-”Ennen kuin kerron, miten tapasin isoisäsi ensimmäisen kerran, minun on kerrottava teille vuorostaan hänen tarinansa. Teidän on tärkeää tietää, mitä hänen elämässään oli tapahtunut, ennen kuin tiemme kohtasivat, sillä kuten tulette vielä huomaamaan, hän on koko kertomukseni keskushenkilö.
Ilman sinun isoisääsi, emme istuisi nyt tässä, tänä sateisena kevättalven päivänä.” mummo sanoi ja katsahti Siruun päin.
”Matias, se oli hänen nimensä, oli tumma ja palavasilmäinen nuorukainen.” mummo viimein aloitti ja Siru tunnisti mummon äänessä tiettyä haikeutta.
-”Enkä voi olla heti mainitsematta, että sinä muistutat häkellyttävän paljon häntä.” mummo jatkoi ja siirsi haukan katseensa nyt suoraan Joonakseen.
Joonas säpsähti.
-”Enkä tarkoita tällä nyt vain ulkonäköä, mikä on sekin kieltämättä hämmästyttävän yhdennäköinen.”
Hilla, joka istui Joonaksen vieressä, katseli tutkivasti veljeään.
Kun mummo alkoi kertoa heille Matiaksen elämästä, Siru aisti, kuinka keittiön ilmapiiri tiivistyi tiivistymistään niin, että jokainen heistä oli autuaasti unohtanut keittiön ulkopuolisen maailman. He elivät kaikki tässä ja nyt. Kokivat yhdessä sen uskomattoman matkan, johon mummo heidät johdatteli. He kaikki kolme istuivat pöydän ääressä kuin hypnotisoituina, odottaen malttamattomina mummon sanoja, jotka muodostivat heille tarinaa, joka tunkeutui heidän jokaisen ihon alle. He kaikki kolme olivat valmiita vastaanottamaan sen, mitä mummo heille ikinä kertoisikaan.
Tunnelma oli niin pysähtynyt ja sakea, että Sirusta tuntui, kuin kaikki huoneen happi olisi jo kertaalleen hengitetty. Hän tunsi lipuvansa aina vain syvemmälle maailmaan, joka oli hänelle vieras, mutta jotenkin samaan aikaan etäisesti tuttu.
-”Matias oli köyhän maalaisperheen ainoa lapsi, joka varttui kahden isänsä kanssa.
Kuten tiedätte, maamme oli käynyt aikanaan pitkään sotaa ja sota oli jättänyt jälkensä jokaiseen sen kokeneeseen. Sota on aina koko kansakunnan tragedia, jonka seuraukset heijastelevat vielä sukupolvienkin jälkeen, mutta pahimmat arvet sodassa olleiden jälkeen saivat ne lapset, joita sodassa traumatisoituneet vanhemmat yrittivät kasvattaa, palattuaan rintamalta tavalliseen arkeen. Voitte varmasti uskoa, että sota jätti lähtemättömän jälkensä moniin, jota ei noin vain pyyhkäisty pois, vaikka rauha oli julistettu ja tulevaisuus tuntui turvatulta, sillä kun ihminen kokee tarpeeksi kamalia asioita, näkee tovereidensa kaatuvan ja joutuu itse kaatamaan vihollisia, jotka nekin olivat eläviä ihmisiä, voi ihmisen mieli särkyä.
Juuri näin oli käynyt Matiaksen isälle, joka ei ikinä toipunut sodassa kokemistaan kauheuksista, vaan ajautui sodan jälkeen purkamaan patoutunutta katkeruuttaan alkoholin turvin kaikkialle ympärillään. Hänen vihansa sai tuntea jokainen eloton tai elollinen olento, joka vain hänen tielleen sattui huonona päivänä osumaan.
Ja Matias jos kuka, sai tuntea hänen raivonsa nahoissaan.
Kun hänen isänsä oli juonut, silloin oli parasta pysyä kaukana, sillä isästä tuli juovuspäissään äärimmäisen väkivaltainen ja vaikka Matias kuinka yritti päästä isäänsä pakoon, oli tällä ilmiömäinen kyky löytää hänet käsiinsä milloin mistäkin piilosta.” mummo piti pienen tauon ja pohti sanojaan hetken.
-”Minä tiedän, että tämä voi olla teistä raskasta kuultavaa, mutta minun on kerrottava teille koko totuus, sillä totuus ei kaunistelemallakaan muuta todellista muotoaan. Ja minä uskon, että Matias ansaitsee sen, että hänen tarinansa kerrotaan viimeinkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, hänen jälkeläiselleen, kokonaisena.”
Siru tunsi jälleen mummon terävän katseen itsessään, vaikka hän ei itse kyennyt siihen vastaamaan. Hän oli aivan liian suurten tunteiden vallassa kohdatakseen mummon katsetta.
