Kun seuraava aamu valkeni, Siru oli kuin uudestisyntynyt. Hän oli niin täynnä tarmoa, että lääkäri joutui suorastaan toppuuttelemaan häntä, ettei hän vain olisi hätiköinyt toipumisensa suhteen.
-”Sinähän olet aivan kuin lentoon lähdössä.” Lääkäri sanoi hymyillen tutkiessaan Sirun vieressä olevia monitoreja. ”Taisi ystävien vierailu tehdä hyvää.” hän jatkoi vinkaten silmää Sirun äidille.
Sirun oli vaikeaa olla näyttämättä sitä, kuinka onnellinen hän oli. Hänen sisällään suorastaan kupli! Hän oli saanut ystävänsä takaisin, valheen raskas taakka oli jälleen kerran karissut hänen harteiltaan, heidän yhteinen salaisuutensa oli yhä turvassa ja ennen kaikkea, Joonas rakasti häntä! Viimeiseksi mainittu asia nosti hänen ihonsa kananlihalle, aina kun se vain palasi hänen mieleensä. Hänen olonsa oli niin kevyt että hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä nousta lääkärin sanoin lentoon, leijailla kattoon ja siitä ikkunalaudalta kimmoten ulos pilvettömälle taivaalle, missä hän huutaisi koko maailmalle kuinka onnellinen hän olikaan. Edes lääkärin tuomio siitä, että hänen olisi oltava vielä ainakin iltaan asti tarkkailussa, ei pilannut hänen hyvää mieltään. Kyllä hän kotiin pääsisi, ennemmin tai myöhemmin.
Mutta kun Siru jäi lopulta hetkeksi yksin, hänen pilvettömälle taivaalleen purjehti pieni harmaa pilvi. Hän muisti jälleen Midaksen ja tunsi huolen sisällään kasvavan. Mitä jos sitä ei enää löytyisikään? Olisiko se mahdollista? Tai entäs jos joku olikin jo löytänyt ja ottanut sen? Ajatuskin Midaksen joutumisesta vääriin käsiin puistatti häntä. Siru kurottautui kaivamaan lattialla olevasta kassista taikahevosten tarinan ja avasi sen sylissään. Voisiko hän löytää kirjasta jotakin vihjettä siitä, missä Midas voisi olla? Siru selaili kirjaa hyvän aikaa, käänteli sivuja umpimähkään, pohtien päänsä puhki Midaksen mahdollista olinpaikkaa, kunnes eräs kuva pysäytti hänet.
Se oli kuva vaaleasta hevosesta. Siru tutki kuvaa tarkemmin. Se olisi voinut olla väriltään vaikkapa lumivalkea, mitä nyt mustavalkoisesta kuvasta pystyi päättelemään. Se näytti ikään kuin hohtavan ja sillä oli lempeä katse. Siru tutki kuvaa kulmat kurtussa ja pohti, miksi ei aikaisemmin ollut huomannut sitä. Kuva oli huomiota herättävän suuri ja sen vieressä oli paljon kirjoitusta. Kunpa hän vain osaisi lukea tuota kummallista kieltä.
Siinä samassa ovi kävi ja Siru piilotti kirjan salamana peittonsa alle.
-”Älä suotta säikähdä, minä se vain olen.” mummo sanoi ja käveli ontuen huoneeseen sisälle.
-”Mummo!” Siru huudahti iloisena.
Mummo ei olisi voinut saapua parempaan aikaan, hän mietti, mutta sitten hän huomasi mummon totiset kasvot ja jälleen syyllisyys kalvaisi häntä vatsasta.
Mummo istuutui kaikessa rauhassa tuolille Sirun sängyn viereen ja katsoi sitten Sirua tiukasti silmiin.
-”Tätä minä pelkäsinkin.” mummo aloitti. ”Sitä on tullut hieman ratsasteltua?” hän jatkoi sarkastiseen sävyyn ja Siru tunsi tutun haukankatseen porautuvan häneen entisestään.
-”Minä voin selittää…” Siru aloitti.
Mummon olisi autettava häntä.
Siru nosti peittoa, vetäisi kirjan esiin sen uumenista ja etsi tutkimansa kuvan. Mummon kulmat kohosivat, kun hän huomasi, minkä sivun Siru halusi hänelle näyttää.
