Keppihevonen-1024x576

Keppihevonen: 33. Luku

Siru seisoi Pampulan karsinassa. Hän oli juuri aloittanut ponin harjaamisen, kun hän oli havahtunut Nellin pistävään ääneen. Nelli puhua kailotti puhelimeensa, taluttaen samaan aikaan voimakkaasti hionneen poninsa vesikarsinaan. Siru huomasi, kuinka poni puuskutti yhä. Nelli ei ollut vaivautunut edes kävelyttämään sitä estevalmennuksensa päätteeksi. Nelli piti kännykkää tiiviisti poskensa ja olkapään välissä, kun riisui poniaan varusteista. Siru ei voinut olla kuuntelematta Nellin ylimielistä kerskumista. Hän selvästi luuli olevansa tallissa yksin.

 

-”Ai ne sunnuntain kisat? Totta kai olemme menossa sinne. Täytyyhän jonkun käydä näyttämässä niille muille vähän mallia, kuinka ne ruusukkeet oikein hankitaan. Ei, ei täältä ole muita tulossa. Eihän Kivelässä kukaan muu osaa ratsastaa esteitä kuin minä. Kuka muka tulisi? Joku takkuisella tuntiponillako? Ei Kata päästä niitä tallin ulkopuolelle kisoihin, ettei vaan maine menisi vieläkin pahemmin. Kyllä ne viime kisat ovat vielä kaikkien tuoreessa muistissa.”

 

Siru oli hiirenhiljaa ja kyykistyi hitaasti karsinan nurkkaan kuuntelemaan. Pampula laski päänsä ja hamuili Sirun hartioita kummissaan. Miksi arvon palvelija lopetti hieronnan ja väsähti maahan istumaan?

 

Nelli jatkoi puheluaan.

-”Tai se yksi sekopää keppihevosellaanko?” Nelli sanoi ja naurahti ivallisesti. ”Kyllä vain. Siru raahaa edelleen sitä mukanaan. En vain ymmärrä miksi kukaan ei ole puuttunut siihen. Ilmiselväähän se on, että tyttö on seonnut. Kuulin sen hirnuvan kerran! Kuvittele! Siru oli maneesissa keppihevosineen ja hirnui menemään! Olisitpa nähnyt sen ilmeen kun saavuimme sinne ja yllätimme hänet! Totta kai kerroin siitä kaikille, ihan kaikille!”

 

Sirun tunsi kasvonsa kuumentuvan. Hän oli raivon vallassa. Miten tuo kehtasi? Siru joutui käyttämään kaiken energiansa ja hillintäkykynsä siihen, että ei ponkaisisi suin päin pystyyn, marssisi Nellin luokse ja antaisi tämän kuulla kunniansa. Miten kukaan pystyi olemaan noin ilkeä? Miksi Nelli tahtoi hänelle vain pahaa? Miksi? Ei hän ollut tehnyt Nellille ikinä mitään pahaa ansaitakseen tämän.

 

Viimein Nelli lopetti puhelunsa ja hoiti ponin jotenkuten loppuun, vei sen karsinaan ja suuntasi kantapäät kopisten tallin ovesta ulos. Siru hengitteli vielä hetken aloillaan ja yritti rauhoittaa itsensä. Sitten hän tunsi lämpimän henkäyksen poskellaan ja purskahti itkuun. Pampula seisoi paikoillaan edelleen hämmentyneen oloisena ja painoi turpansa Sirun poskelle, puhaltaen sieraimista makeantuoksuista lämmintä ilmaa. Siru katsoi kyyneltensä läpi ponia ja silitti sen pehmeää turpaa.

-”Anteeksi Pampula.” hän mutisi. ”Jatkan kohta harjaamisesi loppuun.”

Poni pärskähti, nosti päänsä ylös ja alkoi tutkia tyhjää ruokakuppiaan.

-”Senkin ahmatti.” Siru sanoi ja hänelle tuli heti parempi mieli.

 

 

Mutta Nellin sanat eivät antaneet Sirulle rauhaa, vaan ne jäivät kaihertamaan hänen mieltään. Aina kun Sirun ajatukset lähtivät harhailemaan juuri tekeillä olevasta asiasta, hän kuuli korvissaan Nellin pilkalliset sanat ja naurun. Naurun, joka oli kylmä ja kova. Hän oli kypsä tähän kaikkeen. Hän oli kypsä siihen, että häntä pidettiin mielipuolena, hän oli kypsä siihen, että kukaan ei tuntunut arvostavan häntä, mutta ennen kaikkea hän oli kypsä siihen, että kukaan ei edes tiennyt sitä, miten hieno ja uskomaton asia hänellä oli käsissään. He pitivät Sirua pilkkanaan. Hänellä oli taikahevonen, eikä kukaan heistä, ei Nelli, eivätkä muut, voineet ymmärtää, miten ainutlaatuinen asia se oli. Sirua ei lohduttanut edes se, että Hilla ja Joonas kyllä tiesivät totuuden. He eivät olleet ehtineet suunnitella tulevaa, he eivät olleet ehtineet edes kunnolla tavata toisiaan aikoihin, sillä Joonas oli kiinni koulujutuissaan ja Hilla tallitöissä. Hilla oli auttanut Kataa joka päivä, kun taas Sirulla oli jälleen omat salaiset menonsa.

Hillasta ja Joonaksesta ei ollut hänelle apua nyt, kun Siru tunsi itsensä jälleen kerran nöyryytetyksi ja häpäistyksi. Missä hän ikinä kulkikaan, Nellin ääni kaikui ja kaikui, koulun seinissä, puiden latvoissa, tallin katossa. Hän oli näkevinään entistä enemmän virnuilevia kasvoja ympärillään, nyt jopa tallilla. Aiemmin hän olisi niellyt kohtalonsa ja tyytynyt tilanteeseen, kuten aina ennenkin, kuinka hän oli onnistunut sietämään pilkkaa kaikki ne vuodet, mutta ei enää. He eivät todellakaan enää tienneet, kenen kanssa olivat tekemisissä. Hän ei ollut sama vanha Siru, vaan jotakin paljon parempaa.

Midas oli valinnut hänet, kaikista maailman ihmisistä! Vuosia varastoitunut katkeruus poltteli hänen sisällään ennennäkemättömällä tavalla, se pyrki läikkymään yli äyräidensä, eikä Siru tällä kertaa halunnut enää vaientaa sitä. Hän ei kerta kaikkiaan voisi enää jatkaa näin ja sille oli tultava päätös.

 

Ja Siru oli jo päättänyt minkälainen päätös. Se ei ollut hienovarainen, vaan yllättävä ja lopullinen. Hän oli päättänyt tulla Midaksen kanssa esiin varjoista, hän oli päättänyt astella parrasvaloihin.

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *