Ensimmäinen asia, mitä Siru sairaalassa herättyään näki, oli hänen äitinsä helpottuneet kasvot.
-”Luojan kiitos, Siru…” äiti huokaisi, kun Siru avasi silmänsä ja katsoi äitiään kysyvästi.
Äiti kurottautui halaamaan Sirua ja rutisti häntä niin, että Sirun oli parkaistava hieman, jotta äiti ymmärtäisi lopettaa. Kyljessä oli edelleen jomottavaa kipua.
-”Anteeksi Siru, minä… Minä olin vain niin huolissani…”
Siru näki äidin silmissä kyyneleitä.
-”Missä minä olen? Mitä oikein tapahtui?” Siru kysyi varovasti, samalla kun yritti nousta istumaan.
Äiti syöksyi heti pöyhimään hänen tyynyjään ja asettelemaan niitä Sirun selän taakse tueksi. Samaan aikaan huoneeseen astui valkotakkinen lääkäri.
-”Vai olet sinä herännyt, todella hieno juttu!” lääkäri sanoi ja hymyili Sirulle ja hänen äidilleen lämpimästi. ”Et taida muistaa viimetapahtumista paljoakaan?” hän kysyi samalla, kun alkoi tutkia Sirun sängyn vieressä olevia monitoreja.
Siru huomasi, että hänen kädessään oli tippaletku.
-”En…” hän myönsi.
-”Sinä putosit eilen hevosesi selästä ja tulit alas sen verran pahasti, että iskit pääsi ja sait aivotärähdyksen. Mutta sen lisäksi sinulta katkesi myös muutama kylkiluu. Kaikeksi onneksi, ne eivät puhkoneet keuhkojasi, tai aiheuttaneet muutakaan vakavaa vahinkoa. Sinulla oli suojelusenkeli matkassa, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Iskit pääsi maneesin seinään melkoisella voimalla. Ilman turvakypärää et olisi nyt siinä kuulemassa tätä, mitä sinulle nyt kerron.”
Lääkäri sääti tippaletkua ja jatkoi kohdistaen sanansa nyt lähinnä Sirun äidille.
-”Mahdollisen sisäisen verenvuodon takia, me halusimme pitää Sirun täällä yön yli, mutta nyt näyttäisi siltä, että suurin vaara on ohi. Silti pitäisimme hänet mielellämme tarkkailussa, vielä ainakin yhden vuorokauden ajan.”
Siru tuijotti lääkäriä epäuskoisena. Niinkö siinä todella oli käynyt? Että hän oli vain pudonnut Midaksen selästä? Entäs vanha rouva, tai se palava talo? Siru mietti kuumeisesti. Tapahtuiko sitä ollenkaan? Siru muisti palavan talon hajun ja äänet, kaiken, elävämmin kuin minkään muun. Oliko se kaikki vain aivotärähdyksen aiheuttamaa harhaa, jonkin sortin näky?
-”Muistatko itse kilpailuista mitään?” Lääkäri jatkoi.
Hän oli nyt selvästi huolestunut siitä, että Siru tuntui olevan melkoisen hämmästynyt tilanteestaan.
-”Muistan toki…” Siru sanoi. ”Minä hyppäsin esteitä ja sitten… Sitten Midas ei ollut enää hallinnassani ja… Sitten kaikki pimeni.” hän jatkoi.
Vanhasta rouvasta hän ei sanoisi sanaakaan, eikä näystä. Hän ei haluaisi huolestuttaa lääkäriä, eikä äitiään yhtään enempää.
-”Hyvä, hyvä.” lääkäri jatkoi, tyytyen selvästi Sirun vastaukseen. ”Tulen katsomaan sinua hetken kuluttua uudelleen, minä luulen, että sinulla on nyt muutakin mietittävää.”
Ja niin lääkäri käveli huoneesta pois ja jätti Sirun kaksin äitinsä kanssa.
-”Voi Siru rakas. En edes tiedä mistä aloittaisin. En ymmärrä miksi sinä olit siellä kilpailuissa, enkä ymmärrä mistä sen hevosen itsellesi taioit..” äiti aloitti vaikeroiden.
-”Äiti, ei sinun tarvitse… Se ei ollut sinun syysi, enkä minä koskaan enää tee niin. Minä lupaan. Voisimmeko jättää saarnan johonkin toiseen kertaan?” Siru keskeytti.
Hän ei kestänyt katsoa äitiä niin surkeana. Ja hän ei kestäisi kuulla nyt moitteita. Ei nyt. Hänen päätänsä kivisti edelleen, mutta se oli siitä huolimatta täynnä kysymyksiä. Ennen kaikkea, hänen olisi saatava kuulla, mitä Midakselle kävi. Hän nousi istumaan ja halasi äitiään pitkään.
