Seuraavien päivien aikana Sirun huoli osoittautui kuitenkin nopeasti turhaksi, sillä Hilla oli kuin olikin mukava, tai oikeastaan tarkemmin sanottuna aivan mahtava tapaus. Heti ensimmäisestä päivästä alkaen Hilla oli halunnut istua jokaisella tunnilla Sirun vieressä ja he olivat jutelleet taukoamatta ja nauraneet niin paljon, että Tolppasen oli lopulta erotettava heidät loppupäiviksi eri puolille luokkaa. Välitunneilla he kulkivat käsikynkkää pitkin koulun käytäviä ja puhuivat puhumisesta päästyään. Muut luokkalaiset taisivat olla uuden tytön saapumisesta ja tämän ystävystymisestä Sirun kanssa niin hämillään, että kukaan, ei edes Jere, kommentoinut Sirulle mitään negatiivista kokonaiseen viikkoon.
Sirusta tuntui kuin he olisivat tunteneet toisensa Hillan kanssa aina, niin helppoa hänelle oli jutella ja niin paljon heillä oli yhteistä. Siru kertoi Hillalle elämästään ja siitä, kuinka koulussa oli ollut kamalaa, kun taas Hilla kertoili elämästään Saksassa ja siitä, kuinka hänkin oli tuntenut olevansa siellä yksinäinen, mutta ennen kaikkea he puhuivat hevosista. Siru kuvaili Hillalle Kivelän ratsutallin arkea ja kertoi kaikki hauskat sattumukset joita siellä vietettyjen vuosien aikana oli tapahtunut. Hilla kuunteli kiinnostuneena ja kertoili myös itse tarinoita tallista, jossa he olivat Joonaksen kanssa ratsastaneet Saksassa asuessaan.
-”Minulla ei ole juurikaan ikävä itse Saksaa ja siellä asumista, mutta sitä tallia minun on kova ikävä ja etenkin Cleoa, hevosta jota sain siellä hoitaa, lähes kuin omaani.”
-”Uskon sen.” Siru sanoi, ”Mutta kun olette saaneet muuton kokonaan hoidettua, tulet minun kanssani Kivelään, niin saat muuta ajateltavaa. Kata on varmasti ikionnellinen jos sinusta saadaan yksi käsipari lisää tallin pyörittämiseen.”
-”Se olisi kyllä mahtavaa. Emmeköhän saa tämän viikon loppuun mennessä loputkin tavarat purettua laatikoista ja pääsisin vihdoin ja viimein tallille. Tässä on alkanut tulla jo vieroitusoireita hevosista!” Hilla nauroi ja irvisti Sirulle.
Sirukin purskahti nauruun. He istuivat koulun ruokalassa ja saivat osakseen katseita.
-”Miksi muuten tuo tummatukkainen tyttö, jonka ympärillä tuntuu pörräävän koko ajan joku ihmeellinen fanilauma ja jonka nimeä en nyt saa mieleeni, tuntuu tuijottavan meitä muita enemmän?” Hilla kuiskasi Sirulle ja osoitti vaivihkaa viereisessä pöydässä istuvaa Nelliä.
-”Ai tarkoitat Nelliä?”
-”Sehän se nimi oli!”
-”Niin, en oikein tiedä. Nellillä on oma poni Kivelässä.”
-”Eihän?” Sanoi Hilla aidosti yllättyneenä.
-”Kyllä vaan. Mutta älä anna sen hämätä. Nelliä ei paljoa tallilla näy, sillä hän käy vain nopeasti ratsastamassa ponillaan ja jättää kaiken muun hoitajilleen. En ole ikinä nähnyt hänen edes harjaavan poniaan.”
-”Oikeasti? Aika epäreilua. On epäreilua että sellaisilla ihmisillä on oma hevonen jotka eivät osaa arvostaa sitä.” Hilla sanoi äänessään vienoa katkeruutta.
Siru ei olisi voinut olla enempää samaa mieltä. Hän oli aina tuntenut piston sisimmissään nähdessään Nellin saapuvan tallille ylimielisenä, hyppäävän uutuuttaan loistavissa ratsastusvarusteissaan valmiiksi kuntoon laitetun poninsa selkään ja räväkän ratsastuksen päätteeksi lykkäävän hikoilevan ponin takaisin hoitajalle ja lähtevän itse kotiin. Nelliä ei tuntunut kiinnostavan mikään muu kuin kilpailut ja ruusukkeet. Sirun kävi myös toisinaan sääliksi Nellin ponia, kun sillä oli niin välinpitämätön omistaja, mutta Kata oli aikoinaan sanonut, että se oli turhaa. ”Ponista pidetään kyllä hyvää huolta. Sen hoitajat välittävät siitä ja hoitavat aina huolellisesti niin itse ponin kuin sen varusteetkin ja me tallihenkilökunta huolehdimme siitä että sillä on muuten hyvät oltavat. Sen karsina siivotaan joka päivä, se saa ulkoilla ja syödä laadukasta heinää. Ei se poni varmasti edes tiedä, että Nelli on sen ihminen. Se pitää meitä ja hoitajiaan enemmän merkityksellisinä omassa elämässään.” oli Kata sanonut ja tottahan se oli.