-”Mutta oli eräs paikka, jossa hän oli aina turvassa isältään.” mummo jatkoi. ”Naapurin myllärillä oli hevostalli, jonne Matias oppi jo pienenä poikana pakenemaan. Hän oli huomannut, aluksi aivan sattuman kautta, että ainoat elolliset olennot, joita isä kunnioitti jopa humalapäissään, olivat hevoset. Jos Matias vain ehätti hevostallille ennen kuin isä ehti saada hänet kiinni, hän sai olla siellä rauhassa ainakin seuraavaan aamuun asti, isän nukuttua humalansa pois. Muistan Matiaksen joskus kertoneen, että hän oli kuullut kerran isänsä juttelevan yhdelle myllärin hevosista, humalassa, kuinkas muuten, että yksi hevosen lajitovereista oli pelastanut hänen henkensä sotarintamalla. Tämä taisi olla syynä sille, miksi isä suhtautui hevosiin niin myötämielisesti.
Kuten voi helposti arvata, Matias alkoi viettää hevostallilla aikaa mahdollisimman paljon, eikä mennyt aikaakaan, kun myllärikin huomasi tallissa usein majailevan pienen pelokkaan pojan. Mylläri oli onneksi siihen aikaan nähden kunnollinen mies ja antoi pojan oleskella tallissaan, olihan hän nähnyt kerran jos toisenkin mihin Matiaksen isä oli kykenevä, mutta kun aikaa kului ja Matias varttui, alkoi hän edellyttää pojalta jonkin sortin palveluksia piilopaikkaansa vastaan.
Näin Matias alkoi pikkuhiljaa auttaa mylläriä hevosten hoidossa. Ja aivan kuten minä aikanani tarkkailin kenkäkauppani näyteikkunasta ohikulkevia ihmisiä ja opin tunnistamaan heidän sisäisiä tyylejään, Matias oppi niinä pitkinä iltoinaan, kun hän lymyili tallissa isältään, havainnoimaan hevosia sekä niiden sielunelämää. Ja mitä enemmän hän alkoi hevosista ymmärtää, sitä enemmän ne alkoivat häntä kiehtoa.
Lopulta hän oli aivan myyty. Hevoset eivät enää tuoneet hänelle vain turvaa, joka sekin oli jo valtava hyöty, vaan ne antoivat hänelle vielä jotakin paljon syvempää, ne antoivat hänen elämälleen tarkoituksen. Loppujen lopuksi hän viihtyi paremmin hevosten parissa kuin ihmisten. Hän kertoi minulle usein kuinka tunsi olonsa ihmisten joukossa aina hieman ulkopuoliseksi, aivan kuin häneltä puuttuisi jotakin, tai hän poikkeaisi muista juuri sen verran, ettei voisi koskaan kokea olevansa täysin kuin yksi muista. Mutta hevosten kanssa hän tunsi olevansa kokonainen. Hevosten seurassa hän sai olla oma itsensä, eikä hänen tarvinnut esittää ketään muuta. Hän oli vakuuttunut siitä, että hänen tulevaisuutensa olisi toimia hevosten parissa, tavalla tai toisella.
Viimeisimmän ja ehkä tärkeimmän sysäyksen tälle päätökselle antoi kuitenkin erään kesäpäivän tapahtumat, joissa Matias pääsi ensimmäisen kerran todella toimimaan hevosen hyväksi.
Oli loppukesän päivä, kun mylläri lähti viemään kylälle jauhosäkkejä hevoskärryllään. Mylläri oli ostanut vähän aikaa sitten huutokaupasta erään vanhemman hevosen, jonka piti olla varma vetojuhta, jolla hän nyt lähti ensimmäistä kertaa matkaan.
Samaan aikaan oli läheisen pellon laidalle saapunut metsästysporukka sorsajahtiin. Juuri kun Mylläri oli ylittämässä pientä jokea siltaa pitkin, pellolta kuului kova laukaus, jota seurasi toinen ja toinen, pellolle oli laskeutunut kokonainen sorsaparvi, joka oli saanut metsästäjien kiväärit laulamaan.
Hevonen vauhkoontui kiväärin äänestä ja lähti rynnistämään siltaa pitkin kärryt perässään, kunnes sillan jälkeen se hyppäsi ojan yli niin, että kärryt kaatuivat sen perästä ja aisat katkesivat. Hevonen pääsi vapaaksi ja rynnisti metsään, myllärin yrittäessä epätoivoisesti pelastaa ojaan kaatuneita jauhosäkkejään.
Matias näki tämän kaiken ja juoksi paikalle avuksi.
Vaikka mylläri oli hyvä mies, ei hänkään kyennyt sulattamaan sitä, mitä juuri oli tapahtunut. Hänen kallein ja arvokkain jauhokuormansa oli nyt mutaisen ojan pohjalla ja ainoat kunnon kärryt säpäleinä.
Kun Matias oli viimein saanut karanneen hevosen kiinni ja toi sen takaisin myllärin luokse, voitte vain arvailla kuinka vihainen mylläri oli.
Sitten he kävelivät takaisin tilan pihaan, mylläri haki kiväärinsä ja oli valmis ampumaan tapaturman aiheuttaneen hevosen siihen paikkaan, niin raivoissaan hän oli.”
Siru pystyi näkemään mielessään vihaisen myllärin, joka piteli asetta hevosen otsalla. Häntä kauhistutti. Myös Joonas ja Hilla istuivat jäykkinä ja odottivat jatkoa.
-”Kuoliko se hevonen..?” Siru kuiskasi.
