinä olisi minun sanojani uskonut, sen minä tiedän varmasti. Ei tällaista asiaa voi kertoa, vaan se pitää nähdä omin silmin.
Tämä sinun saamasi keppihevonen sisältää sellaista ikivanhaa taikaa, jota itsekin vasta opettelen ymmärtämään. Mutta sen minä tiedän, että se on taikahevonen, jonka taikaa sinä voit oppia hallitsemaan. Sinä saat siitä itsellesi parhaan mahdollisen toverin ja olet nyt tästä eteenpäin vastuussa siitä. Et saa kertoa siitä kenellekään, sinä olet nyt salaisuuden haltija ja sinun tärkein tehtäväsi on nyt suojella salaisuutta, viimeiseen saakka.”
Mummo sulki hetkeksi silmänsä ja hengitteli hyvän aikaa syvään. Siru ymmärsi, että kaikki se mitä mummo oli heille juuri kertonut, oli vaatinut häneltä suuria ponnisteluja. Mummo oli vaiennut vuosikymmeniä suuresta osasta elämäänsä, eikä muistojen vyöryä ollut varmasti helppo vastaanottaa, kaikkien niiden vuosien jälkeen.
Hetken levähdettyään mummo vielä jatkoi.
-”Siitä hetkestä alkoi elämäni upein aikakausi. Minä lähdin siltä seisomalta Matiaksen mukaan, enkä enää ikinä palannut kenkäkauppaan. Se saattaa kuulostaa hullulta, jättää nyt koko oma elämä taakseen ja liittyä muukalaisen matkaan, sillä sitähän Matias minulle vielä sillä hetkellä oli, täysin tuntematon ihminen, mutta en osaa perustella sitä millään muulla, kuin sillä, että sinä samaisena hetkenä, sillä syrjäisellä kujalla minä ymmärsin, että me kuuluimme yhteen. Matias ja minä, Blanco ja Volta. Minä tunsin sen polttelevan sisuksissani niin voimakkaana, etten yksinkertaisesti voinut vastustaa sitä, se oli minun kohtaloni. Jokin ihmistä suurempi voima johdatteli meidät yhteen sinä helteisenä päivänä, tai oikeammin jo ennen sitä. Nimittäin vanha rouva… Hän oli toiminut kohtalon kätyrinä ja saattanut meidät keppihevosinemme toistemme luokse.
Ja olen vasta viimeaikoina alkanut ymmärtää miksi näin tapahtui.”
Siru tunsi kuinka raju väristys kulki hänen kehonsa läpi. Hän tiesi mitä mummo tarkoitti. Mutta Hilla ja Joonas istuivat vaiti ja näyttivät hämmentyneiltä.
-”Alamme tulla tarinassa vihdoin ja viimein siihen kohtaan, jossa te kohta tulette mukaan kuvioihin.” mummo sanoi lähes juhlallisesti, nosti taikahevosen tarinan keskelle pöytää ja etsi sieltä nyt varmoin ottein haluamansa aukeaman.
Sitten hän käänsi kirjan Joonaksen ja Hillan eteen.
-”Tämä tässä on Blanco.” mummo sanoi lyhyesti.
Joonas katseli kuvaa kulmat kurtussa ja Hillakin näytti keskittyneeltä.
-”Olen huomannut tämän kuvan aiemminkin.” Joonas sanoi. ”Kun olen selannut tätä kirjaa, on tämä kuva erityisesti pistänyt silmääni. Tässä kuvassa on jotakin sanatonta kauneutta, joka puhuttelee minua.” hän jatkoi. ”Olen palannut sen luokse monet kerrat.”
Mummo tarkkaili Joonasta napakalla katseellaan. Sitten hän yllättäen vetäisi kirjan takaisin itselleen ja sanoi.
-”Haluatteko kuulla miten tarinani päättyy?”
Ja he kaikki nyökkäsivät.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
