II-osa
Taikahevonen
Siru istui Midaksen selässä ja tunsi kuinka sen lämpö hohkasi toppahousujen läpi, pitäen Sirun jalat lämpimänä paukkuvasta pakkasesta huolimatta. Metsä oli paksujen nietosten vaimentama ja täynnä pehmeitä, valkoisia muotoja. Kuun kajo heijastui hangelta lähes häikäisevän kirkkaasti, jonka ansiosta metsän siimeksessäkin oli mahdollista nähdä kulkea. Korkeat lumen peittämät kuuset seisoivat polun molemmilla puolilla ylväinä kuin pilarit ja lumen painosta taipuneet koivunoksat muodostivat holvikaaret polun ylle. Pienikin kosketun puunoksaan sai lumen valahtamaan Sirun niskaan kylmänä ja pistelevänä, mutta se oli Sirusta yhdentekevää, sillä hänen sydämensä lauloi.
Midas kahlasi syvässä hangessa korvat hörössä, nostellen jalkojaan korkealle, keinuttaen Sirua selässään. Siru tunsi, kuinka hevosen vahvat selkälihakset värähtelivät, ne tekivät kovasti töitä hänen allaan heidän etenemisensä eteen. Keinutus muuttui toisinaan niin voimakkaaksi, että Siru sai pitää kaikin voimin rukkasillaan kiinni Midaksen lumivalkeasta harjasta, ettei luiskahtaisi selästä alas hankeen. Toppahousut olivat yllättävän liukkaat Midaksen sileää karvaa vasten. Mutta Midas oli huomaavainen. Joka ikinen kerta, kun Sirun tasapaino meinasi pettää, Midas korjasi itsensä takaisin Sirun painopisteen alle. Se ei antanut Sirun pudota, ei, vaikka maasto oli haastavaa sen kulkea.
Siru katsahti kuuta ja näki pienen pienten lumihiutaleiden putoilevan taivaalta. Hiutaleet olivat niin pieniä, että ne näkyivät vain pieninä kristallin välähdyksinä, kunnes katosivat pimeyteen. Midas puuskutti, sen hengitys kohosi sieraimista sakean kosteina huurupilvinä puuskutusten tahtiin, pakkanen tuntui kiristyvän entisestään. Siru hautasi kasvonsa kaulaliinaan, joka kostui ja huurtui pakkasesta nopeasti. Metsässä oli hiirenhiljaista. Ei kuulunut muuta, kuin Midaksen tasainen puuskutus, sekä lumen pehmeä suhina Midaksen tarpoessa hangessa eteenpäin.
Metsän takaa pilkotti peltoaukea. Kun he saapuivat pellon reunalle, Siru huomasi, kuinka Midas alkoi liikehtiä levottomasti.
-”Ai haluat mennä? No, mene vain, minä luotan sinuun.” Oli Siru kuiskannut sille.
Hevonen oli samassa jännittänyt kaikki lihaksensa ja ampaissut laajaan laukkaan. Siru painautui sen kaulaa vasten ja antoi Midaksen laukata sydämensä kyllyydestä.
Siru heräsi auringonsäteen häikäistessä häntä unen läpi. Hän nousi helpottuneena istumaan ja hieroi silmiään. Siru yritti karistaa mielestään viimeisetkin unenrippeet, mutta unessa kuulunut huuto kaikui vielä hänen korvissaan. Siru ei ollut varma, kuka hänen unessaan oli äsken huutanut, mutta se oli tuntunut todelliselta ja pelottavalta. Huuto oli ollut jonkun kärsivän olennon huutoa, niin riipaisevalta se oli kuulostanut. Siru katsahti keppihevosta, joka makasi sängyn laidalla ja yritti palauttaa mieleensä eilisillan seikkailunsa Midaksen kanssa lumisessa metsässä, jotta unesta jäänyt ikävä tunne haihtuisi viimein kokonaan pois. Se tepsi, ainakin hetkeksi aikaa.