-”Ei, Matias ei antanut sen tapahtua, sillä hän ymmärsi, että hevonen ei ollut tehnyt mitään väärää. Matias astui hevosen ja myllärin väliin ja pyysi mylläriä laskemaan aseensa. Mylläri ei aluksi suostunut, sillä hän uskoi hevosen olevan käyttökelvoton arvaamattoman luonteensa vuoksi, että siitä ei olisi hänelle näin ollen enää mitään hyötyä, mutta Matias oli eri mieltä. Hänen mielestään hevosen käytöksessä oli kyse jostakin muusta ja hän lupasi, että jos vain mylläri antaisi hänelle kuukauden päivät aikaa, hän kouluttaisi hevosen uudelleen ja siitä tulisi paras hevonen, joka myllärillä olisi koskaan ollut.
Lopulta mylläri suostui antamaan Matiakselle mahdollisuuden.”
-”Entäs sitten? Onnistuiko hän?” Hilla huokaisi.
-”Mitäs arvelette?” mummo kysyi hymyillen. ”Matias oli oppinut hevosten kanssa todella taitavaksi ja tiedättekö mistä se johtui? Osaatteko arvata mistä syystä toiset voivat työskennellä hevosten kanssa vuosikymmeniä, oppimatta kuitenkaan lainkaan ymmärtämään niiden sisintä?”
-”Hän halusi todella ymmärtää hevosia. Hän… kuunteli mitä niillä oli sanottavanaan.” Joonas sanoi kuin havahtuneena unesta.
Mummo nyökytti päätään.
-”Aivan niin. Meillä ihmisillä on usein tapana tulkita maailmaa vain omasta näkövinkkelistämme. Me perustelemme asiat siten, kun se meistä on otollisinta. Mylläri koki hevosen olevan tottelematon ja luonteeltaan epäkelpo, sillä hän ei halunnut edes yrittää käsittää tapahtumia, mutta Matias halusi oikeasti ymmärtää hevosta. Hän halusi löytää syyn sille, miksi hevonen käyttäytyi, kuten se oli käyttäytynyt, hän halusi katsoa tilannetta hevosen näkökulmasta, ei ihmisen.
Ja mitä hän löysikään?
Lähes kaikki sen ajan hevoset olivat olleet mukana sodassa ja ne oli myös koulutettu tehtäviinsä. Pienen tutkiskelun jälkeen Matias sai selville, että tämä kyseinen hevonen oli kuulunut aikanaan tykistöön. Se oli siis vetänyt sodassa tykkiä perässään ja se oli opetettu maastoutumaan vihollisen hyökätessä. Maastoutuminen tarkoitti sitä, että sen täytyi viipymättä juosta lähimpään metsään tulituksen alkaessa. Metsän reunasta käsin sotilaat saivat paremman suojan tykkinsä virittämiseen sekä laukaisemiseen. Hevonen oli siis toiminut myllärin kanssa juuri niin kuin sille oli aikaisemmin opetettu. Se ei ollut arvaamaton tai huonoluonteinen, päinvastoin, se oli selvinnyt sodasta yllättävänkin täyspäisenä. Matias uudelleen koulutti hevosta kuukauden ajan ja sai kuin saikin sen oppimaan vanhasta tavastaan pois.
Ja kuinka ollakaan, mylläri sai siitä hevosesta itselleen mitä varmimman vetojuhdan kärryjensä eteen vielä moneksi vuodeksi.
Mylläri oli tästä niin kiitollinen, että palkkasi Matiaksen hänen talliinsa virallisesti töihin. Siinä kuluikin useampi vuosi, Matias kasvoi nuorukaiseksi myllärin tallissa hevosista huolehtien ja saaden siitä nyt jopa palkkaakin.
Mutta kun aikaa kului, Matias ei enää ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Hevoset olivat tarjonneet hänelle pelastuksen monellakin tapaa. Ne olivat suojelleet häntä hänen isältään, mutta ne olivat tarjonneet hänelle myös suunnan mitä seurata elämässä. Matias halusi tehdä enemmän hevosten hyväksi ja myllärin tallilla hän ei pääsisi tavoitteessaan enää eteenpäin. Sitä paitsi hän alkoi olla jo sen ikäinen, että halusi viimeinkin karistaa isän raskaan taakan harteiltaan ja lähteä maailmalle, niin kauas kotoa kuin mahdollista.
Viimeinen niitti lähtöpäätökselle oli kuitenkin lopulta se, kun myllärin vanha tamma kuoli. Se hevonen oli ollut Matiakselle erityisen tärkeä. Sen karsinassa hän oli kyhjöttänyt pikkupoikana pelosta suunniltaan ja tamma oli rauhoitellut häntä lempeällä olemuksellaan. Tamma oli aina antanut Matiaksen nukkua heiniensä päällä ja varonut visusti satuttamasta poikaa vahingossakaan kavioillaan.
Tamma oli Matiakselle kuin eräänlainen äitihahmo, niin tärkeä se oli hänelle ollut. Ja kun tammaa ei enää ollut, Matias koki, ettei mikään enää pidätellyt häntä.”
-”Minne hän sitten lähti?” Siru ei malttanut olla keskeyttämättä.
Mummo naurahti.
-”Se selviää sitten tarinan seuraavassa näytöksessä. Ettekö haluaisi, että pitäisin pienen tauon, jos haluaisitte vaikkapa syödä tässä välissä jotakin?”
