Lauantaiaamu oli valjennut kylmänä ja selkeänä. Lämpötila oli pudottautunut jälleen reippaasti pakkasen puolelle ja muodostanut yön aikana talon ikkunoihin upeita kuurankukkia. Siru oli herännyt ensimmäisenä ja katsellut kaikessa rauhassa koristeellisen ikkunan läpi auringonnousua, joka alkoi jo pilkistellä mustan metsänrajan takaa. Auringon haaleanvioletti hehku voimistui hetki hetkeltä, kunnes se alkoi murtua oranssin ja keltaisen sävyihin. Hetki oli lähes maaginen.
Siru mietti, että maailmassa oli niin paljon taianomaisen kauniita ja ihmeellisiä asioita, että yksi muotoaan muuttava keppihevonen ei tuntunut niiden rinnalla loppujen lopuksi sittenkään niin tavattomalta. Kun vain pysähtyi katsomaan, saattoi nähdä asioita, joita ei meinannut todeksi uskoa.
Kun Joonas heräsi, lähtivät he pikaisen aamupalan jälkeen kohti tallia. Aluksi Sirua oli mietityttänyt kuinka tallinteko Joonakselta luonnistuisi, mutta kuten Hillakin, Joonas oli tallilla kuin kotonaan. He jakoivat hevosille pienet annokset heinää, jonka jälkeen oli väkirehujen vuoro. Hevosten vielä mutustaessa ruokiaan, he aloittivat niiden loimittamisen. Ponit olivat ainoita, jotka saivat mennä ulos nakuina. Niiden tuhti talvikarva kyllä pitäisi ne lämpimänä kovallakin pakkasella, mutta muut oli syytä loimittaa ja osalla oli jo tallissa sisäloimet päällä. Joonas käveli Maistron luokse, nappasi karsinan edestä loimitelineestä paksun toppaloimen ja heitti sen rutinoituneesti hevosen selkään.
-”Kata on yrittänyt puhua minua ratsastamaan tätä hevosta.” hän sanoi pujottaessaan loimen jalkalenkkejä Maistron takajalkojen välistä.
-”Maistorako?” Siru kysyi ihmeissään.
-”Niin. En ole luonnollisesti sanonut asiaan juuta enkä jaata. Mutta nyt kun te saitte raahattua minut tallille, niin ajatus voisi sittenkin tuntua kiinnostavalta…”
-”Sinä olisit varmasti juuri oikea ihminen Maistrolle, mutta en voi olla ihmettelemättä miksi Kata ylipäätänsä haluaa jonkun muun ratsastavan sillä. Maistro on aina ollut Katan silmäterä.”
-”Etkö ole kuullut? Kata ja Pete saavat lapsen.” Joonas sanoi kuin ohimennen, siirtyessään loimittamaan Nellin ponia, jolla oli kirkkaan vaaleanpunainen ulkoloimi, jossa oli heijastavia sydämiä.
-”M…Mitä?” Siru henkäisi.
Hänen päänsä löi hetken tyhjää.
-”Et siis tosiaan ole kuullut?”
-”No en! Miksi minulle ei ikinä kerrota mitään!” Siru sanoi ja hänen äänestään kuulsi närkästys.
-”Ehkä he ovat pitäneet tiedon sitten vielä perhepiirissä… Äitihän siitä on tiennyt jo hyvän aikaa ja kertonut meille. Mutta niin, Kata ei enää halua ratsastaa Maistrolla. Tai ehkä se on pikemminkin Pete, joka on toivonut, että Kata ei enää ratsasta sillä. Onhan Maistro kuuma hevonen ja riski esimerkiksi putoamiselle on aina olemassa.”
-”Jaa… No se selittäisi paljon. Muun muassa sen, miksi Pete on tuntunut suhtautuvan Maistroon viime aikoina niin nuivasti.” Siru sanoi ja muisteli Peten taannoisia puhinoita Maistrosta ja sen vaarallisuudesta.
He alkoivat taluttaa hevosia ulos tarhoihin, jossa niitä odotti runsaampi heinäannos, jota ne saisivat syödä rauhassa, koko aamupäivän ajan.
-”Mutta sinun täytyy ruveta ratsastamaan Maistoa. Ei Kata löydä siihen hommaan ketään muutakaan. Maistro on oikeasti hankala hevonen, en keksi ketään muuta kuka sen kanssa voisi pärjätä, kuin sinä.” Siru sanoi heidän kävellessä takaisin sisälle seuraavia hevosia hakemaan.
-”Niin, kai minun sitten täytyy.” Joonas vastasi etäisesti. ”Ja itse asiassa se voisi olla ihan mukavaakin. Olisi mukavaa päästä työskentelemään jonkun hevosen kanssa ilman pelkoa siitä, että se päätyy myöhemmin huonoihini käsiin. Kata on hyvä ihminen ja käsittelee hevosia oikeudenmukaisesti.”
-”Eikä hän Maistrosta luovu, ei varmasti. Hän on puhunut, että Maistro saa olla täällä hamaan loppuunsa asti.”
Kun hevoset olivat ulkona, Joonas ja Siru ryhtyivät siivoamaan karsinoita. Joonas oli siinä kuin kone, hän siivosi karsinat uskomattoman nopeasti, mutta myös huolellisesti. Kun Siru ihaili tätä ääneen, Joonas totesi, että karsinoita on tullut siivottua melkoinen määrä hänen elämässään.
Siinä karsinoita siivotessa Sirun mieleen tuli kauhistuttava ajatus. Jos Kata ja Pete saisivat lapsen, miten Kivelän ratsutallin sitten kävisi?
-”Mutta kuka hoitaa hevoset kun lapsi syntyy? Tai pitää ratsastustunnit?” Sanoi Siru ääneen.
-”Eiköhän siihen tule joku ulkopuolinen avuksi.” Joonas vastasi. ”Tuskin sinun tarvitsee sillä päätäsi vaivata.” hän jatkoi huvittuneena.
-”Niin kai… muutoksia vain tuppaa tapahtumaan nyt joka puolella, enkä oikein tiedä miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua.”
-”Kyllä asiat järjestyvät. Ja ainahan voimme olla Katan ja Peten apuna niin paljon kuin mahdollista.”
Siru hyväksyi tämän ja yritti olla murehtimatta asiaa sen enempää, mutta ajatus siitä, että tallille tulisi uusi ratsastuksenopettaja, tai tallityöntekijä tuntui aivan liian karmaisevalta. Kukaan ei varmasti osaisi opettaa yhtä hyvin kuin Kata, tai olla muutenkaan niin kannustava ja mukava. Ja mitä siitä seuraisi jos tallilla alkaisi työskennellä joku ventovieras, joka ei tuntisi Kivelän hevosia ollenkaan? Voisiko se olla hevosillekaan hyväksi? Vai myisivätkö he koko tallin pois? Siru alkoi olla huolissaan koko Kivelän ratsutallin tulevaisuudesta, maalaillen siitä erinäisiä kauhukuvia, kunnes hän havahtui omaan höpsöyteensä ja totesi murehtimisen olevan täysin turhaa vielä, kun mikään ei ollut vielä edes varmaa. Kyllähän Katalla ja Petellä oli aivan varmasti hyvä suunnitelma tiedossa tallin toiminnan turvaamiseksi, eikä ollut hänen asiansa sitä murehtia, kuten Joonas jo totesikin.
Kun talli oli lakaistu siistiksi ja heinäkärry täytetty valmiiksi, oli kello vasta niin vähän, että heillä olisi hyvin aikaa käydä maneesissa kokeilemassa Midaksen muodonmuutosta, ennen kuin olisi päiväheinien jaon aika.
Siru haki Midaksen tallin toimistosta ja he kävelivät maneesille.
-”Muista mistä eilen illalla puhuimme. Älä pelkää pelkoasi. Se on sinun tunteesi, täysin oikeutettu tunteesi, joten älä kiellä sitä. Sitä kun helposti kieltää asioita, joita pelkää.” Joonas sanoi rauhallisella äänellä.
Hän istui katsomossa Sirun takana.
-”Aloita vain kun olet valmis.”
Siru veti syvään henkeä ja ajatteli Joonaksen sanoja.
-”Se on vain tunne. Jännitys ja pelko. Ne ovat minun sisälläni ja minä saan tuntea pelkoa.” Siru sulki silmänsä ja keskitti energiansa maassa makaavaan keppihevoseen.
Pian keppihevonen nousi ilmaan ja Midas astui näyttämölle. Midas seisoi hetken paikoillaan ja tarkkaili tilannetta.
-”Kerro Midakselle, mitä tunnet.” Joonas kehotti pehmeästi.
-”Ääneenkö?” Siru kysyi.