-”Minä olen nyt tässä.” hän kuiskasi äidin korvaan ja äiti nyökytteli pyyhkien samalla kyyneleitään.
Kun sairaalan mauton lounas oli syöty ja äiti oli lähtenyt kotoa hakemaan Sirulle lisää vaihtovaatteita, Siru sai kuulla, että hänelle olisi vieraita. Vaikka hän osasikin odottaa sitä, hän ei voinut olla tuntematta kalvavaa syyllisyyttä ja häpeää. Hän olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla, kuin nyt siinä letkuinensa sänkyyn sidottuna, odottamassa ryöpytystä, jonka hän pian saisi osakseen. Mutta nyt ei auttanut muu, kuin kohdata heidät.
Siru kuuli sairaalan käytävältä askelia ja hetken aikaa hän suunnitteli piiloutuvansa vaikkapa sängyn alle, mutta ei sentään ryhtynyt moisiin älyttömyyksiin. Huoneen ovi avautui ja Hilla ryntäsi päätä pahkaa hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Siru oli lämpimästä vastaanotosta niin yllättynyt, ettei edes tohtinut valittamaan kipeää kylkeään, Hillan häntä halatessa. Äkkiä Hilla irrotti otteensa ja katsoi Sirua kysyvästi.
-”Anteeksi, en kai halannut liian kovaa?” hän sanoi tarkastellen Sirun kasvoja.
-”Ei tässä mitään, vähän on kylki kipeänä.” Siru vastasi hymyillen.
-”Me olimme sinusta niin huolissamme!” Hilla sanoi ja halasi Sirua vielä uudelleen, mutta nyt jo varovaisemmin,
Siru näki Hillan olan yli, että Joonaskin oli astunut huoneeseen. Joonas oli tapansa mukaan siskoaan hillitympi. Hän seisoi hieman vaivaantuneena oven lähettyvillä ja katseli heidän iloista jälleennäkemistään. Siru yritti hädissään lukea Joonaksen kasvoilta, mitä hän mahtoi juuri ajatella. Oliko Joonas vihainen hänelle? Joonaksen tummat silmät olivat huolestuneet, mutta Siru ei nähnyt niissä vihan leimahduksia.
Hilla käännähti veljeään kohti ja huudahti.
-”Tule nyt sinäkin tänne, äläkä vain jurota siellä ovella.”
Joonas käveli Sirun sängyn luokse ja istuutui yhdelle sen vieressä olevalle tuolille.
-”Onpas hyvä nähdä sinut yhtenä kappaleena.” hän sanoi vakavana.
-”Niin on!” tokaisi Hilla iloisemmin.
Siru katsoi hetken kumpaakin vuoron perään ja painoi sitten päänsä tuskastuneena alas. Miten hän saattoi olla niin typerä, että oli valehdellut heille. Parhaille ystävilleen! Sirulle alkoi valjeta koko hänen töppäilyjensä laajuus. Valehtelu, itsensä vaarantaminen, saati koko taikahevosten salaisuuden vaarantaminen.
-”Minä taidan olla teille selityksen velkaa…” hän sanoi ja nieleskeli itkua.
-”Niin sinä taidat.” Joonas vastasi.
-”Annatteko minulle ikinä anteeksi…?” Siru sai sanottua, kunnes puhkesi itkuun.
-”Tietenkin annamme!” Hilla huoahti ja silitti Sirun selkää. ”Vai mitä Joonas?”
Siru katsoi Joonasta, joka oli vaiti. Hänen oli selvästi vaikea olla. Siru ymmärsi, että Joonaksen sisällä taisi myllertää oikea ristiriitaisten tunteiden armeija. Lopulta Joonas sai sanottua tukahdutetulla äänellä.
-”Sinä et Siru ymmärrä, miten paljon me pelästyimme. Ja miten ikävältä tuntui ymmärtää, mitä kaikkea sinä olitkaan tehnyt selkämme takana. Vaikka kuinka yritän ymmärtää, en vain käsitä, että mitä sinä oikein teit siellä? Miksi ihmeessä olit lähtenyt Midaksen kanssa kilpailuihin? Vaikka minä olin nimenomaan pyytänyt sinua olemaan varovainen, olemaan ratsastamatta sillä yksin!”
Hilla katsahti veljeään.
-”Ai olit vai? En minä tuosta tiennyt mitään.”
Joonas huitaisi kättään ja selitti Hillalle jotakin, että se ei ollut mitään oleellista, mihin Hilla vain tuhahti ja totesi, että ei se nyt kovin epäoleelliselta kehotukselta kuulostanut.
Ennen kuin sisarukset olisivat jo täydessä sodassa keskenään, Siru päätti keskeyttää heidät ja kertoa tarinansa.
Hän aloitti siitä, kuinka oli alkanut ratsastaa Midaksella salaa, sen erään tallin kentällä ja jatkoi siihen, kuinka oli saanut tarpeekseen Nellin haukuista. Hän kertoi kuinka oli hypännyt Midaksella ensimmäistä kertaa ja kuinka upealta se oli tuntunut. Siru kertoi, kuinka hänen ja Midaksen välillä oli jokin sanaton ja käsittämätön yhteys, joka veti häntä puoleensa. Hän kertoi luottavansa Midakseen enemmän kuin kehenkään muuhun olentoon, ikinä.
Hilla kuunteli Sirun sanoja lumoutuneena.
-”Niin upeaa…” Hilla huokaisi. ”En voi kuin ihailla tuota. Eikä tuossa ole mielestäni mitään väärää. Miksi et saisi ratsastaa taikahevosellasi? Tuohan on parasta mitä olen ikinä kuullut!”
Joonas tuhahti kuuluvasti.
-”Mutta mennä nyt kilpailuihin, jossa Midas vauhkoontui ja oli tappaa sinut! Oletko sinä tosiaan niin tyhmä, että annat Nellin kaltaisten ihmisten vaikuttaa itseesi tuolla tavalla? Minä luulin, että sinä olisit fiksumpi! Ottaa nyt moinen riski!” Joonas sanoi ja nyt Siru näki ne pelkäämänsä vihan leiskahdukset hänen katseessaan.
Hilla mulkaisi veljeään, mutta se oli turhaa. Joonaksen sanat olivat jo musertaneet Sirun sisimmän. Sitähän hän oli ollut… Ajattelematon, tyhmä ja lapsellinen, omine kostoaikeinensa. Joonas oli oikeassa, vaikka hänen sanansa olivat tuntuneet pahemmalta kuin kenenkään Nellin, tai Jeren haukut yhteensä. Oliko Nelli todella ollut sen kaiken riskinoton arvoinen?
Ei, ei ollut. Sen Siru jo tiesi.
-”Mutta eihän Siru voinut tietää, että Midas vauhkoontuu…” Hilla yritti puolustella. ”Joonas, se oli silkka vahinko!”
-”Se on alfaori!” Joonas puuskahti. ”Vain typerys tekisi niin taikahevosten alfaoriin kanssa!”
-”Ethän sinä sitä voi tietää! Myönnä pois, että edes sinä et tiedä näistä olennoista mitään.” Hilla huusi.
-”Lopettakaa!” Siru parahti.
-”Ne kilpailut olivat lähtökohtaisesti virhe. Sen minä myönnän kyllä.. mutta minä tiedän, että se mitä siellä tapahtui, ei ollut yksin Midaksen syytä. Nähkääs, siellä esteradalla tapahtui jotakin erikoista, jotakin, josta en ole voinut kertoa kenellekään muulle.” Siru yritti, vaikka kaiken maailman selitykset tuntuivat sillä hetkellä turhilta.
Hänet oli jo kivitetty, mutta hän ei voinut muutakaan.
-”Ihan oikeasti. Voin todistaa sen.” hän jatkoi.
Hilla ja Joonas katsoivat kumpikin häntä kysyvästi, mutta Joonas hieman vastahakoisemmin.
-”Minä näin siellä vanhan rouvan.”
-”Mitä?” Hilla sanoi.
-”Juuri ennen kuin Midas alkoi temppuilla, minä näin katsomossa vanhan rouvan. Hän istui siellä muiden joukossa, ihan muina miehinä ja katsoi suoraan minuun. Kun ajatukseni katkesi, Midas ei enää tiennyt mihin olimme menossa, ja sitten olimme kumpikin yhtä ymmällämme. Mutta en usko, että sekään riittää selittämään ainakaan sitä, mitä sitten tapahtui.”
-”Ai kun sinä putosit?” Hilla kysyi.
-”Ei, vaan sitä mihin jouduimme.” Siru sanoi ja huomasi nauttivansa jälleen kuulijoissa aikaan saamastaan kiinnostuksesta.