-”Emme!” he vastasivat kaikki kuin yhdestä suusta.
-”Mummo kiltti kerro tarina loppuun, en minä ainakaan voi syödä, kun tämä on mennyt niin mielenkiintoiseksi…” Siru sanoi vielä painokkaasti.
Mummo hymyili Sirulle ja hetken pohdittuaan hän päätti Sirun helpotukseksi jatkaa.
-”Hyvä on, minä jatkan.”
Mummo joutui hetken aikaa muistelemaan mihin oli jäänyt ja kun hän oli päässyt perille ajatuksistaan, Siru huomasi mummon katseen jälleen synkkenevän.
-”Vaikka isoisäsi tarina alkoi melko synkissä merkeissä, on minun valitettavasti kerrottava, että vastoinkäymiset hänen elämässään eivät suinkaan jääneet siihen… Päinvastoin.
Matias siis halusi löytää työpaikan, jossa pääsisi työskentelemään hevosten parissa, mutta se ei ollutkaan ihan niin helppoa, kuin hän oli kuvitellut. Vaikka hänellä oli mukanaan myllärin suosituskirje, ei isommille hevostalleille noin vain otettu tuntematonta nuorta miestä töihin. Mutta juuri kun Matias oli jo luovuttamassa, pisti kohtalo sormensa mukaan peliin.
Eräänä päivänä Matias oli läpikulkumatkallaan pysähtynyt erääseen pieneen kylään ja istuskeli siinä penkillä, muuan leipomon edessä, kun hän huomasi kylän raittia pitkin kulkevan hevosvaljakon. Valjakkoa veti kaksi hurjan huonossa kunnossa olevaa pientä hevosta. Muistan Matiaksen kertoneen, kuinka hän näki hevosten silmistä paistavan kivun ja nääntymyksen, kun ne kävelivät hänen ohitseen. Ne olivat kuihtuneet lähes luurangoiksi ja Matias huomasi niiden kyljissä ja jaloissa hoitamattomia, äkäisen näköisiä ruhjeita. Hän ei ollut kuuna päivänä nähnyt yhtä onnettoman näköisiä olentoja ja saman tien hän tiesi, mitä hänen olisi tehtävä. Hänen olisi päästävä töihin sinne, mistä niin surkeassa kunnossa olevat hevoset olivat tulleet. Matias mietti, että se olisi ainoa keino, jolla hän voisi vaikuttaa niiden elämään ja ehkä jopa pelastaa ne.
Matias huikkasi ohjastajaa pysähtymään ja kysyi mistä hän oli tulossa ja minne menossa. Ohjastaja pysähtyi ja kertoi työskentelevänsä läheisellä pienellä malmikaivoksella. Loput varmaan arvaattekin.”
-”Pääsikö hän sinne töihin?” Siru kysyi jännittyneenä.
-”Pääsipä hyvinkin. Malmikaivos oli pienen kuihtuvan kylän viimeinen työllistäjä. Se oli oloiltaan erittäin alkeellinen. Kun muut suuremmat kaivokset olivat saaneet jo silloin pikkuhiljaa orastavasta teknologiasta apuja toimintaansa, tässä kaivoksessa tehtiin töitä vielä hartiavoimin, sekä hevosia apuna käyttäen. Kaivoksella oli toista kymmentä hevosta, jotka kaikki olivat yhtä huonossa kunnossa, kuin ne hevoset, jotka Matiaksen oli kylällä nähnyt. Hevoset kärräsivät raskaita malmikuormia päivästä toiseen ja niillä oli muutoinkin suojanaan vain pahainen tallinröttelö, joka ei hevosten oloja paljoa parantanut.
Tiedättekös muuten miten Matias sai puhuttua itsensä kaivokselle töihin? Hän marssi suoraan kaivoksen johtajan puheille ja sanoi, että oli nähnyt tämän hevoset kylällä ja ollut järkyttynyt näkemästään, mutta jos hän vain saisi pitää johtajan hevosista huolta, ne kestäisivät pidempään terveinä ja olisivat näin tuottavampia työläisiä kaivokselle. Näin Matias uskoi saavansa ahneen johtajan hyväksymään sen, että hevosten oloihin olisi tehtävä muutoksia.
Sinun isoisäsi, Siru, oli aina hyvä puhumaan. Hän osasi pukea sanoiksi juuri sen, minkä uskoi vastapuolta kiinnostavan, siispä hän sai paikan.”
-”Mutta miten hevosten sitten kävi?” Siru kysyi ja enteili pahaa.
Mummo huokasi.
-”Aivan kuten sanoin, ei isoisäsi välttynyt vastoinkäymisiltä, vaikka lähtökohtaisesti tilanne vaikutti juuri siltä, mitä hän oli toivonutkin. Hänhän oli lähtenyt myllärin tallista siksi, että halusi auttaa apua tarvitsevia hevosia, ja nyt hän oli viimein löytänyt paikan, missä hänen apuaan todella kaivattiin. Hän sai sen työpaikan ja se, mikä häntä kaivoksella odotti, oli vielä paljon pahempaa, kuin mitä hän oli osannut kuvitellakaan.