-”Minä uskon, että se onnistuisi periaatteessa sanomattakin, teidän mielillänne on voimakas yhteys, mutta minusta sinun on sanottava se ääneen siksi, että sinä itse uskoisit siihen mitä sanot.”
Siru nyökkäsi. Hän hengitti jälleen syvään ja katsoi Midasta, joka alkoi tulla levottomaksi ja liikehtiä.
-”Midas, minua pelottaa ja tiedän että sinuakin pelottaa. Mutta siitä huolimatta, me voimme päästä sen yli, yhdessä.” Siru lausui arasti.
Hevonen katsahti Siruun, mutta kääntyi sitten ympäri ja aloitti jälleen tanssinsa.
Sirua harmitti.
-”Älä luovuta, vastahan sinä aloitit.” Joonas kannusti. ”Hevosen on helpompi purkaa jännityksensä liikkeen kautta. Anna sen tanssia hetki ja kokeile sitten uudelleen. Pysähdy itseesi, tunnustele sisintäsi ja kohdista se kaikki sitten lopulta Midakseen.”
Siru käveli keskemmälle maneesia ja sulki jälleen silmänsä. Hän yritti kääntyä sisälle itseensä, mielensä sisälle, mutta se oli aluksi vaikeaa. Midaksen kavioiden töminä maneesin pohjaa vasten tunkeutui hänen tajuntaansa, samoin maneesin tuoksu, sekä viileä ilma hänen kasvoillaan.
-”Sulje kaikki ulkopuolinen mielestäsi. Keskity tunnustelemaan sisintäsi. Syvimpiä tunteitasi ja ajatuksiasi.” Joonas lähes kuiskasi katsomosta.
Siru yritti uudestaan. Hän sulki nyt silmiensä lisäksi korvansa ja lopulta hänen onnistui häivyttää kaikki aistinsa hetkeksi. Siru yllättyi kuinka hyvältä se tuntuikaan. Hän oli hetken täysin itsensä sisällä, omassa kuoressaan. Siellä oli hiljaista, lämmintä ja rauhallista. Hän tunnusteli tunteitaan. Pelko. Sen hän tunnisti. Se tuntui vatsan pohjassa pienenä paineena. Jännitys. Sekin löytyi. Se oli ylempänä, jossakin rinnan tuntumassa ja tuntui puristavalta. Sitten oli myös ilo. Löytämisen ilo. Se tuntui sydämessä.
Siru avasi silmänsä.
Midas seisoi viistosi hänen edessään, tutkivan näköisenä.
Se oli lopettanut tanssinsa ja seisoi nyt katsellen häntä valppaana, mutta Siru ei nähnyt sen silmissä samanlaista pelkoa, kuin aikaisemmin.
-”Hienoa Siru!” Joonas kuiskasi. ”Pidä tuo mielentila. Käänny nyt hieman pois. Viestit sille, että et ole aikeissa hyökätä, että et ole sille uhka.”
Siru teki työtä käskettyä. Hän hengitti syvään, yritti pitää mielensä vakaana ja kääntyi hitaasti poispäin hevosesta.
Midas otti Sirun yllätykseksi askeleen häntä kohti.
-”Anna sen tulla haistelemaan sinua.”
Siru seisoi paikallaan, sulki hetkeksi taas silmänsä ja yritti keskittyä itseensä. Hetkeksi hän sai muun maailman taas katoamaan, kunnes hän tunsi lämpimän hipaisun poskellaan. Kun Siru avasi silmänsä ja Midas seisoi aivan hänen vierellään, nuuhkien häntä hieman varautuneena. Siru tunsi hillitöntä riemua. Hän kääntyi varovasti Midasta kohti, joka oli jo kavahtaa hänen liikettään, mutta samassa Midas rentoutui.
-”Upeaa!” Joonas sanoi jo kovemmalla äänellä. ”Te kumpikin olette nyt pahimman pelon yläpuolella! Minä uskon, että sinä voit nyt koskettaa sitä.”
Midas seisoi aivan hänen edessään, niin kauniina ja uljaana. Sirun hetken epäröinti kuvastui saman tien hevosen silmissä välähtävänä jännityksenä.
-”Älä huoli, minuakin jännittää. Olemmehan tässä ensimmäistä kertaa, tutustumassa toisiimme.” Siru sanoi hevoselle hiljaa.
Midas muuttui välittömästi taas rennommaksi.