Hilla ja Joonas istuivat aivan hiljaa ja kuuntelivat silmät suurina Sirun kertomusta palavasta talosta ja talon sisällä olevasta valkeasta hevosesta. Kun Siru oli kertonut näkynsä niin tarkasti kuin sen vain suinkin muisti, hän lisäsi perään vielä sen, että hän oli nähnyt jo jonkin aikaa unia, joissa oli kuulunut sama huuto, kuin minkä hän oli palavan talon luona kuullut.
-”Se huuto on ollut unissani jo hyvän tovin.” Siru sanoi. ”Se ei voinut olla sattumaa. Vanha rouva katsomossa, Midaksen villiintyminen, sekä siitä seurannut näky. Minä väitän, että vanha rouva aiheutti sen kaiken. Ja varmaan hän oli myös se suojelusenkeli, joka esti minua satuttamasta itseäni pahemmin.”
Hilla istui yhä hiljaa ja katsoi Sirua hämmästyneenä, mutta Joonas näytti kummalliselta.
-”Mikäs sinulle nyt tuli?” Hilla kysyi veljeltään hieman ivalliseen sävyyn.
-”Tuota…” Joonas takelteli hetken. ”Minäkin olen kuullut sen…” hän sai sanotuksi. ”Huudon siis. Unessani. Ja siinä samassa unessa, olen ollut palavan talon äärellä. Muistan kuinka liekit löivät korkealle taivaalle, mutta silti koin tarvetta mennä talon luokse ja kun heräsin, palaneen katku tuntui nenässäni vielä pitkään…”
Sirun silmät laajenivat.
Hän tapitti Joonasta, eikä voinut uskoa korviaan. Oliko Joonas nähnyt saman näyn? Oliko Joonaskin ollut siellä? Siru tunsi, kuinka hänen vatsanpohjaansa poltteli.
-”Sinäkin olit siellä.” Joonas jatkoi yllättäen ja kääntyi nyt Siruun päin.
-”Minäkö?” Siru kysyi.
-”Niin, sinä ja Midas.”
-”Mitä me teimme?” Siru kysyi jännittyneenä.
-”En muista unesta paljoakaan yksityiskohtia, mutta olen varma, että te olitte siellä. Ja teidän lisäksi siellä oli joku kolmaskin.”
-”Olinko se minä?” Hilla kysyi toiveikkaana.
-”Ei, se et ollut sinä. Se oli joku, jota en tunnistanut. Joku nuori nainen… En tiedä yhtään kuka se olisi voinut olla… Näin hänet vain ohikiitävän hetken.” Joonas sanoi epävarmana.
Hetken he kaikki kolme olivat hiljaa ja sulattelivat tarinaan ilmaantunutta odottamatonta käännettä, kunnes Hilla puuskahti.
-”Vai niin. Minä olen jälleen se ulkopuolinen, jolla ei ole mitään maagisia kykyjä. Minä en näe, enkä kuule unissani mitään huutoja tai muita, eikä minun päästäni kuulu öisin muuta kuin sahan rohinaa. Niin epäreilua!”
Hillan närkästynyt reaktio sai Sirun tirskahtamaan.
-”Ihanko oikeasti sinä koet jääneesi jostakin pahasti paitsi, kun et ole mukana näissä järjenvaistaisuuksissa?” Siru nauroi.
Nauru pisteli hänen kylkeään, mutta se ei haitannut. Hän ei ollut nauranut pitkiin aikoihin ja se tuntui nyt niin hyvältä. Siru huomasi, että Joonastakin hymyilytti.
-”Ole vain iloinen, että pääsi käy vielä kirkkaasti.” Joonas sanoi ja taputti siskoaan olalle. ”Ties vaikka me todella olemme Sirun kanssa menettäneet järkemme.”
Nyt Hillaakin jo nauratti.
-”Niinpä kai, mutta olisi silti kiva olla edes jotenkin osa tätä koko mysteeriä. Tämä tuntuu muuttuvan kokoajan jännemmäksi ja jännemmäksi.” hän sanoi.
-”Me kyllä pidämme sinut tässä mukana. Älä oikeasti huoli.” Siru sanoi.
-”Mutta mitä ihmettä tämä kaikki voi tarkoittaa?” Hilla kysyi.
-”En tiedä… mutta se näytti siltä, kuin Midas olisi halunnut minun tekevän tilanteelle jotakin. Se olisi halunnut pelastaa sen toisen hevosen.” Siru vastasi.
-”Tai se olisi halunnut, että sinä pelastat sen.” Joonas tähdensi.
-”Niin kai… mutta miten? Minä en tiedä mikä se talo oli. Enkä tiedä missä se on… Meidän on päästävä vanhan rouvan puheille. Tämä on selvitettävä juurta jaksaen.” Siru lausui ja vaipui hitaasti takaisin patjalleen.
Väsymys alkoi painaa hänen päätään, ajatukset eivät enää jaksaneet juosta kuten vielä hetki sitten. Mutta silloin hän muisti taas Midaksen. Miten hän olikaan voinut unohtaa tämän? Siru pongahti vielä hetkeksi istumaan ja kysyi kiihtyneenä:
-”Mutta missä Midas on, olemmeko paljastuneet?”
Hilla otti häntä kädestä ja sanoi rauhoitellen:
-”Emme ole löytäneet sitä vielä. Kun kuulimme tapahtuneesta, lähdimme Joonaksen kanssa sitä etsimään, mutta emme onnistuneet löytämään sitä. Mutta olen aivan varma, että se on jossakin tallessa. Silminnäkijät kertoivat, että se oli paennut maneesista kuin ihmeen kaupalla ja laukannut tiehensä. Kukaan ei ole nähnyt siitä jälkeäkään sen jälkeen. Näimme kuitenkin parhaaksi väittää, että se oli löytynyt, ettei huhumylly mystisestä kadonneesta hevosesta lähtisi liikkeelle.”
-”Kiitos, se oli kyllä viisas teko..” Siru sanoi unisena.
Vaikka tieto Midaksen katoamisesta ei ollut se, mitä hän olisi halunnut kuulla, se tuntui juuri nyt, juuri tässä tilanteessa, aivan riittävältä.
-”Entäs Nelli..?” Siru kysyi. ”Tietääkö Nelli, tai Kata..? Onko Kata kuullut tästä?”
-”Kaikki alueen hevosihmiset ovat varmasti kuulleet onnettomuudestasi. Mutta sekin on hoidossa. Kerroimme, että Midas oli uusi vuokrahevosesi joltakin pikkutallilta. Kukaan ei epäile sen enempää.” Hilla jatkoi.
Miten loistava idea, Siru mietti ilahtuneena. Miten tuo ei ollut edes käynyt hänen mielessään, että hän olisi voinut selittää Midaksen olemassa olon noinkin yksinkertaisesti ja varjella samalla taikahevosten salaisuutta. Kyllä Hilla oli sitten fiksu.
-”Sotkujesi siivoamisessa on mennyt tovi jos toinenkin… Olemme saaneet Hillan kanssa keksiä mitä värikkäämpiä valheita, mutta ainakin toistaiseksi vaikuttaa nyt siltä, että emme ole paljastuneet.” Joonas sanoi jälleen viileämmin.
Siru katsoi Joonasta surkeana ja laskeutui takaisin vuoteelleen.
-Anteeksi ja kiitos… En voi mitenkään korvata tätä teille…” hän mumisi jo silmät puoliummessa.
-”Joonas, meidän taitaa olla aika lähteä, Siru on uupunut.” Hilla sanoi ja lähti astelemaan ovelle päin.
-”Kohta.” Joonas sanoi. ”Saanko jäädä hetkeksi Sirun kanssa kaksin?”
Hilla hymyili ja nyökkäsi.
-”Mutta ole ihmisiksi.” hän sanoi, vilkutti ovenraosta Sirulle ja sulki sitten oven perässään.
Siru painoi päänsä tyynyyn ja oli jo vaipua uneen. Hän kyllä tiedosti yhä Joonaksen läsnäolon, mutta ei jaksanut enää avata silmiään vaan antoi itsensä liukua unen ja valveen rajamaille. Joonas istui pitkään aivan hiljaa, kunnes puhkesi puhumaan, aivan kuin varmistuakseen siitä, että Siru ei häntä enää kuulisi.
Mutta Siru kuuli. Hän kuuli Joonaksen sanat kuin usvaisen verhon takaa.
-”Olen pahoillani Siru… En olisi halunnut olla sinulle niin kylmä, mutta me Hillan kanssa… tai oikeammin minä, olin sinusta todella huolissani… Minä pelkäsin, että Midas veisi sinut minulta… Aivan kuten se vei Veronicankin. Minä ehdin jo pelätä, että se seuraa minua vain ja ainoastaan sen vuoksi, että se voisi viedä minulta yksitellen, vuoron perään, sen henkilön, kenestä todella välitän… Ketä rakastan.”
Tämän sanottuaan Joonas hipaisi varovasti Sirun poskea, siirtäen hiussuortuvan hänen kasvoiltaan korvan taakse ja lähti.
Joonaksen sanat kaivautuivat syvälle Sirun sydämeen ja jäivät sinne lämpimästi läikähdellen.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