Siru puki yllensä ja sujautti jalkansa tohveleihin, jotka mummo oli tuonut hänelle huoneeseen vielä ennen nukkumaanmenoa.
-”Täällä on niin kylmät lattiat.” Oli mummo kuiskannut oven raosta ja laskenut tohvelit Sirun sängyn viereen.
Tohvelit olivat vaaleanpunaiset ja niissä oli molempien jalkaterien päällä pupun naamat, josta toista Sasu oli aikoinaan hieman maistellut. Siru oli käyttänyt niitä mummolassa ollessaan niin kauan kun vain muisti.
Siru asteli keppihevosineen alakertaan ja huomasi mummon jo hääräilevän keittiössä, valmistaen jotakin hyväntuoksuista ruokaa.
-”Kappas, nousithan sinä ylös, sittenkin.” mummo huikkasi patojensa ääreltä, vilkaisten Sirua veikeä virne naamallaan.
Siru mumisi hyvät huomenet ja istuutui pöydän ääreen, jonka keskellä oli uunituoreita sämpylöitä. Hän nappasi lautaselleen korista sämpylän ja halkaisi sen keskeltä kahtia veitsellä painaen. Pehmeä sämpylä pyrki aluksi lytistymään paineen alla, kunnes veitsi lävisti sen ja lämmin höyry nousi sen kuohkeasta sisuksesta levittäen herkullista tuoksua ympärilleen. Mummon sämpylät olivat parasta, mitä Siru pystyi aamupalakseen ikinä toivomaan. Hän katseli kuinka voi suli sämpylän pinnalle ja mietti mielessään, ettei aamu voisi sittenkään alkaa paremmin.
Hiihtoloma oli alkanut. Hilla ja Joonas olivat lähteneet äitinsä kanssa Saksaan tapaamaan heidän isäänsä ja Siru oli päättänyt mennä mummon luokse, kun Kivelässäkään ei ollut loppuviikolla juuri tarvetta hänen avulleen. Äiti oli hiihtolomasta huolimatta pitkät päivät töissä, joten hän oli ollut vain mielissään kun Siru oli ehdottanut vierailua mummon luona. Eilen Siru oli pakannut tavaransa ja saapunut bussilla mummon luokse, mutta saapunut niin myöhään, että he eivät olleet juuri ehtineet jutella. Mummo oli ollut niin väsynyt, että meni nukkumaan jo iltauutisten jälkeen, jolloin Sirulle aukeni mahdollisuus suorittaa pieni jännittävä koe ja lähteä tutkimaan mummolan läheisyydessä olevia upeita maastoja Midaksen kanssa.
Hän oli kokeillut muodonmuutosta muutaman kerran aikaisemminkin ulkona luonnossa ja se oli sujunut erinomaisesti. Kaupungissa ei vain ollut sellaisia maastoja, joissa Siru saisi ratsastaa rauhassa, ilman pelkoa siitä, että joku tulisi vastaan. Mutta täällä oli tilaa ja rauhaa, mielin määrin. Siru oli ilahtunut, kuinka tyytyväiseltä Midas oli tuntunut, kun se sai mennä kaikessa rauhassa vapaasti, ilman maneesin rajoittavia seiniä, ilman jatkuvaa valmiutta siitä, että Siru käskisi sen nopeasti muuttumaan takaisin keppihevoseksi.
Eilen illalla, kun Siru oli antanut Midaksen laukata peltoaukealla, hän oli yllättynyt kuinka helppoa sen laukassa oli ollut istua, niin pehmeää se oli ollut. Midas oli venyttänyt askeleitaan, päästellyt niin kovaa, kuin ikinä kavioistaan pääsi ja Siru oli sallinut tämän. Hänelle oli tullut vahva tunne, että hevonen oli kaivannut juuri sitä. Mahdollisuutta liikkua kuin se olisi villi ja vapaa. Olihan Midas muodonmuutoksensa vanki, ollut sitä ties kuinka monta sataa, tai tuhatta vuotta ja nyt se oli pitkästä aikaa saanut mennä täysin vapaasti, juuri niin kuin itse halusi. Siru ei ollut puuttunut sen menoon, vaan antanut Midaksen päättää mitä seuraavaksi tapahtuisi. Se oli tuntunut Sirusta mahtavalta, aivan kuin hän itsekin olisi päässyt maistamaan sitä, miltä vapaus todella tuntui.
-”Nukuitko hyvin kultaseni?” Mummo kysyi ja istuutui pöydän ääreen hänkin.
Siru havahtui mietteistään ja mieleen palasi sekavan unen huudot, joista hän oli onneksi tällä kertaa herännyt nopeasti.
-”Ihan joo..” Siru vastasi.
-”Hyvä niin. Mutta nyt, kerro minulle, missä mennään. Joko olet päässyt taikahevosesi selkään?”
-”Olen!” Siru sanoi innoissaan ja ikävä uni painui taas taka-alalle. ”Itse asiassa.. minun pitikin kertoa sinulle… En nimittäin tehnyt sitä yksin. Minä pyysin siihen apua… oikeastaan se kaikki oli Joonaksen ansiota. En olisi itse keksinyt, että minun tuli löytää itseni, jotta kykenin löytämään Midaksen.” hän jatkoi ja huomasi jännittävänsä mummon reaktiota.
Siru ei voinut olla miettimättä, oliko hän kuitenkin toiminut väärin, kun oli pyytänyt Midaksen kesyttämiseen apua.
Mummo nosti aluksi kulmiaan, mutta hymyili sitten.
-”Sinä pyysit siis ulkopuolista apua? Mutta… sehän on hieno juttu, uskoisin. Joskus apujoukot ovat tarpeen ja ilmeisesti tällä Joonaksella on, kuten jo aiemmin kuvailitkin, kyky käsitellä hevosia.”
-”Mummo, hän on uskomaton! Ja kuuluisa! Hän on ollut Saksassa ollessaan oikea ongelmahevosten kouluttaja!” Siru huomasi intoutuvansa entisestään. ”Hän on oikeasti taitava. Eikä siinä vielä kaikki, hän tiesi taikahevosista!”
-”Niinkö tosiaan..?” mummo sanoi hämmästyneenä.
-”Eikä mistä tahansa taikahevosesta, hän oli tavannut Midaksen aiemmin.” Siru sanoi pidätellen hengitystään ja katsoi mummoa, joka näytti hämmästyvän entisestään.
-”Kuinka se on mahdollista?” Siru vielä kysyi.
Mummo oli silminnähden hämillään. Siru katsoi, kuinka mummo alkoi liikehtiä levottomasti. Siru odotti hänen vastastaustaan jännittyneenä.
Mummo selvästi pohti jotakin kuumeisesti, kunnes viimein vastasi.
-”Minä en pidä tästä.” hän sanoi lopulta. ”En ymmärrä mistä tässä on kyse. En ole ennen kuullut, että joku olisi hakenut apua taikahevoselleen ja että se olisi vieläpä toiminut, mutta se, että ulkopuolinen olisi vielä tiennyt taikahevosten olemassaolosta ja tavannut kyseisen hevosen aiemmin? Tässä on nyt liikaa epätodennäköisyyksiä, enkä minä pidä niistä lainkaan.”
Sirua värisytti. Miksi mummo koki tämän kaiken uhkaavana?
-”Midas kuului Joonaksen entiselle tyttöystävälle. Joka vammautui mahdollisesti Midaksen vuoksi. Ja sitten se siirtyi seuraavaksi minulle. Aivan kuin Midas seuraisi Joonasta.” Siru sanoi varovasti.
-”Tämä on ennenkuulumatonta.” mummo puhisi. ”En ole ikinä kuullut vastaavaa. Näytä keppihevostasi minulle, minun on tutkittava sitä tarkemmin.”
Siru ojensi sen pöydän yli mummolle ja mummo pyöritteli sitä käsissään pitkään, tutkien sitä haukankatseellaan.
-”Voisiko olla…” Hän mumisi itsekseen, kunnes jähmettyi tuijottamaan keppihevosen kepissä olevaa uurretta ja kokeili sitä sormellaan.
-”En voi uskoa tätä.” hän jupisi.
-”Uskoa mitä?” Siru kysyi hädissään. Mitä oikein oli tapahtunut?
-”Ei voi olla totta. Miten minä en huomannut tuota aiemmin?” mummo jatkoi itsekseen puhellen.
-”Huomannut mitä!?” Siru huomasi huudahtavansa.
Mummo nosti katseensa Siruun ja laski keppihevosen pöydälle.
-”Siru… Midas on alfaori.” Mummo sanoi vakavana.
-”Alfaori?” Siru sanoi kummissaan. ”Mitä se tarkoittaa?”
-”Voi herran tähden… Mitä minä olenkaan mennyt tekemään…” mummo vaikersi. ”Olisit voinut vaikka kuolla!”
-”Miksi!?” Siru huusi edelleen. ”Mistä sinä puhut?”
Mummo huokaisi syvään ja käveli Sirun luokse keppihevonen kädessään. Hän osoitti Sirulle kepin varressa olevaa uurretta, jossa Siru erotti juuri ja juuri kummallisen symbolin. Siru hätkähti. Hän ei ollut koskaan ennen huomannut sitä. Se oli kyllä melko huomaamaton ja juuri oksan syyn kohdalla, sen saattoi hyvinkin tulkita vain puun omaksi kuvioksi.
-”Tuo tuossa, on taikahevosten alfaoriin merkki.” mummo sanoi ja haki paperia ja kynän. Mummo piirsi saman symbolin suurempana paperille ja näytti sen Sirulle. Siru huomasi niiden olevan keskenään identtiset.
-”Kuten olen sanonut, minä en tiedä taikahevosista kaikkea. Mutta sen minä olen kuullut, että niillä on olemassa johtajaori, eli alfaori, jonka ilmaantuminen ihmisten keskuuteen on äärimmäisen harvinaista.”
Mummo lähti keittiöstä ja palasi hetken kuluttua takaisin kainalossaan paksu ikivanhalta näyttävä nahkakantinen kirja.
-”Kaipa minä voin jo näyttää tämän sinulle…” mummo aloitti hieman epäröiden. ”Eivät asiat enää muuksi muutu, otaksuisin.”
Ja niin mummo asetti kirjan pöydälle ja Siru huomasi sen olevan osittain noesta mustunut.
-”Tässä on eräs kirja, joka liittyy taikahevosiin. Se kuului kerran eräälle taikahevoselle, kauan kauan sitten.”
-”Onko se vahingoittunut jossakin?” Siru kysyi, kun mummo alkoi käännellä sen reunoista käpristyneitä ja hiiltyneitä sivuja.
-”Kyllä. Se on vahingoittunut tulipalossa, samaisessa palossa, jossa minun oma taikahevoseni paloi.” mummo vastasi ja Siru huomasi mummon äänessä kaihoa.
Mummo siirsi kirjan Sirun eteen.
-”Tämä kirja on eräänlainen kokoelma taikahevosten historiasta. Se ei ole aukoton, mutta sen avulla sain aikanani selville kaiken sen, minkä olen sinullekin niiden historiasta osannut kertoa.”
Siru katsoi kirjan kantta. Noen alta pystyi vaivoin erottamaan tekstiä, josta hän ei saanut selvää. Otsikko oli upotettu nahkaan ja Siru tunnusteli tekstiä sormillaan. Hän kokeili rapsuttaa nokea varovasti kynnellään, jolloin mustan massan alta paljastui kirjainten todellinen, kullan keltainen väri. Väri oli yhtä kultainen kuin Midaksen turkki, silloin kun auringon säteet kimpoilivat sen kupeilla.
-”Mitä tässä lukee?” Siru kysyi.
-”Siinä lukee eräällä muinaisella kielellä; Taikahevosten tarina.” mummo sanoi ja käänsi kirjan auki, paljastaen sen eriskummallisen kirjoitusasun.