-”Minä olen sinulle aivan vieras ja sinä olet minulle aivan vieras. Mutta se ei haittaa, me kyllä tutustumme toisiimme. Minä en tahdo sinulle pahaa. Enkä usko, että sinä tahdot minulle pahaa.” Siru nosti varovasti kätensä kohti hevosta. Se nosti hieman päätään epäluuloisuuden merkiksi, mutta kun Siru jatkoi sille rauhallisesti jutellen, Midas kurottautui haistelemaan hänen kättään ja antoi Sirun astua sitä kohti.
-”Minuakin jännittää. Että mahdatko sinä edes pitää minusta.” Siru jutteli.
Midas värähti, mutta seisoi paikoillaan ja antoi Sirun tulla aivan sen vierelle. Sirun hengitys kiihtyi, ja niin teki Midaskin. Sen kupeet kohoilivat hieman hermostuneina ja sieraimet väreilivät.
-”Minuakin jännittää…”
Ja vihdoin Siru silitti Midaksen kaulaa. Sen keltainen turkki oli kuin silkkiä. Niin ohutta ja pehmeää.
Kun Siru silitteli taikahevostaan, alkoi hän itsekin rentoutua.
-”Eihän tämä niin kamalaa ole?” Hän puheli hevoselle. ”Oikeastaan aika mukavaa, eikö?”
Midas pärskähti ja laski päänsä alas. Pian se seistä pönötti paikoillaan roikottaen päätään ja näytti suorastaan nuokkuvan. Siru silitteli sitä entistä rohkeammin ja uskaltautui rapsuttamaan sitä säästä. Midaksen valkea harja oli puhdas ja tuoksui etäisesti pihkalta.
-”Hienoa! Nyt se toden totta rentoutui.” Joonas sanoi tyytyväisenä.
Valtava voitonriemu ja helpotuksen tunne täytti Sirun. Tuntui kuin jännitys virtaisi hänen sormia ja varpaita pitkin ulos, pistellen kevyesti.
-”Me teimme sen!” hän hihkaisi varovasti hevoselle. Midas käänsi korvansa Sirua kohti, mutta jatkoi päiväuniaan.
-”Me selätimme pelkomme yhdessä.”
Hyvän aikaa he seisoivat siinä vieretysten. Midas nuokkui ja Siru silitti. Siru ei kyennyt huomaamaan enää ajankulua, vaan oli täysin taikahevosensa lumoissa. Yhteenkuuluvuuden tunne, jonka hän oli sen kanssa kokenut vain ohikiitävinä hetkinä, tuntui siinä hetkessä niin voimakkaalta, että hän tunsi olevansa olennon kanssa yhtä.
Pian hiljaisuuden kuitenkin rikkoi Joonas, joka joutui palauttamaan Sirun maanpinnalle.
-”Hevoset täytyisi mennä ruokkimaan.” hän sanoi.
Siru havahtui kuin unesta ja katsahti maneesin kelloa. Kokonainen tunti oli mennyt, eikä hänellä ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Niinpä Siru otti muutaman askeleen taaksepäin. Midaskin havahtui päiväuniltaan ja kääntyi katsomaan Sirua kysyvästi.
-”Illalla taas tapaamme, ystäväni.” Siru sanoi ja muutti Midaksen takaisin keppihevoseksi. Se putosi maahan ja Sirun hämmästykseksi se ei ollutkaan tulikuuma, kuten yleensä, vain hieman lämmin.
-”Se oli ihmeellistä…” Siru sai henkäistyä, kun hän käveli Joonaksen luokse keppihevonen kädessään ja kapsahti tämän kaulaan kiitollisena, hetken mielijohteesta.
-”En olisi ikinä kyennyt tuohon ilman sinun apuasi!”
Joonas tuli yllättävästä halauksesta hieman hämilleen, mutta kun Siru päästi hänestä irti, hymyili Joonas Sirulle niin valloittavasti, että Siru punastui ja häntä alkoi kaduttaa koko oma spontaani tunteenpurkauksensa.
-”Tai siis kun… Sain keppihevosen levitoimaan ja muuttamaan muotoaan siten, että keskitin ajatukseni ja energiani pelkästään siihen, mutta että yhteyden luomisessa, tärkeintä olikin keskittää kaikki ajatukseni ja energiani aluksi itseeni. En varmasti olisi keksinyt tuota itse.” Siru sopersi hätäisesti, kuin yrittäen puheenaihetta vaihtamalla sivuuttaa halauksen luoman hämmentyneen ilmapiirin.