Hän oli varma, ettei missään muualla voisi olla niin huonosti voivia hevosia kuin juuri siinä kyseisessä kaivoksessa, joten missä muualla häntä olisi tarvittu yhtä kipeästi kuin siellä?
En voi unohtaa sitä, kuinka hän kuvaili minulle ensikohtaamistaan sen hevoslauman kanssa. Kuinka hevoset olivat seisseet takkuisina pienessä ja mutaisessa aitauksessa, kaikki päät riipuksissa ja katseet lasittuneina, kuin niiden viimeinenkin toivonkipinä olisi sammunut. Ja kuinka hän oli silloin päättänyt taistella niiden hevosparkojen puolesta, kävi miten kävi.
Mutta ikuista nuoralla tanssimista se sitten olikin.
Aina kun hän sai puhuttua kaivoksen johtajan johonkin hevosten hyvinvointia parantavaan muutokseen, johtaja rokotti edistyksen takaisin hevosten selkänahasta. Ja tarkoitan tätä myös kirjaimellisesti.
Joka kerta, kun Matias sai hevoset voimaan paremmin, sai neuvoteltua niille ravitsevammat sekä suuremmat heinäannokset ja ne alkoivat viimein saada lihaa luidensa päälle, ahne johtaja päätti lisätä hevosten työkuormaa entisestään, sillä olivathan ne jo parempivointisia ja täytyihän jonkun maksaa kallis heinä hänelle takaisin.
-”Niiden on tehtävä töitä heiniensä eteen, ei heinä ole ilmaista!” johtaja tapasi sanoa.
Joka kerta kun Matias hoiti hevosten haavat ja vammat kuntoon, johtaja pisti ne tekemään vielä entistäkin pidempiä päiviä, sillä ensimmäistä kertaa joku sentään hoiti hevosten haaverit. Tai edes yritti. Kaikki se hyvä, minkä Matias sai kaivoksella hevosten hyväksi aikaan, tuntui aina vain valuvan hukkaan ja päätyvän loppujen lopuksi hevosten kärsimykseksi. Arvatenkin tilanne alkoi olla lopulta sietämätön.”
-”Tuohan on aivan järkyttävää…” Hilla puuskahti. ”Eläinrääkkäystä suorastaan!”
-”Niin oli. Mutta aika oli myös toinen. Siihen aikaan hevonen oli vain hyödyke muiden ohella ja jos se ei palvellut tarkoitustaan, se laitettiin surutta pois. Ja itse asiassa viimeisimmäksi sanomani ei aina edes ole se huonoin vaihtoehto. Kunniallinen ja kivuton loppu on aina parempi vaihtoehto, kuin kärsimyksessä kituuttaminen.” mummo vastasi vakavana.
Sirun mieleen tulvi Sasun väsynyt olemus ja harmaantunut kuono. Kuinka Sasu oli jo aivan kuin itse tuntunut toivovan omaa lähtöään. Sillä oli ollut kipuja. Ehkä mummo oli oikeassa, että jokainen elävä olento ansaitsi kivuttoman elämän.
-”Ja kaivoksen johtajalla oli kovat paineet saada kaivos menestymään. Ei hänellä ollut aikaa pohtia hevosten oloja, vaikka se väärin olikin.” mummo jatkoi. ”Mutta en halua kuitenkaan puolustella häntä teille, sillä hän jos kuka, oli pohjimmiltaan oikea ihmishirviö.
Läpeensä paha ihminen.
Kuukaudet vierivät ja Matias jaksoi aikansa taistella tuulimyllyä vastaan, mutta lopulta hän alkoi olla jo niin väsynyt sekä vihainen, että ajautui vähän väliä sanaharkkaan johtajan ja muiden kaivoksen työntekijöiden kanssa. Heidän välinsä eivät koskaan olleet olleet mitkään lämpimät, mutta Matias oli kyennyt säilyttämään puheyhteyden jokaiseen heistä, halveksunnastaan huolimatta. Hänen oli ollut pakko sietää hevosten huonoa kohtelua muiden osalta, sillä jos hän lähtisi, ei hevosten puolia pitäisi enää kukaan, edes sitä vähää, mihin hän oli kyennyt. Hän ei saisi saada oikuttelunsa vuoksi potkuja.
Tilanne alkoi kuitenkin kärjistyä kärjistymistään. Kunnes… kunnes vanha rouva saapui jälleen kuvioihin.”
Siru havaitsi Hillan ja Joonaksen hätkähtävän. Mutta Siru oli jo osannut odottaa tarinaan juuri tullutta käännettä. Hilla ja Joonashan eivät vielä tienneet, toisin kuin hän, että hänen isoisällään oli ollut taikahevonen, se sama lumivalkea hevonen, jonka Joonaskin oli unessaan nähnyt. Mutta Sirukaan ei tiennyt sen enempää. Hän ei tiennyt kuinka vanha rouva oli saapunut isoisänsä elämään, tai miten isoisä oli ratkaissut Blancon mysteerin.
-”Jos muistan oikein, kaikki alkoi sellaisena tavallisena ja hermoja raastavana päivänä, kun Matias oli jälleen kerran täysin kypsä kaivoksen johtajan ahneuteen. Hän oli juuri hoitanut yhtä lauman pienintä ja vaivaista hevosta monta päivää, jotta saisi tämän mahdollisimman nopeasti takaisin työkuntoon. Hevosella oli syvät hiertymät lavoilla, sopimattomien länkien vuoksi, sekä vakava rasitusvamma toisessa etujalassa. Jalka oli pahasti turvoksissa ja Matias pelkäsin sen olevan murtunut.