Siru katseli kummissaan kirjaimia, jotka eivät näyttäneet lainkaan siltä, miltä tavallisesti. Sanat muodostuivat symboleista, jotka eivät muistuttaneet kirjaimia, eivätkä liioin numeroitakaan.
-”Osaatko sinä lukea tätä?” Siru sanoi ihmeissään.
Hän ei ollut koskaan tiennyt, että mummo osaisi vieraita kieliä, saati näin kummallisen oloista kieltä.
-”Osaan ja en.” mummo vastasi yllättäen.
-”Mitä tarkoitat?”
-”Olen osannut joskus… Mutta kykyni lukea tuota kieltä, ei ole enää entisensä. Olen tainnut kadottaa sen taidon vuosien saatossa. Siitä on jo vuosia aikaa, kun olen ylipäätänsä viimeksi koskenut koko kirjaan.” mummo sanoi ja istuutui Sirun viereen.
Siru alkoi selata kirjaa sormet syyhyten, niin kiinnostavalta se tuntui. Ihka aito käsin kosketeltava kirja, joka kätki sisäänsä taikahevosten salaisuuden, tai edes pienen osasen sitä. Tutkittuaan kirjaa tarkemmin Siru joutui tosin pettymyksekseen toteamaan, että osa kirjan sivuista, oli palanut niin pahoin, ettei niistä saanut enää mitään selvää. Mutta osa oli säilynyt. Aukeamat sisälsivät kumman kirjoituksen lisäksi upeita mustavalkoisia piirroksia taikahevosista. Eräällä sivulla oli käsittämättömän upeasti kuvattu piirros muodonmuutoksen hetkestä. Kuva oli kuin taideteos, sen kautta katsojalle välittyi koko se tunteen kirjo, minkä muodonmuutos sai aikaan, niin hevosessa itsessään kuin tapahtumaa seuraaville. Hevosella oli hurjistunut katse, kun se vääntelehti jalkojaan oikoen kohti hevosen muotoa.
-”Muodonmuutos on aina kivulias tapahtuma taikahevoselle. Etenkin ne ensimmäiset kerrat, kun uusi isäntä on vasta hevostaan kutsunut.” mummo sanoi. ”Näetkö tuon hevosen tuskan? Ei siis ole ihme, että ne eivät halua heti kättelyssä liittoutua uuden isäntänsä kanssa. Ne pelkäävät tätä, sillä uusi isäntä on juuri se, johon he kivuliaan muodonmuutoksensa yhdistävät. Mietipä itse, jos kokisit aina suuret tuskat kun näkisit jonkun tietyn ihmisen kasvot? Tuskin sinäkään haluaisit häneen tutustua.”
Siru mietti Midasta ja sitä, kuinka se aina muodonmuutoksen jälkeen yltyi hurjaan tanssiin. Se siis todellakin pakeni Sirua, koska sitä sattui.
Saati se kerta, kun Siru pakotti sen muuttumaan heti perään uudelleen hevoseksi. Sirua kadutti. Midas ei ollut siis ikeä, eikä Midas halunnut satuttaa Sirua, vaan Midas oli toden totta kokenut niin äärimmäistä kipua, että se ei keksinyt mitään muuta keinoa, kuin hyökätä Sirun kimppuun. Sirun, kaiken tuon tuskan aiheuttajan, kimppuun. Sirua värisytti. Kunpa hän vain olisi tiennyt.
-”Hevosten kipu on näkymätöntä. Jos hevonen kykenisi huutamaan kivusta, tekisimme niiden kanssa monta asiaa eritavalla.” mummo tokaisi. ”Mutta koska ne eivät huuda, me suljemme herkästi silmämme niiden kärsimyksiltä…”
Siru katsoi mummoa, jonka silmät olivat kostuneet. Mitä mummo oikein tarkoitti? Oliko mummolla jokin salaisuus, josta hän ei halunnut puhua?