-”Kyllä sinä olisit sen itsekin keksinyt, en epäile sitä hetkeäkään, mutta ehkä tämä auttoi sinua pääsemään kohti päämäärää hieman nopeammin.” Joonas sanoi.
Sirun nyökkäsi.
Ehkä Joonaksen sanoissa oli perää, mutta Sirulla oli niistä huolimatta vahva tunne siitä, että Joonaksen läsnäololla oli jokin suurempikin merkitys, mutta Siru ei vielä tiennyt, mitä se voisi tarkoittaa.
-”Minun on kerrottava tämä kaikki mummolle.” Hän sanoi heidän kulkiessa tallille, hakemaan valmiiksi täytettyjä heinäkärryjä heinävarastosta.
Maistron tarhan ohi kävellessä, Joonas kuitenkin pysähtyi ja pujahti sähkölankojen välistä sisälle tarhaan, oikaisemaan sen vinoon valahtanutta toppaloimea. Maistro seisoi kiltisti paikoillaan kun Joonas avasi vatsan alta kulkevat vyöt ja kiskaisi loimen suoraksi. Siru oli sen enempää ajattelematta pysähtynyt aivan Maistron eteen ja havahtui vasta viime hetkellä siihen, kun Maistro oli kurkottautumassa haistelemaan Sirun kädessä olevaa keppihevosta langan takaa.
Siru hätkähti kun tajusi mitä oli tapahtumassa ja vetäisi keppihevosen äkkiä pois ja piilotti sen selkänsä taakse, mutta Maistro ei tuntunut olevan siitä millänsäkään.
Joonas katsoi Sirua kysyvästi.
-”Etkö muista mitä viimeksi kävi kun annoin hevosten tehdä tuttavuutta keppihevoseni kanssa?” Siru selitti.
-”Niin sinä taisit kertoa… Mutta en usko sen olevan enää ongelma.” Joonas vastasi rauhallisesti.
-”Miten niin?”
-”Minä luulen, että tuon jälkeen, mitä maneesissa tapahtui, se tuskin enää herättää pelkoa muissa hevosissa. Kokeile vaikka.”
-”Tohtisinko?” Siru mietti mielessään. Mitä jos sama toistuu ja Maistro vauhkoontuu ja loukkaa itsensä? Hän mietti ja epäröi.
-”Sinä olet nyt purkanut sen valtavan pelon ja ristiriidan joka vallitsi sinun ja Midaksen välillä. Olet voittanut sen puolellesi. Minä uskon, että hevoset vaistoavat nyt myös sen, aivan kuten ne vaistosivat keppihevosen pelon silloin aikaisemmin. Pelko tarttuu hevosesta hevoseen herkästi, onhan se ollut niiden selviytymisen kannalta elintärkeää.” Joonas selitti.
-”Jos sinä sanot noin…” Siru vastasi ja ojensi keppihevosen varovasti uudelleen Maistroa kohti, joka katseli sitä kiinnostuneena. Maistro kurottautui sähkölankojen välistä ja nuuski keppihevosen harjaa pitkään ja hartaasi niin, että puhina kuului, jonka jälkeen Maistro nosti ylähuultaan kohti sieraimia, kurkottaen samalla kaulaansa kohti taivasta, kuten Siru oli nähnyt hevosten joskus tekevän, kun ne oikein intoutuvat jotakin haistelemaan.
-”Se yrittää päästä siitä jyvälle.” Joonas sanoi ja naurahti.
-”Siinä onkin Maistrolla tekemistä! Sillä mekään emme tarkkaan tiedä mikä se tarkalleen ottaen on.” Siru sanoi huvittuneena.
Maistro jatkoi hetken vielä haisteluaan, kunnes lopulta se lopetti keppihevosen tutkimisen kuin seinään, käänsi päänsä rauhallisesti sivulle, alkoi mutustella suutaan ja otti muutaman askeleen heistä pois päin.
-”Aivan kuin se olisi alistunut sille.” Joonas sanoi kuin ajatuksissaan ja seurasi Maistroa edelleen katseellaan.
-”Mielenkiintoista…” hän lisäsi lähes äänettömästi.
Siru ei kyennyt siinä hetkessä ajattelemaan muuta kuin huojennusta siitä, että tällä kertaa kukaan ei vauhkoontunut, eikä loukkaantunut.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