Kun Matias oli ollut silloin puhdistamassa hevosen haavoja, johtaja oli tullut hänen luokseen kyselemään, olisiko hevonen seuraavaksi päiväksi jo työkunnossa. Tiedossa olisi suurempi malminsiirtoreissu, johon johtaja tarvitsi kaikki kynnelle kykenevät hevosensa.
Matias raivostui ja huusi johtajalle.
-”Jos viitsisit hankkia hevosillesi sopivat varusteet, etkä kuormittaisi niitä liikaa, ei sinun tarvitsisi odotella hevosten toipumista! Tämä hevonen ei lähde mukaan matkalle, se ei selviäisi siitä!”.
Johtaja ei tietenkään ilahtunut Matiaksen asenteesta ja oli vastannut, että kyseinen hevonen lähtisi reissuun mukaan, sanoi Matias siihen mitä hyvänsä ja oli hevosen kunto seuraavana päivänä mikä tahansa.
-”Vaikka siltä puuttuisi kokonaan yksi, tai kaksikin jalkaa, se lähtee mukaan.”, johtaja oli vielä lähtiessään tokaissut ja Matias tiesi, että näin tulisi käymään.
Johtaja teki aina viimeisen päätöksen, oli se sitten miten mielipuolinen tahansa.
Silloin Matias oli katsonut pientä väsynyttä hevosta, sen verestäviä haavoja, kuinka se roikotti kipeää jalkaansa ja ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden, hän kertoi purskahtaneensa itkuun. Muistan sen ikuisesti, kuinka hän kertoi minulle sydämensä särkyneen sinä päivänä ensimmäisen kerran, vaikka minä kyllä luulen, että hänen sydäntään oli koeteltu jo melkoisesti sitä ennenkin. Tämä kaikki oli hänelle vain aivan liikaa…
Ja niin tapahtui, kuten johtaja oli uhonnut.
Seuraavana päivänä Matias todella joutui valjastamaan myös sen pienen ja vaivaisen hevosen raskaiden kärryjen eteen. Hän kertoi minulle, kuinka oli kuiskannut hevosen korvaan anoen tältä anteeksiantoa. Matias tiesi, että matka olisi sille aivan liian pitkä ja raskas, mutta hän ei voinut muutakaan. Kun hevoskärryjen letka lähti viimein liikkeelle, Matias katsoi kuinka joukko toinen toistaan kurjemman näköisiä hevosia kiskoi malmikivillä kuormattuja kärryjään kohti malminrikastamoa, joka olisi päivien matkan päässä. Kaikista sydäntäsärkevimmältä näytti kuitenkin hevosista pienin, joka jäi heti muista jälkeen, pahasti ontuen.
Matias kertoi minulle, kuinka koki sillä hetkellä kaiken tekemänsä työn täysin turhaksi. Oikeastaan hän taisi jopa sanoa, että koki sinä päivänä jopa itsensä aivan turhaksi. Hän soimasi itseään siitä, että ei ollut kyennyt olemassaolollaan vaikuttamaan mihinkään niin paljoa kuin olisi halunnut, hän koki koko elämänsä suorastaan merkityksettömäksi.
Seuraavat päivät hän siivosi ja kuurasi tallia hullun lailla, yrittäen näin olla ajattelematta sen pienen hevosen tuskaista taivalta, kuinka se vetäisi kuormaa perässään, suorittaen johtajan sille määräämää tehtävää, mukisematta, kyselemättä, vaikka viimeiseen hengenvetoon saakka.”
Mummo piti taas pienen hengähdystauon. Ilmapiiri keittiössä oli käsinkosketeltava. Varmasti jokainen heistä mietti parhaillaan sitä pientä hevosparkaa, joka oli lähtenyt mahdottomalle matkalleen.
Siru huomasi Hillankin pidättelevän kyyneleitään.
-”Mitä sille kävi..?” Hilla kysyi. ”Selvisikö se hevonen..?”
-”Ei.” Mummo vastasi.
-”Kun paluupäivän aika koitti ja Matias näki hevosletkan viimein saapuvan, hän etsi vimmatusti katseellaan pientä ontuvaa hevosta. Mutta ei nähnyt sitä. Kun Hevoset saapuivat tyhjine kärryineen Matiaksen luokse, hän kysyi yhdeltä ohjastajista, missä puuttuva hevonen oli.
Hän sai tyhjentävän vastauksen.
-”Se kelvoton otus kuukahti jo ennen menomatkamme puoliväliä. Lyyhistyi vain maahan, eikä enää noussut ylös ruoskan iskuista huolimatta. Jouduimme jakamaan sen lastin muiden hevosten kesken ja matka viivästyi pahasti. Johtaja ei ollut lainkaan tyytyväinen.”