Siru selasi kirjaa eteenpäin. Oli kuvia hevosista isäntineen. Osa oli keskellä sodan tuoksintaa, osa vietti leppoisan näköistä päivää yhdessä nurmella maaten, tai luonnossa vaellellen.
-”Isäntä on voinut olla taikahevosen paras ystävä, tai pahin vihollinen. Niin tai näin, taikahevonen on uskollinen isännälleen liiton muodostuttua. Mikään ei horjuta sitä liittoa. Ei edes se, että ihminen vei taikahevosen kanssaan sotaan.” mummo selitti osoittaen kuvia.
Siru katseli niitä ristiriitaisin tuntein. Ei jäänyt epäselväksi, että taikahevosia oli käytetty hyväksi läpi vuosituhansien. Oli piirroksia, joissa ne olivat vetojuhtina raskaissa rakennustöissä, hiilikaivoksissa, postivaunujen edessä. Kyntämässä peltoja, raahaamassa tukkeja, jahtaamassa kettuja metsästystorvien soidessa. Mutta sen lisäksi piirroksissa näkyi ystävyyttä, luottamusta ja vahvaa sidettä isännän ja hevosen välillä.
-”Onko ihmisestä koitunut taikahevosille pelkkää pahaa?” Siru kysyi varovasti.
-”Ei toki. Ihminen on todennäköisesti tehnyt sen, mikä on ollut sillä hetkellä pakollista. On ollut elämän ja kuoleman asia, saadaanko vilja puitua ja ravintoa talveksi, tai selvitäkö sodasta. En minä jaksa uskoa, että ihminen on aina tarkoituksella ollut taikahevosia kohtaan paha. Taikahevonenhan haluaa palvella isäntäänsä, se on kirjoitettu niiden sisälle. Se on se, mitä se haluaa tehdä, mutta ihmisen on muistettava se, että taikahevosen uskollisuus tuo mukanaan myös velvollisuuksia ja vastuita. Jolloin taikahevosen kärsimys täytyy pitää mahdollisimman pienenä.” mummo jatkoi jo sovittelevampaan sävyyn.
-”Mutta yhtä asiaa en vain ymmärrä.” Siru sanoi ja nosti katseensa kirjasta. ”Miksi ihmeessä ne ovat alun perin ilmestyneet keskuuteemme?”
Hänen oli vaikeaa käsittää, mikä tämän kaiken tarkoitus oli. Jos kaikella kuitenkin tuntui olevan jokin tarkoitus, kuten ainakin tähän asti siltä oli todella tuntunut.
-”Sitä kirja ei kerro.” mummo vastasi. ”Siihen en osaa vastata, vaikka samaa olen pohtinut jo vuosikymmeniä. Jotenkin nyt toivon, että sinun kauttasi se selviäisi.”
-”Minun kauttani?” Siru ihmetteli.
-”Niin. Sinussa on jotakin erityistä. Jotakin muutakin kuin se, että olet saanut haltuusi äärimmäisen harvinaisen taikahevosen, joiden olemassaolosta ei monikaan tiedä. Sillä et ole saanut haltuusi mitä tahansa taikahevosta, vaan itse alfaorin.”
Mummo otti kirjan eteensä ja alkoi selailla sen sivuja, kunnes löysi etsimänsä. Hän avasi aukeaman ja käänsi kirjan takaisin Siruun päin.
-”En heti tunnistanut sitä, kun sait sen. En voi ymmärtää, miten en heti keksinyt mikä se oikein oli.”
Siru katsoi kirjaa ja jähmettyi.
Hän näki aukeamalla suuren piirroksen, joka esitti Midasta. Vaikka kuva oli mustavalkoinen, Siru ei voinut olla tunnistamatta taikahevostaan siitä. Se oli ilmi selvä Midas. Midas seisoi kuvassa takajaloillaan etujalkojaan hurjasti huitoen, ylväänä ja erittäin vihaisen näköisenä. Sivun laidassa oli myös nyt Sirulle tuttu symboli.
-”Mitä siitä sanotaan?” hän kysyi hengästyneenä.
