Siru ja Joonas saapuivat Hillan luokse ruokalaan keppihevonen mukanaan.
-”Vihdoin ja viimein!” Hilla huudahti iloisesti nähdessään heidät. ”Mikä kesti? Vahtimestari meinasi jo häätää minut matkoihini, mutta sain sen ympäripuhuttua, että pystyin jäämään vielä hetkeksi. Koulu on suljettu jo ajat sitten.”
-”Meillä oli todella paljon puhuttavaa.” Joonas sanoi ja istui siskonsa viereen, ottaen tämän yllättäen kainaloonsa.
-”Hilla, olen niin pahoillani, että olet joutunut olemaan minusta huolissaan koko tämän ajan… Siru kertoi.”
Hilla vilkaisi Siruun päin ja kääntyi sitten halaamaan veljeään silmät kyynelistä täyttyen.
-”…Mutta kiitos Sirun, meillä ei tarvitse olla enää salaisuuksia.” Joonas jatkoi.
-”Sinä tiesit siis mistä on ollut kyse, koko tämän ajan?”
-”Tiesin kyllä… Mutta niin kauan kun Siru ei itse ottanut asiaa puheeksi kanssani, en voinut minäkään sanoa asiasta mitään. Se on ikään kuin sääntö, johon en itse voinut vaikuttaa.”
Hilla nyökkäsi ja niiskautti nenäänsä.
Siru istuutui sisaruksia vastapäätä ja hymyili. Tuntui hyvältä nähdä heidät siinä yhdessä, niin luontevasti läheisinä. Hilla halasi Joonasta edelleen ja Joonas salli tämän, vaikka selvästi olisikin halunnut jo irrottautua.
-”Tästä eteenpäin me toimimme yhdessä Sirun ja Midaksen hyväksi.” Hilla julisti. ”Eikö niin? Lupasithan auttaa meitä?”
-”Lupasin. Tottakai. Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa.” Joonas sanoi vakavana, mutta Siru ei kuullut Joonaksen äänessä katkeruutta, vaikka kuinka yritti sitä etsiä.
Jos Joonas oli kaikesta tapahtuneesta huolimatta valmis kohtaamaan Midaksen uudelleen ja halukas auttamaan Sirua sen kanssa, ei Sirukaan voisi enää perääntyä. Ja ajatus siitä, että kaikki tämä olisi todella ennalta suunniteltua, tuntui lohduttavan häntä. Aivan kuten Joonas oli sanonut, millä todennäköisyydellä hän olisi törmännyt jo kahdesti samaan taikahevoseen, kahden eri ihmisen toimesta, ellei pelissä olisi jonkin sortin kohtalo? Todennäköisyys tähän oli niin olematon, että kyse ei vain voinut olla sattumasta, ei mitenkään. Joku, tai jokin halusi, että Midas ja Joonas toimisivat yhdessä, vaikka Joonas ei ollutkaan taikahevosen haltija.
-”En voinut olla huomaamatta, että olitte aika vakavan näköisiä kun saavuitte tänne. Saanko mahdollisesti kuulla mistä kaikesta olette puhuneet?” Hilla sanoi päästettyään veljensä viimein vapaaksi.
-”Meillä kahdella on koko ilta aikaa jutella kotona.” Joonas sanoi. ”On tosiaan paljon asioita, joista minun on sinulle kerrottava ja mistä sinun on oltava tietoinen, ennen kuin aloitamme. Mutta nyt meidän on lähdettävä kotiin. Vahtimestari hälyttää varmaan kohta vartijat jos emme kohta poistu.”
He olivat kaikki samaa mieltä. Siru nappasi reppunsa ja alkoi valmistella lähtöä, kun Hilla syöksyi vielä halaamaan häntäkin.
-”Kiitos sinulle, kun autoit minua saamaan veljeni takaisin.” hän kuistasi Sirun korvaan.
-”Eihän tämä nyt mitään…” Siru vastasi.
-”Tästä tulee kaikkien aikojen suurin seikkailu!” Hilla sanoi juhlallisesti ja lähti kulkemaan päättäväisesti kohti ulko-ovea.