Matias varmisti vielä, että hevonen oli todella kuollut, eikä virunut jossakin henkihieverissä. Ohjastaja vakuutti, että hevonen oli todella kuollut, he olivat nähneet sen ruhon vielä paluumatkalla tien varressa makaamassa. Matias kuvaili minulle, kuinka ohjastajan sanat olivat saaneet hänen olonsa yllättäen helpottuneeksi. Hän oli onnellinen, että pienen hevosen ei tarvinnut enää kärsiä, johtaja ei voisi enää vaatia siltä yhtikäs mitään.
Mutta siitäkin huolimatta hänellä oli tyhjä olo.
Matias hoiti palanneet hevoset, jotka olivat kaikki lopen uupuneita, mutta toimi kuin kone. Hän ei kyennyt ajattelemaan eikä tuntemaan enää mitään.
Kun hän päivän päätteeksi lähti kävelemään kohti kylää, tuli hänelle yhtäkkiä pakottava tarve mennä hyvästelemään se pieni hevonen, vielä viimeisen kerran.
Sen enempää ajattelematta Matias jatkoi matkaansa kylän ohitse. Hän käveli leveän hiekkatien piennarta, sen tien reunaa, jonka tiesi vievän malminrikastamolle päin. Hän taisi kävellä jo toista tuntia, oleillen niin syvällä ajatuksissaan, että ei huomannut edes hämärän tuloa.
Sitten hän vaistomaisesti pysähtyi. Hän kertoi minulle, että aivan kuin jokin olisi pysäyttänyt hänet ja palauttanut hänet tähän maailmaan.
Silloin hän näki pimeän tien laidassa makaamassa jotakin suurta.
Ja siinä se oli. Hevosen ruho.
Matias kertoi, kuinka oli kävellyt sen pään vierelle ja kuinka hevosen avonainen silmä oli heijastanut aavemaisesti kuun valoa, aivan kuin se olisi ollut tehty lasista. Matias oli kyykistynyt hevosen vierelle ja silittänyt sen turpaa. Turpa oli ollut kylmä ja karhea. Hän oli hetken aikaa katsellut ystäväänsä ja siirtynyt sen jälkeen tien penkalle istumaan. Ja siinä hän istui, hevosvainaan vierellä, katsellen kaukaisuuteen peltoaukealle ja sen yli, sekä tunsi olonsa surkeammaksi kuin koskaan aikaisemmin.
Hän oli ymmällään. Jos tämä todella oli hänen elämänsä tarkoitus, miksi kaikki tuntui niin mahdottomalta? Miksi hän ei kyennyt saamaan mitään hyvää aikaiseksi? Matias sanoi minulle päättäneensä silloin luovuttaa…
Mutta silloin, juuri sillä hetkellä kun hän oli jo mielessään päättänyt, kuinka seuraavana päivänä kävelisi kaivoksen johtajan puheille ja ilmoittaisi erostaan, hän havahtui yllättäen siihen, että joku istui hänen vierellään. Uskotte varmasti, että Matias säpsähti ja kunnolla. Miten hän ei ollut huomannut, että joku oli saapunut hänen luokseen, saati istuutunut hänen viereensä?
Matias säikähti toden teolla, kun hän näki vieressään, ojanpenkalla istuskelemassa, vanhan rouvan, jolla oli lumivalkea pörröinen tukka, joka huojui yön vienossa tuulessa.
-”Mistäs sinä siihen tupsahdit!” Matias kertoi huudahtaneensa hämmentyneenä.
Silloin vanha rouva oli kääntänyt päätään ja Matias näki hänen vitivalkoiset silmänsä, jotka tuntuivat tunkeutuvan hänen sisuksiinsa, vaikka nainen näytti umpisokealta.
-”Taivaalta varmaan.” Vanha rouva oli vastannut ja väläyttänyt Matiakselle hampaattoman hymynsä. ”Miksi itse olet noin maasi myynyt?” hän kysyi sitten.
Koko tilanne tuntui Matiaksesta niin kummalliselta, että hän ei enää jaksanut ihmetellä sen enempiä. Hän oli aivan loppu, niin henkisesti kuin fyysisestikin, joten aivan kuin huomaamattaan hän alkoi vuodattaa sydäntään tälle kummalliselle, yölliselle seuralaiselleen. Ja niin hän kertoi epätoivoisesta tilanteestaan, päätyen lopulta kertomaan aivan kaiken omasta elämästään. Se oli tuntunut hänestä yllättävän helpolta. Ja tuo outo, vanha ihminen antoi hänen puhua ja itkeä ja jopa huutaa, kuunteli vain vaiti ja nyökytteli toisinaan päätään.
Kun Matias oli päässyt tarinansa loppuun, kohtaan, jossa hän kertoi irtisanoutuvansa ja etsivänsä elämälleen uuden suunnan, vanhus oli yllättäen keskeyttänyt hänet suhahtamalla ja nostamalla sormensa huulilleen.
-”Älä hyvä mies tee sitä.” hän oli sähähtänyt. ”Kuka silloin taistelee niiden viattomien luontokappaleiden puolesta? Tuota kyseistä hevosta et voinut pelastaa, mutta niitä on vielä liuta jäljellä. Ja ne tarvitsevat sinua.”