Siru tunsi, kuinka kiihtymys myllersi hänen sisuksissaan. Mummo katseli kirjan aukeamaa hajamielisen näköisenä.
-”En muista enää kaikkea, mutta sen muistan, että alfaorin ilmestyminen maanpäälle tietää aina jotakin merkittävää. Ensinnäkin, alfaori ei ilmesty kenelle tahansa, vaan se valikoituu ainoastaan sellaiselle henkilölle, joka ominaisuuksiltaan kompensoi sen valtavaa voimaa. Tästä syystä minä luulen, että se ei todennäköisesti ole voinut ilmestyä suoraan Joonakselle, vaikka kieltämättä sillä tuntuu kertomasi mukaan olevan suuri merkitys, että myös Joonas löysi sen luokse. Molemmilla kerroilla.”
-”Valtavaa voimaa… Onko Midas siis vaarallinen..?” Siru nieleskeli.
Niin lempeältä ja kiltiltä kun se olikin vaikuttanut nyt viimepäivät, kun side oli vihdoin ja viimein heidän välilleen syntynyt.
-”Näin olen ymmärtänyt. Se ei ole kuin muut taikahevoset. Sillä on oma tahto ja se ei ole haltijansa käskyn alla samoin kuin muut toverinsa. Se on synnynnäinen johtaja ja johtajana se pysyy, vaikka sen ja haltijan välille muodostuisi kuinka syvä suhde tahansa. Ja tämä sinun on ehdottoman tärkeää muistaa. Vaikka sinä luottaisit siihen, et voi koskaan luottaa sokeasti. Olet siis ratsastanut sillä? Kerro siitä minulle.”
Siru kertoi mummolle kaiken. Hän kertoi, kuinka oli Joonaksen avulla löytänyt Midakseen yhteyden, kuinka hän oli päässyt hevosensa selkään, ja kuinka he olivat yhdessä vaipuneet transsiin, jonka Hilla oli videoinut. Tämän kuullessaan, mummo oli keskeyttänyt hänet ja pyytänyt nähdä videon. Siru oli kaivanut kännykkänsä esiin ja näyttänyt sen mummolle. Mummo katsoi sen uudelleen ja uudelleen, huolestuneen näköisenä ja lopulta hän nosti katseensa Siruun ja ojensi puhelimen takaisin.
-”En ole nähnyt, enkä kuullut ennen mitään tämän kaltaista. Kun taikahevoseen luodaan ensimmäistä kertaa yhteys ratsain, sen ei kuuluisi mennä niin, että ratsastajakin vaipuu tiedottomaan tilaan. Minä olen huolissani sinusta. Näyttäisi jotenkin siltä, että Midaksella on yhtä lailla valtaa sinuun, kuin sinulla valtaa siihen. Se saa ikään kuin imaistua sinut mukaansa.
Enkä minä pidä siitä.
Mutta koska Midas on alfaori, mikä vain voi näköjään olla mahdollista. Jos vain olisin tiennyt, mikä Midas on hevosiaan, en olisi ikimaailmassa antanut sinun ottaa moista riskiä yksin… Mutta lupaa minulle, että olet sen kanssa varovainen. Minun on nyt mietittävä, miten tässä edetään.” Hän puheli jo lähes itsekseen, vaipuen sitten syviin mietteisiin.
Siru näki parhaakseen olla kertomatta enempää, muun muassa heidän viimeöisestä seikkailustaan, sillä siitä mummo tuskin ilahtuisi.
Siru pohti ankarasti mummon sanoja. Hän oli siis koko tämän ajan kantanut mukanaan alfaoria. Taikahevosta, joka oli jo muidenkin taikahevosten keskuudessa jotakin aivan ainutlaatuista. Miten se oli mahdollista? Midas oli päätynyt hänelle, noin vain. Hän oli valinnut Midaksen kaikkien niiden muiden keppihevosten joukosta, tehnyt valinnan, joka loppujen lopuksi ei tainnut sittenkään olla hänen itsensä tekemä, vaan Midaksen tekemä valinta. Midas oli valinnut hänet, sillä hän kompensoi riittävästi Midaksen voimaa. Ja ilmeisesti myös siksi, että Siru oli myös linkki Midaksen ja Joonaksen välillä?