Kun sisarusten ja Sirun tiet erkanivat, kääntyi Siru hetkeksi katsomaan Joonaksen ja Hillan loittonevia hahmoja. Illan hämärä oli jo tummunut yön syväksi pimeydeksi ja katulamput valaisivat jalkakäytävää muodostaen katkeamattoman ketjun kartion muotoisia kellertäviä valopilareita. Jalkakäytävä oli sulanut lumesta ja kiilsi valon heijastuessa sen kostealta pinnalta. Hienoinen tihkusade vihmoi lamppujen alla, sade oli niin kevyttä, että Siru ei edes tuntenut sitä kasvoillaan. Lämpötila oli mennyt jälleen suojasään puolelle, vaikka oli helmikuu ja hiihtoloma kolkutti jo ovella. Ajatus viikon lomasta tuntui Sirusta paremmalta kuin koskaan, eikä se olisi voinut tulla sopivampaan ajankohtaan. Pian heillä olisi kokonainen viikko aikaa tehdä mitä ikinä halusivat ja Siruhan tiesi mitä se tarkoittaisi. Se tarkoittaisi sotasuunnitelman laatimista ja intensiivistä harjoittelemista, mutta nyt heitä olisi kolme ja kaikki menisi hyvin. Tai niin ainakin Siru toivoi koko sydämensä pohjasta.
Sirun ajatukset katkaisi tärinä, jonka hän tunsi taskussaan. Hän kaivoi kännykkänsä esiin ja huomasi uuden viestin tulleen koulun sisäiseen viestiryhmään. Levottomana Siru istuutui läheiselle kostealle puistonpenkille ja näpäytti viestin auki. Kauhukseen Siru näki näytössä kuvan, jossa hän nojautui Joonasta vasten punaisen sohvan edessä ja kyseisestä kuvakulmasta näytti aivan siltä, kuin he olisivat juuri aikeissa suudella.
Kuvan tekstinä luki.
-”Koulussa on uusi pari! Uskokaa tai älkää, niin keppihevonen nimeltä Siru, on löytänyt poikaystävän, niin epätodennäköistä kun se olikin!”
Eikä Siru yllättynyt lähettäjästä. Jerehän se oli. Eikä mennyt aikaakaan, kun keskustelu täyttyi muiden oppilaiden erinäisistä pistelevistä kommenteista.
-”Eikös tuo ole Hillan veli, voi kuinka säälittävää!”
– ”Yök, miten kukaan voi suudella tuota keppihevoskummajaista!”
-”Jere, olisin mieluusti elänyt ilman tätä todistetta, ruokahaluni meni.”
-”Olin pitänyt Hillan veljeä hyvännäköisenä, mutta nyt laski näköjään senkin taso!”
Siru ei pystynyt lukemaan enempää.
Hän sulki silmänsä ja olisi halunnut huutaa keuhkojensa täydeltä.
-”Tämä tästä vielä puuttuikin!” Siru kyräili itsekseen ääneen ja tunsi kuinka valtaisa raivo ja häpeä kalvoi hänen sisuksiaan.
Kuinka he kehtasivat!? Ja kuinka he kehtasivat vetää Joonaksenkin mukaan tähän typerään kuvioon? Siru ei voinut olla ajattelematta, miten Joonas ottaisi asian vastaan, kun vain kuulisi siitä. Joonas ei Sirun onneksi kuulunut kyseiseen ryhmään ja Siru ehtikin toivoa, ettei kuva ikinä leviäisi pidemmälle.
Mutta Hilla nyt ainakin näkisi kuvan…
Sirun pää oli täynnä sekavia ajatuksia.
Hillasta ei kuulunut koko iltana mitään. Siru hautasi päänsä tyynyyn ja mietti kauhulla seuraavaa koulupäivää. Kaikki heidän luokaltaan olivat nyt nähneet kuvan ja ties kuinka laajalle kuva oli jo muutenkin levinnyt. Kunpa vain Siru voisi loihtia itsensä näkymättömäksi. Aivan kuin hänellä ei olisi jo tarpeeksi ajateltavaa! Joonaksen sanat, Joonaksen tarina, kaikki se, mitä olisi Midaksen kanssa edessä, hänellä ei mitenkään olisi nyt voimavaroja käydä läpi vielä tällaista kohua koulussa. Miksi hänen piti horjahtaa Joonasta vasten juuri sillä hetkellä, kun Jere sattui olemaan näköetäisyydellä? Mitä Joonas sanoisi? Voisiko hän suuttua Sirulle?
Ajatusten myrsky velloi Sirun päässä pitkälle yöhön asti. Osittain Siru toivoi, että ehkä huomista ei tulisikaan, jos hän vain valvoisi ja jäisi ajatuksiinsa makaamaan. Mutta se oli turha toivo. Aamu koitti ja Sirun oli mentävä kouluun.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