Hilla oli ollut oikeassa muuttotavaroiden purkamisen suhteen ja hän riensi perjantaiaamuna silmät loistaen Sirun luokse ja sanoi.
-”Saimme eilen tyhjennettyä viimeisetkin muuttolaatikot ja äiti oli niin tyytyväinen ahkeruuteeni, että antoi minulle tänään luvan tulla kanssasi tallille!”
-”Mahtavaa!” Siru huudahti ja oli kompastua rappusissa omiin jalkoihinsa, sillä niin innoissaan hän oli hyvistä uutisista.
He eivät olleet ehtineet nähdä Hillan kanssa koulun ulkopuolella lähes ollenkaan, sillä Hillan äiti oli pysynyt tiukkana ja vaatinut sisaruksia auttamaan muuttokuorman purkamisessa, mihin olikin ehtinyt kulua kokonainen viikko.
-”Äiti on kyllä välillä varsinainen tiukkapipo. Se haluaa että kotona on kaikki tiptop ja jos emme hoida koulua kunnolla, ei tallille ole asiaa.” Hilla huokasi.
-”Kuulostaa kyllä tutulta. Minunkin äitini jaksaa välillä vahdata koulunkäyntiäni ja joskus se uhkaili ratsastustuntien lopettamisella, kun sain matikan kokeesta huonon numeron. Onneksi äiti tajusi sitten, että keskityn koulujuttuihin kaikista parhaiten juuri Katan ja Peten keittiössä.”
-”Eikö Kataa ja Peteä häiritse se että vietät heillä niin paljon aikaa?”
-”Ei, he ovat sanoneet että on ihanaa tulla illalla tallitöistä kotiin kun talo ei ole tyhjillään.”
-”Niin, heillä kun ei ole omia lapsia…” Sanoi Hilla varovaisesti.
-”Heillä on kokonainen talli täynnä karvaisia ja nelijalkaisia lapsia, siinä on varmasti ollut työtä ja huolta ihan riittävästi.” Siru tokaisi.
He olivat kävelleet koulun kolmanteen kerrokseen ja odottivat luokan edessä muiden oppilaiden tavoin äidinkielen tunnin alkamista. Kun opettaja viimein saapui ja avasi luokan oven, alkoivat oppilaat valua tasaisena virtana sisälle luokkaan. Siru oli juuri kävelemässä ovesta sisään, kun hän kuuli Hillan tervehtivän jotakuta ja kääntyessään Siru huomasi Joonaksen seisovan Hillan luona. Siru tajusi, ettei ei ollut nähnyt Joonasta koulussa koko viikkoon, sillä Joonaksen tunnit olivat toisella puolella koulua ja ruokatuntikin heillä oli eri aikaan. Hän katseli, kun sisarukset juttelivat hetken, sitten Joonas kääntyi Siruun päin, heilautti kädellään tervehdyksen ja lähti astelemaan kohti portaita.
Siru tunsi punastuvansa. Joonaksen surumieliset tummat silmät olivat kuin lävistäneet hänet, vaikka katse olikin kestänyt vain hetken. Siru meni hänet täysin yllättäneestä tunteesta hämilleen ja ihmetteli mielessään mitä juuri äsken oli tapahtunut. Hilla saapui Sirun luokse, he kävelivät luokkaan ja asettuivat tavanomaisille paikoilleen ikkunan viereen.
-”Mitäs Joonas?” Siru kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta, vaikka tunsi kuinka hänen sydämensä takoi edelleen kiivasta tahtia.
-”Mitäs se. Oli matkalla jonkun opettajan luokse ja kysyin samalla olisiko hän tullut tänään tallille meidän kanssamme.”
-”Mitä hän sanoi?” sai Siru sanottua.
-”Ei hän kuulemma ehdi. Liikaa läksyjä.”
-”Harmi. Tai siis… olisihan se ollut kiva.. Tai siis..” hän huomasi kiemurtelevansa.
Hilla katsoi häntä hetken tutkivasti ja tirskahti sitten.
-”No mutta Siru! Et kai sinä vain ole ihastunut minun isoveljeeni?”
Miten kiusaantuneeksi Siru tunsikaan itsensä.
-”En tietenkään! Enhän ole edes kunnolla tavannut koko ihmistä.” Hän tiuskaisi ja tunsi punan taas nousevan poskilleen.
Hillaa nauratti yhä enemmän.
-”Eipä siinä, et olisi ensimmäinen. Onhan hän kuulemma ihan söpön näköinen ja vielä taitava hevosten kanssa. Kyllä hän on aina kääntänyt katseita tallilla ollessaan.”
-”Eikös Saksassa ratsastus olekin enemmän miesten laji kuin täällä Suomessa, näin muistan kuulleeni joskus?”
-”Juu, kyllä siellä tallilla pyörii enemmän poikia ja miehiä kuin täällä. Ja kaikki huippuratsastajat ovat lähes poikkeuksetta yhä miehiä.” Hilla sanoi. ”Etenkin esteratsastuksessa.”
Äidinkielen tunti alkoi ja Sirun oli hetkeen vaikeaa keskittyä tunnin aiheeseen, sillä hän huomasi tuon tuostakin uppoutuvansa omiin ajatuksiinsa.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