-”Ennen kuin kerrot minulle, kuinka ajattelematon ja typerä minä olin, niin haluan sinun katsovan tätä aukeamaa ja yrittävän muistaa mahdollisimman tarkasti kaiken siitä, mitä tässä lukee. Minun on todella tärkeää saada tietää mikä tämä hevonen on.” Siru sanoi toivoen samalla, että mummo jättäisi puhuttelut sikseen kun saisi muuta ajateltavaa.
-”Minulla on sellainen tunne, että olen jonkin suuren asian äärellä, mutta en tiedä mihin suuntaan tästä jatkaisin. Viime päivinä on tapahtunut paljon kummallisia asioita ja minä luulen, että tämä hevonen liittyy tapahtumiin jotenkin. Minä tarvitsen kipeästi sinun apuasi.”
Tämä tuntui tepsivän. Mummo katseli aukeamaa pitkään ja Siru huomasi, kuinka hänen silmänsä alkoivat kostua. Mummo ojensi kätensä kirjan sivulle ja siveli kuvan pintaa sormellaan, aivan kuin silittäen siinä olevaa hevosta. Siru ilahtui, mummo tunnisti kuin tunnistikin kuvan hevosen, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta miksi kuvan näkeminen teki mummon niin surulliseksi?
Jonkin ajan kuluttua mummo nieleskeli hetken ja nosti kostean katseensa kirjasta takaisin Siruun.
-”Miksi sinä haluat tietää juuri tästä taikahevosesta?” Mummo kysyi.
Siru kertoi mummolle viimeaikaiset tapahtumat, Nellistä kilpailuihin. Hän kertoi joka ikisen seikan niin huolellisesti kuin vain kykeni. Mummo antoi hänen puhua ja kuunteli keskeyttämättä.
Kun Siru siirtyi puhumaan vanhasta rouvasta katsomossa ja siitä seuranneesta näystä, mummo oli erityisen kiinnostuneen oloinen.
Mummo nyökkäili Sirun sanoille ja lopulta puhkesi nauruun.
-”Se Vanha Kettu!” hän tokaisi ja virnisti.
Siru yllättyi mummon hilpeydestä. Eikö mummo ottanutkaan häntä vakavasti? Siru pahoitti hieman mielensä, sillä olivathan tapahtumat johtaneet loppujen lopuksi siihen, että hän makasi nyt sairaalassa, se ei voinut olla mikään pikkujuttu.
Mummo selvästi huomasi hänen hämmennyksensä ja vakavoitui nopeasti.
-”Anteeksi, ei ollut tarkoitus kuulostaa vähättelevältä. On erittäin ikävää, että tilanne on eskaloitunut tähän pisteeseen, mutta pakkohan sinunkin on todeta, että vanhalla rouvalla on huumorintajua tallella.” mummo sanoi yhä hymyillen.
-”Kuinka niin?”
-”Etkö ymmärrä? Hän halusi näpäyttää sinua. Olit ajautumassa erittäin pahasti väärille raiteille ja hän koki tarpeelliseksi tulla ohjaamaan sinut takaisin oikeaan suuntaan. Hänellä ei ole tapana olla mikään hellä ja ymmärtäväinen johdattelija, vaan palautus maan pinnalle voi olla hyvinkin raju.” mummoa hymyilytti jälleen.
-”Mutta minulle olisi voinut käydä todella huonosti..” Siru intti vastaan.
Hän ei todellakaan ollut osannut odottaa tätä, että mummon saavuttua hän joutuisikin todistelemaan mummolle tapahtumien vakavuutta, päinvastoin! Kaiken aikaa hän oli yrittänyt keksiä kaikin keinoin selityksiä, millä saisi tilanteen näyttämään pikkujutulta, mutta nyt mummo istui siinä, ja tuntui vain nauravan koko asialle, vaikka Sirun kylkeen pisti edelleen ja lääkäri halusi jättää hänet vielä tarkkailuun. Eikä Siru voinut peittää närkästystään.
-”Noh, älähän nyt.” Mummo sanoi kun huomasi Sirun silmien alkavan kiiltää. ”Vanha rouva ei olisi antanut sinulle sattua mitään tuon vakavampaa. Tämä oli juuri riittävä seuraus siitä, että annoit erityisyytesi nousta hieman hattuun. Hän vain halusi pysäyttää sinut.”
-”Kyllä minusta vähempikin olisi riittänyt…” Siru murjaisi, mutta tunsi kiukun vaihtuvan pikku hiljaa häpeään ja katui jo sanojaan.
