Keppihevonen-1024x576

Keppihevonen: 23. Luku

Seuraavana päivänä Siru ja Hilla laativat sotasuunnitelman. He istuivat koulun ruokalassa, kumpikin vähäisistä yöunista pöpperöisinä ja yrittivät keskustella suunnitelmistaan herättämättä muiden mielenkiintoa, mikä tuskin oli tarpeellista, sillä Hilla ja Siru saivat yleensäkin istua kaikessa rauhassa, eikä kukaan ollut kiinnostunut heidän asioistaan. Paitsi ehkä Nelli, joka tuntui yhä seuraavan sivusilmällä ystävysten touhuja. Mutta tänään Nelliä ei ollut näkynyt koulussa, joten sekin huoli oli nyt vähemmän.

 

-”Kerrotaan Joonakselle tänään.” Hilla aloitti ja siirsi ruokatarjottimensa sivuun.

Hän kaivoi repustaan vihon sekä penaalin ja alkoi vetää ranskalaisia viivoja uudelle puhtaalle sivulle.

-”Mitä sinä teet?” Kysyi Siru ihmeissään.

-”Minä pidän siitä, että asiat on hyvin suunniteltu. Aion tehdä kirjallisen suunnitelman siitä, kuinka nyt etenemme asian suhteen.”

Sirua huvitti.

-”Onko sinulla sitten jo jokin hyvä hahmotelma mielessäsi siitä, kuinka tästä etenemme?”

-”On. Tänään Joonaksella on viimeinen oppitunti täällä meidän puolellamme koulua.” Hilla jatkoi virallisen näköisenä. ”Voisimme heti tunnin jälkeen käydä vaihtamassa hänen kanssaan muutaman sanasen.”

-”Täällä koulussako? Onko se hyvä idea, eikö olisi parempi puhua jossakin muualla…?”

-”Ei sinun tietenkään täällä tarvitse muuttaa Midasta oikeaksi hevoseksi, me vain avaamme keskustelun täällä ja jatkamme sitä sitten paremmassa paikassa. Minusta on tärkeää, että sinä olet mukana sillä hetkellä, kun otamme asian ensimmäistä kertaa puheeksi, enkä tiedä missä muualla voisimme olla kaikki kolme samassa paikassa samaan aikaan. Kotona en halua tätä tehdä, sillä äidin uteliaisuus on vertaansa vailla. Meidän kotona ei ole turvallista puhua mistään salaisuuksista, sillä siellä seinilläkin on korvat…”

 

Sirua hymyilytti, sillä Hilla oli osunut naulan kantaan, Siru tunnisti Hillan ja Joonaksen äidin, Leenan, kuvailusta oitis. Ne muutamat kerrat kun Siru oli ollut Hillan luona kylässä, oli Leena aina onnistunut pölähtämään paikalle juuri kun keskustelu oli mennyt yhtään yksityisemmäksi ja toisinaan oven takaa kuului liikehdintää. Tämä häiritsi Hillaa suunnattomasti ja siksi he harvoin tapasivat Hillan luona, sillä Sirun kotona sai varmasti olla aina rauhassa. Joko Sirun äiti oli töissä tai niin uppoutunut töihinsä työhuoneessaan kotona, että tilanne oli lähes täysin sama, kuin he olisivat olleet talossa vain kahdestaan.

 

Hilla jaksoi aina säännöllisin väliajoin vaahdota siitä, kuinka Leenan kanssa oli toisinaan vaikeaa tulla toimeen, kun hän halusi niin vahvasti olla perillä lapsiensa elämästä ja Siru toki ymmärsi Hillan pointin, mutta silti Siru oli hieman kateellinen tästä, sillä välillä hänestä tuntui, että he elivät oman äitinsä kanssa elämää enemmänkin kuin kämppikset, kuin lapsi ja vanhempi. Leena taas oli kotiäiti ja näin ollen aina kotona. Näin hänellä oli aina aikaa lapsilleen ja intoa olla mukana heidän asioissaan, toisin kuin Sirun äidillä.

 

-”Sinun äidilläsi on varmasti vain tekemisen puutetta, eihän hänellä ole vielä ystäviäkään täällä Suomessa, Katan lisäksi ja isäsi on vielä Saksassa töissä.” Siru yritti joskus puolustaa Leenaa.

-”Äh, älä viitsi, hän on minun äitini. En jaksa olla ymmärtäväinen omaa äitiäni kohtaan.. Hän on aivan liian innokas. Kaikessa ja kaikesta!” oli Hilla tiuskaissut vastaukseksi. ”Mutta Joonaksesta hän on toki ollut nyt viimeaikoina huolissaan.. Se on varmasti vain lietsonut äidin käytöstä. Äiti yrittää todennäköisesti yhtä epätoivoisesti, kuin minäkin, päästä selville Joonaksen ajatuksista ja saada hänet jollakin keinolla piristymään..” Hilla lopetti ja Siru havaitsi Hillan puheissa sittenkin häivähdyksen ymmärrystä.

 

Hilla oli kirjoittanut suunnitelmaluonnoksensa ja esitteli sen nyt Sirulle kuin ammattilainen.