Vanha rouva oli kääntynyt pienen hevosen ruhon puoleen. Sitten hän oli nostanut kätensä, mumissut jotakin ja silloin Matias näki, kuinka hevosen ruumis nousi ilmaan, ihan tuosta noin vain ja leijui ilmassa hyvän tovin, kunnes se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Matias kertoi minulle aikanaan, kuinka oli luullut sillä hetkellä seonneensa lopullisesti, tai jopa kuolleensa. Tapahtuiko se kaikki oikeasti? Eihän se voinut olla totta. Mutta sitten vanha rouva oli hipaissut häntä olkapäästä ja Matiaksen käännyttyä häntä kohti, vanha rouva asetteli hänen käsiinsä vanhan, paksun nahkakantisen kirjan.”
-”Taikahevosten tarinako? Saiko minun isoisäni sen kirjan? Eikö se ollutkaan sinun kirjasi?” Siru keskeytti jälleen mummon tarinan.
Mummo hymyili Sirulle hyväksyvästi.
-”Kyllä. Sinun isoisäsi sai sen kirjan. Ja vain yksin hän osasi lukea sitä. Hän yritti kyllä opettaa sen kieltä ja symboliikkaa minulle, mutta en ikinä oppinut sitä yhtä hyvin kuin hän. Ja nyt, vuosikymmenten jälkeen, en muista edes sitäkään vähää…” mummo jatkoi surumielisesti.
-”Matias sai kirjan vanhalta rouvalta, mutta hän sai kirjan lisäksi vielä jotakin muutakin.
Kun hän istui siinä ojan penkalla suuri kirja sylissään ja selaili sen käsittämätöntä sisältöä, vanha rouva sanoi yllättäen.
-”Minä pyydän sinua nyt hakemaan hevosesi.”
-”Hevoseni?” Matias oli kysynyt kummissaan. ”Rouva hyvä, ei minulla ole hevosta.”
Vanha rouva oli remahtanut käkättävään nauruun ja noussut ylös seisomaan.
-”No mikäs se tämä sitten on?” Hän oli irvaillut ja äkkiä hänen vierellään seisoi lumivalkea hevonen. Valkea hevonen näytti suorastaan loistavan yössä, kuun kelmeässä kajossa.
Matias kuvaili hevosta kauneimmaksi olennoksi mitä hän oli koskaan maan päällä nähnyt. Sillä oli lempeä katse ja se huokui sellaista rauhoittavaa voimaa, jota Matias ei ollut ikinä ennen kokenut.
-”Tämä tässä on Blanco. Se kuuluu tästä eteenpäin sinulle.” Vanha rouva oli sanonut ja siinä samassa tämä valkea olento astui uteliaana Matiasta kohden.
Matias ei kyennyt muuhun, kuin seisomaan paikoillaan, niin hämillään hän oli. Hevonen tuli hänen luokseen ja tutki hänet joka puolelta nuuhkien samettisella turvallaan. Kun Blanco kurottautui nuuhkimaan Matiaksen kasvoja, se puhalsi makeaa ilmaa sieraimistaan Matiaksen poskelle ja Matias kertoi, kuinka oli aivan kuin kuullut sen kuiskaavan, Ei mitään hätää, me olemme yhtä. Silloin hän oli kuin käskystä lakannut pelkäämästä.”
Siru katsoi mummoa lumoutuneena. Sitten hän vilkaisi Hillaa ja Joonasta, jotka istuivat hekin paikoillaan hiljaisen kunnioituksen vallassa. Teekupit heidän edessään olivat jo aika päivää sitten jäähtyneet ja croissantit alkoivat kuivahtaa pinnalta. Mutta se kaikki oli täysin samantekevää.
-”Isoisäsi sai Blancon heti hevosen muodossa.” Hilla sanoi toteavasti.
-”Kyllä vain, sillä Blanco ei ollut mikä tahansa taikahevonen, vaan taikahevosten johtajatamma.” mummo täsmensi. ”Blanco ei ollut riippuvainen isännästään, toisin kuin kaikki muut taikahevoset, Midaskin mukaan luettuna. Blanco kykeni muuttamaan muotoaan miten sitä itseään huvitti. Pääasiassa se eleli elämäänsä hevosmuodossaan ja vain äärimmäisissä tilanteissa se muuntautui keppihevoseksi. Blancolla oli myös kyky saada toiset taikahevoset muuttamaan muotoaan.
Mutta älkää ymmärtäkö väärin. Vaikka Blanco ei virallisesti tarvinnut isäntää, se kuitenkin halusi sellaisen. Harva meistä haluaa elää yksin, vailla sielunkumppania, ja niin ei sekään. Kun Blanco kiintyi isäntäänsä, se oli tälle uskollinen, aivan kuten muutkin taikahevoset, mutta Blancon hyväksyntää ei ihan kuka tahansa olisi voinut saada. En edes minä, tai sinä, Siru.” mummo sanoi ja katsahti Sirua. ”Blancolla oli kyky vaistota ihmisistä kaikki mahdollinen. Aivan kuin se olisi nähnyt sekä niiden menneisyyden, mutta myös niiden tulevaisuuden, jonka vuoksi se kiintyi vain ja ainoastaan sellaiseen ihmiseen, jonka se koki erityiseksi.
Ja sitä Matias toden totta oli. Erityinen. Kaikella mahdollisella tavalla.” Mummo sanoi ja pyyhki jälleen silmäkulmiaan.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