Kyllähän hän sen nyt ymmärsi, että oli tosiaan antanut Midaksen tuoman vallan ja Nellin sanojen sokaista itsensä. Hän ei ollut toiminut järkevästi, ei sitten ollenkaan. Hän oli niin paljon halunnut kostaa ja todistaa kaikille, noh, ehkä lähinnä Nellille, että oli erityinen.
-”Siru hyvä. Sinä olet erityinen, tiesi joku kiusanhenki siitä tai ei. Sen pitäisi riittää, että sinä itse tiedät sen. Ja kaiken lisäksi, sinä olit erityinen jo ennen Midasta. Muista se.”
Siru pidätteli itkuaan, mutta se pääsi kuin pääsikin vuotamaan jälleen yli laitojen. Häntä hävetti niin paljon, miten hän ei ollut kyennyt jättämään Nelliä omaan arvoonsa? Siru muisti kuinka mummo oli kertonut hänelle ihmisistä, jotka sokaistuivat taikahevostensa voimista niin, että alkoivat käyttää niitä omiin tarkoitusperiinsä, oman etunsa tavoitteluun. Siru oli silloin ihmetellyt, miten kukaan voisi olla niin kylmäsydäminen, niin mahtavan etuoikeuden kuin taikahevosen edessä. Mutta nyt hänen oli pakko myöntää, että hän ei ollut yhtään sen enempää muita parempi.
-”Olen niin pahoillani..” Siru nyyhkytti käsiinsä. ”Ja nyt Midas on poissa, minun takiani.”
Mummo silitti hänen selkäänsä ja hyssytteli rauhallisella äänellä.
-”Ei se ole lopullisesti poissa. Sinä löydät sen kyllä.”
-”Mistä?” Siru kysyi ja hapuili pöydältä nenäliinaa johon niistää.
-”En tiedä vielä, mutta nyt minä ymmärrän kaiken niin paljon paremmin. Kuivaa nyt hyvä tyttö silmäsi ja kuuntele minua tarkkaan. Minulla on sinulle kerrottavaa.”
Siru teki työtä käskettyä ja kuivasi silmänsä ja niisti kuuluvasti.
Mummo oli sillä välin ottanut kirjan käsiinsä ja avasi jälleen aukeaman, jossa valkea hevonen oli. Mummo auttoi Sirua asettumaan mukavasti makuulle ja veti peiton hänen päälleen. Ja kun mummo alkoi puhua, paha olo väistyi ja Siru sai pidätellä, ettei haukkoisi henkeään, niin uskomattomia asioita hän sai kuulla.
-”Tämä tässä on Blanco, taikahevosten johtajatamma.” mummo aloitti. ”Se oli erityinen jopa taikahevosten keskuudessa, aivan kuten Midaskin. Olet varmasti joskus kuullut, että villihevosten laumaa johtaa oikeastaan oriin sijaan vanhempi ja viisas tamma, johtajatamma. Myös taikahevosilla oli sellainen. Se omasi erityisiä kykyjä, kuten sen, että se pystyi muuntautumaan itsenäisesti elottoman ja elollisen muotonsa välillä. Se kykeni jopa muuttamaan omasta tahdostaan toisten taikahevosten olomuotoa.”
-”Oli?” Siru kysyi. ”Miksi puhut menneessä aikamuodossa?”
Mummo hymyili surumielisesti.
-”Koska Blanco on kuollut. Kun kerroin sinulle taikahevosista ensimmäisen kerran, en kertonut aivan kaikkea, mitä tiesin. Vaikka näyttäisi siltä, että taikahevoset elävät ikuisesti, siirtyen vuosisadasta toiseen, jopa seuraaviin vuosituhansiin ja vaikka ne tuntuvat kestävän mitä vain, ne voivat kuitenkin kuolla. Lopullisesti.”
-”Miten?”
-”Jos taikahevosen polttaa, se kuolee lopullisesti.”
-”Polttaa?” Siru henkäisi. ”Paloiko Blanco tulipalossa?”
-”Juuri sillä tavalla, kun sinä näyssäsi kuvailit.” Mummo vastasi ja oli nyt aivan vakava. ”Ja minä näin sen. Näin kuinka Blanco paloin elävältä.”