Mummo oli ollut aidosti säikähtäneen oloinen kun oli ymmärtänyt mistä taikahevosesta olikin koko ajan ollut kyse. Olisiko Sirun kuitenkin nyt hyvä ottaa hieman takapakkia ja odottaa muodonmuutoksien kanssa ainakin siksi aikaa, kun mummo keksii mitä seuraavaksi kannattaisi tehdä?
Myöhemmin iltapäivällä auringon jo laskiessa, Siru istui olohuoneen sohvalla selaten jälleen taikahevosten tarinaa. Mummo keinui keinutuolissa ja kutoi villasukkia, takkatulen rätistessä rauhoittavasti. Siru oli hakenut polttopuut ulkoa ja joutunut toteamaan, että mummo oli selvästi tulossa vanhaksi. Mummo ei ollut jaksanut kantaa polttopuita pihalta katoksen suojiin, vaan ne lojuivat hujan hajan keskellä pihamaata, juuri siinä kohden, mihin naapuri ne traktorilla usein toi. Siru oli huolestuneena ottanut urakan kontolleen ja kantanut kaikki halot talon seinustalle suojaan, mutta nyt takkaan oli laitettava märkiä ja jäisiä klapeja, sillä niiden kuivuminen ottaisi vielä oman aikansa. Halkourakka oli kestänyt useamman tunnin, ja mummo oli tullut kerta toisensa jälkeen talon portaille voivottelemaan, kuinka olisi juuri aikonut tehdä työn itse. Siru oli antanut mummon puheiden mennä hänen ohitseen ja oli kaikessa rauhassa hoitanut tehtävänsä loppuun.
-”Minä olen nyt miettinyt pääni puhki, enkä silti keksi mitään keinoa asian ratkaisemiseksi.” mummo sanoi havahduttaen Sirun kirjansa parista. ”Minulla ei yksinkertaisesti ole riittävästi tietoa asioista, jotta kykenisin oivaltamaan näiden kummallisten sattumusten summaa. Ainoa kuka sinua voi nyt auttaa, on vanha rouva. Sinun, Midaksen ja Joonaksen on saatava häneltä apua.”
-”Mitä?” Siru sanoi hämmästyneenä.
-”Niin. Minä en kykene neuvomaan sinua enempää. Ja koska tiedän, että Midaksen ilmaantuminen kuvioihin tarkoittaa jotakin suurempaa, on sinun tehtäväsi seuraavaksi selvittää, mitä se jokin suurempi on. Ja koska Joonas on jo useamman, erittäin epätodennäköisen sattuman kautta osa tätä kuviota, on hänelle varmasti jokin rooli tässä kaikessa olemassa, joka teidän täytyy myös selvittää.”
-”Mutta mistä me löydämme hänet? Vanhan rouvan siis?” Siru kysyi epäuskoisena.
-”Se onkin kinkkisempi juttu.” mummo mutisi sivellen leukaansa. ”Hänellä kun on vain tapana ilmestyä johokin, tai jättää viestejä.”
-”Viestejä?”
-”Niin, viestejä. Paperilappusia tai muita vastaavia.” mummo vastasi hajamielisesti.
-”Kuten esimerkiksi postikortteja?” Siru täsmensi ja mietti mielessään aikanaan mummolta saamaansa postikorttia, jossa oli ollut mystinen kommentti keppihevosen muodonmuutokseen liittyen, joka ei kuitenkaan voinut olla mummon kirjoittama.
-”Esimerkiksi postikortteja.” mummo sanoi. ”Mutta minä luulen, että hän jo odottaa teitä, joten ole valppaana. Luulen, että hän yrittää ottaa sinuun yhteyttä tavalla tai toisella, kun aika on kyllin kypsä.”
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