Sirua värisytti. Se oli Blanco, hänen näyssään! Siru muisteli lumivalkeaa hevosta palavan talon ikkunassa. Kuinka se oli ollut kauhusta suunniltaan, yrittänyt epätoivoisesti löytää pakoreittiä, mutta lopulta vain lamaantunut paikoilleen ja katsonut ikkunasta suoraan Siruun lempeillä silmillään. Se oli luovuttanut ja jäänyt odottamaan hievahtamatta väistämätöntä, loppuaan. Ja sitten Siru muisti sen. Huudon. Oliko se ollut Blanco? Voisiko hevonen edes huutaa sillä tavalla?
-”Mummo… Oliko Blanco sinun taikahevosesi?” Siru kysyi varovasti.
Mummo henkäisi muutaman kerran syvään ja kuiskasi:
-”Ei… Blanco ei ollut minun taikahevoseni. Mutta olet kyllä oikeilla jäljillä, sillä minun taikahevoseni paloi siinä samassa tulipalossa. Näetkös, hevosia oli siinä päivänä talossa kaksi. Blanco ja minun Voltani. Ja minä pilasin kaiken… Se oli minun vikani, että ne paloivat…”
-”Mitä sinä puhut, sehän oli vahinko? Eikö ollutkin? Tulipalojahan sattuu harva se päivä ihan vahingossa?”
Mummo tuhahti.
-”Äsh.. Ei se mikään vahinko ollut.”
-”Miten niin?”
-”Se oli suunniteltu juttu. Heidän oli tarkoituskin polttaa koko talo ja kaikki sen sisällä. Enkä minä ehtinyt estää sitä… Sain pelastettua vain tämän kirjan, vaikka sekin paloi pahoin.”
-”Kuka voi olla niin julma, että haluaa polttaa tahallaan taikahevosen!?” Siru huudahti järkyttyneenä.
-”Siru rakas… Maailmassa on paljon sellaisia asioita, ihmisiä ja voimia, joista sinä et vielä tiedä mitään. Kaikilla ei ole yhtä puhdasta ja hyvää sydäntä, kuten sinulla.”
-”Mutta minäkin tein virheen…” Siru sanoi. ”En minä ole puhdas..”
Mummo naurahti ja taputti Sirua poskelle.
-”Olet sinä. Kaikki me teemme virheitä. Tärkeintä ei ole se, tekeekö virheen, vaan se, miten toimii sen jälkeen. Ottaako virheestä opikseen vai jatkaako samaan tapaan virheestä välittämättä. Me kaikki teemme virheitä. Ei niiltä voi välttyä.”
Sirulle tuli jo hieman parempi mieli.
-”Mutta nyt meidän suurin mielenkiintomme kohde on selvittää, miksi sinä vierailit Blancon viimeisissä hetkissä.” mummo sanoi vaihtaen puheenaihetta.
Äkkiä Siru muisti, ettei ollut kertonut ihan kaikkea.
-”Joonaskin on nähnyt saman näyn unessaan.”
Mummo katsoi Sirua ja Siru huomasi, että hän yllättyi.
-”Niinkö? Sepäs on… erittäin mielenkiintoista…”
-”Mitä tämä kaikki voi tarkoittaa?” Siru kysyi. ”Joonas sanoi, että Blanco oli näyttänyt siltä, kuin se olisi odottanut minun tekevän jotakin. Mutta en minä voinut, tuli oli liian voimakas, talo oli jo aivan ilmi liekeissä.”
Mummo mietti Sirun sanoja hetken.
-”Minä en tiedä tarkkaan, mutta kuten sanoin, vanhalla rouvalla oli varmasti tarkoitus töytäistä sinua oikeaan suuntaan tempauksellaan. Asiat eivät ole sattumia. Koskaan.”
Mummo selaili kirjaa ja näytti Sirulle lopulta Midaksen aukeamaa.
-”Minä en kuollaksenikaan muista mitä kaikkea tässä sanotaan, mutta minusta tuntuu, että jos saamme kirjoituksen selville, se avaa varmasti uusia ovia ja vie teidät todennäköisesti Midaksen luokse, tai vielä parempaa, kohti lopullista ratkaisua.”
-”Mitä ratkaisua?” Siru kysyi ihmetellen.
Hän ei ymmärtänyt enää mitään, mitä mummo puhui.
-”Anteeksi, en ole ollut riittävän selkeä.” mummo selitti. ”Vanha rouva on selvästi asettanut sinulle tehtävän. Kun sain tietää, että aikanasi sinäkin tulet saamaan oman taikahevosesi, toivoin sydämeni pohjasta, että saisit aivan tavallisen taikahevosen, sellaisen kuin suurin osa niistä on. Se olisi ollut mielestäni oikeus ja kohtuus sen jälkeen mitä itse jouduin kokemaan, Mutta kun selvisi, että taikahevosesi on alfaori, tiesin, että tässä on nyt kyseessä jotakin suurempaa, jotakin jota en täysin ymmärtänyt. Olisin toivonut, että asiat eivät olisi menneet näin. Että sinä olisit saanut nauttia taikahevosestasi ilman uhkaa vaarasta, ilman sen suurempia velvollisuuksia, mutta toisin taisi käydä. Siksi toivoin sinut olevan varovainen Midaksen kanssa. Että sinä mahdollisesti vaikka onnistuisit pääsemään siitä eroon, että sinun ei tarvitsisi kohdata sitä, mikä nyt näyttää jo väistämättömältä. Mutta kun nyt kuulin Blancosta… Minusta tuntuu, että sinun on todella tehtävä se, mitä vanha rouva sinulta odottaa.”
-”Mitä hän minulta sitten odottaa?” Siru kysyi kärsimättömän.
Tässä oli nyt aivan liikaa epäselvyyksiä ja puoliksi kerrottuja totuuksia. Mitä mummo oikein tarkoitti?
Mummo mietti jälleen ja silmäili Midaksen aukeamaa.
-”Siitä minä yritän juuri saada jotakin selvää.” hän vastasi. ”Jotenkin näyttäisi nyt aivan siltä, kuin sinun tehtäväsi olisi hoitaa se, mikä minulta epäonnistui. Aivan kuin sinun täytyisi pelastaa Blanco.”
-”Mutta miten ihmeessä voin pelastaa hevoset, jotka ovat kuolleet liki puolivuosisataa sitten?” Siru sanoi epäuskoisena.
Voisiko tilanne olla vielä epäreilumpi?
– ”Minähän tarvitsisin siihen vähintäänkin aikakoneen!” hän parahti epätoivoisena.
Jokin Sirun sanoissa sai mummon pysähtymään ja hän tuijotti hetken aikaa suoraan ikkunasta ulos. Sitten hänen silmänsä kaventuivat viiruiksi.
-”Aikakoneen…” Mummo toisti. ”No nyt minä muistan!” hän suorastaan hihkaisi käheällä äänellään.
Mummo alkoi tutkia Midaksen kuvan vieressä olevaa tekstiä vetäen sormeaan omintakeisia kirjainrivejä pitkin.
-”Minä muistan, minä muistan…” hän toisti, kunnes pysäytti sormensa yhden symbolin viereen.
Siru katseli mummon touhuja ja tunsi kylmien väreiden valuvan pitkin selkäpiitään. Mummokin suorastaan värisi, niin tohkeissaan hän oli.
Ja Siru näki, kuinka mummon kasvoille vääntyi hurja virnistys.
-”Sehän se on!” mummo huudahti. ”Miten en muistanut koko asiaa. Sinun taikahevosellasi on kykyjä, joita en muistanutkaan. Se kykenee liikkumaan ajassa.”
No nyt Siruakin värisytti. Hänen kätensä alkoivat täristä holtittomasti ja hengitys oli salpautua. Voisiko se olla totta? Muistiko mummo todella oikein, vai puhuiko hän aivan pehmoisia. Matkustaa nyt ajassa…
Mutta toisaalta, miksi ei? Kaiken tämän keskellä, se ei ehkä olisikaan aivan mahdoton ajatus.
-”Oletko aivan varma…?” Siru kysyi epäröiden.
-”Olen täysin varma. Se lukee tässä. Tässä näin.” Mummo sanoi ja osoitti kirjan sivulla olevaa symbolia.
-”Tässä sanotaan, että Midaksella on kyky matkustaa ajassa eteen, tai taaksepäin, jos se on jollakin perustavaa laatua olevalla tavalla tarpeen. Sinähän kerroit minulle, että Midas on vienyt sinut mukanaan transsiin, eikö niin?” mummon silmät paloivat kuin kaksi pientä kynttilänliekkiä, niin innoissaan hän nyt oli.
-”Kyllä.” Siru vastasi.
Näinhän asia todella oli.
-”Midas on harjoitellut sitä kanssasi alusta asti.”
-”Aikamatkustamistako?” Siru kysyi epäuskoisena.
-”Niin.” Mummo sanoi ja silmäili kirjaa kuumeisesti. ”Tässä sanotaan, että alfaori kykenee siirtymään ajassa vain sopivan haltijan kanssa ja silloinkin se vaatii harjoitusta. Midas on harjoitellut kanssasi alusta asti, se on ollut kokoajan suorittamassa tehtävää, jonka vanha rouva näytti nyt näyssäsi sinulle. Minä luulen, että se kutsui vanhan rouvan avuksi, koska sinä aloit viedä teitä täysin väärään suuntaan.”
Sirua huimasi.
Oliko Midas alusta asti tiennyt mikä heillä olisi edessä? Oliko Midas heidän ensikohtaamisestaan lähtien valmistellut heitä tulevaan? Oliko yhdessä koettu transsi avain mahdolliseen aikamatkailuun? Oliko hänen, Sirun, kyettävä tekemään jotakin niin suurta ja mullistavaa, kuin muuttaa aikaa, vääristää ajan tapahtumia? Hänen? Hänhän oli vain Siru. Ei enempää, eikä vähempää kuin Siru, jolla ei vielä ennen viime joulua ollut muuta erityistä kuin Pampula ja Katan talli, joita ilman hän ei voinut elää.
Siru mietti, kuinka kaukaiselta se kaikki nyt tuntuikaan, kaukaiselta, sekä viattomalta. Silloin hänen elämässään ei ollut taikuutta, mystiikkaa eikä muotoaan muuttavia olentoja. Ei vanhoja tyhjäsilmäisiä rouvia, eikä pelkoa hurjien tehtävien suorittamisesta. Hänen suurin pelkonsa oli silloin ollut se, hyppäsikö Pampula esteen yli, vai valuisiko hän kaulaa pitkin alas, Nellin tietenkin ikuistaessa kaiken kännykälleen.
Niin, Nelli… koko Nelli tuntui nyt mitättömältä sivujuonteelta hänen elämässään. Miksi hän oli uhrannut niin paljon aikaa ja energiaa yhden Nellin miettimiseen? Se kaikki tuntui nyt älyttömältä, kun Sirulle oli vihdoin ja viimein alkanut valjeta koko taikahevosten mysteeri, kaikessa kauneudessaan, sekä kauheudessaan. Mitä olisi vielä edessä? Mitä hän saisi vielä tietää?
-Mutta mummo… Kenen taikahevonen Blanco sitten oli, jos ei sinun? Siru kysyi kun ajatusten tulva antoi viimein myöden.
Mummo pyyhkäisi silmäkulmastaan kyyneleen ja vastasi.
-”Sinun isoisäsi.”
Siru hypähti istumaan ja tunsi etäisesti kivun kyljessään, mutta ei kunnolla edes huomannut sitä. Hänen aivonsa löivät hetken aivan tyhjää. Isoisäni? Ei hän ollut koskaan kuullut isoisästään, ei edes äidiltään.
Siru katsoi mummoa sekavan hämmentyneenä ja tunsi hengästyvänsä. Hänen rintaansa alkoi ahdistaa.
Mummo katseli Sirun reaktiota liikuttuneena.
-”Tiedän, tiedän.” hän sanoi rauhalliseen sävyyn ja silitti jälleen Sirun selkää. ”Tässä on taas sinulle niin paljon sulateltavaa…”
-”Mutta kun… En minä ole kuullut isoisästäni oikeastaan mitään… ikinä?” Siru sai sanottua hengästyneenä.
-”Et niin ja se on suuri vääryys siihen nähden, miten suurenmoinen mies hän olikaan.” mummo sanoi ja pyyhki jälleen silmiään.
Sitten mummo otti Sirun käden omien viileiden kämmentensä väliin ja silitti Sirun käden selkämystä ryppyisillä sormillaan.
-”Olen joutunut vaikenemaan hänestä kaikki nämä vuodet, mutta nyt näyttäisi vihdoinkin siltä, että minulla alkaa olla kaikki syyt kertoa hänestä sinulle. Mutta koska hänen osuutensa on niin oleellinen koko tarinan kannalta, luulen, että minun olisi parasta kertoa hänestä sitten, kun kaikki asianosaiset ovat paikalla.” hän sanoi.
-”Teidän kaikkien on tästä eteenpäin todella tärkeää ymmärtää, minkä kanssa olette nyt tekemisissä…”
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