-”Kello kaksi Joonaksen tunti loppuu, joten menemme sinne hyvissä ajoin häntä odottamaan.”

-”Mutta entäs meidän matematiikantuntimme? Sehän on samaan aikaan?”

-”Niin on, mutta kumpi on tärkeämpää? Kertoa mahdollisimman pian Joonakselle, vai homehtua Laitisen matikantunnilla? Sitä paitsi minä voin opettaa sinulle matematiikkaa jos tahdot.”

-”Hyvä on.” Siru myöntyi, sillä tiesi Hillan olevan häntä parempi matematiikassa ja vieläpä paljon parempi opettaja kuin Laitinen, joka edusti opettajakunnan kuivakkainta siipeä.

 

 

Kun kello oli kymmentä vaille kaksi, he kävelivät Joonaksen luokan eteen odottamaan, että tunti päättyisi. Sirun vatsaa väänsi. Miten hän osaisi sanoa Joonakselle ne sanat, mitä Hilla oli suunnitellut? Mitä Joonas siihen sanoisi? Siru ei ollut jutellut Joonaksen kanssa ikinä muutamaa sanaa enempää ja nyt hänen olisi käytävä Joonaksen kanssa kokonainen keskustelu. Samalla Sirusta tuntui hölmöltä, miksi koko asia mietitytti häntä niin paljon. Joonashan oli vain Hillan isoveli.

-”Nyt tunti loppui!” Siru kuuli Hillan kuiskaavan.

Luokan ovi avautui ja oppilaita alkoi tunkea käytävään. Siru näki Joonaksen oitis. Tämä käveli vakavana katse maahan luotuna yksin luokasta ulos ja oli jo kävellä heidän ohitseen, huomaamatta heitä.

 

-”Joonas!” Hilla sanoi ja sai Joonaksen pysähtymään.

-”Ai hei.” Joonas sanoi ja katsoi hieman kummissaan siskoaan ja sitten Sirua.

Siru värähti kun heidän katseensa kohtasivat. Joonaksen syvät ja tummat silmät olivat samaan aikaan tutkivat ja sumuiset.

-”Kappas, hei Siru, tämäpä yllätys”. Hän lisäsi.

-”Sirulla olisi sinulle vähän asiaa. Ihan nopeasti vain.” Hilla ehätti sanomaan ja astui hieman sivummalle varmistamaan, että kukaan ei jäänyt kuuloetäisyydelle.

Siru punastui ja sai soperrettua.

-”Istuisitko… tuohon sohvalle kanssani hetkeksi?”

-”Mikä ettei..” Joonas vastasi ja vilkaisi siskoaan ihmeissään.

Hilla kohautti hartioitaan vastaukseksi ja sitten hän poistui paikalta.

 

Siru ja Joonas istuutuivat käytävällä olevalle punaiselle sohvalle ja Sirua hieman nolotti. Kyseisellä sohvalla istuivat nimittäin poikkeuksetta vain koulun uusimmat pariskunnat, jotka pussailivat siinä toisiinsa uppoutuneina. Sohva tunnettiin oppilaiden keskuudessa koulun virallisena kuhertelupaikkana ja kaikki tytöt, ja varmaan pojatkin, haaveilivat istuvansa vielä jonakin päivänä siinä sohvalla ihastuksensa kanssa. Nyt Siru istui siinä Joonaksen kanssa, tosin tilanne ei voisi olla kauempana lemmekkäästä hetkestä.

 

-”Onko sinulla minulle jotakin asiaa?” Joonas kysyi rikkoen vaivaannuttavan hiljaisuuden.

-”Juu… Tuota… Hilla on sitä mieltä, että minun on kerrottava sinulle jotakin.” Siru änkytti ja tunsi vajoavansa sohvan uumeniin, hän haluaisi mieluummin valua paikalta vähin äänin, kuin avata Joonakselle viimeaikojen tapahtumia.

-”Jaahas, taidan arvata.” Joonas aloitti.

Siru oikaisi itsensä ja katsoi Joonasta yllättyneenä.

-”Keppihevosesiko kanssa on ongelmia?” Joonas jatkoi.

-”Öh… aivan niin.”

-”Et saa sitä kuriin?”

-”No en…”

-”Missä se on nyt?”

-”Jätin lokerooni, arvelimme ettet halua nähdä sitä välttämättä heti… Et kuulemma pidä siitä.. tai siis Hilla sanoi jotakin vastaavaa..” Siru sopersi.

-”Pyh…” Joonas sanoi huitaisten kädellään välinpitämättömästi. ”Hieno esine se on. Ja varmasti hieno taikahevonen. Mutta Hilla on ollut oikeassa siinä, että olen pitänyt sinua silmällä ja itse asiassa minä olen toivonut sitä, että tulet puhumaan minulle siitä. Sillä minä olen huomannut, että sinulle on tullut ongelmia sen kanssa. Olen iloinen, että olet päättänyt hakea apua.”

-”Anteeksi, mutta olen hieman hämmentynyt. Sinä siis tiedät, että keppihevosestani tulee taikahevonen?”

-”Tiedän.”

-”Ja tiedät mitä taikahevoset ovat..?”

-”Kyllä vain. Olenhan omin silmin sellaisen nähnyt.”

-”Mutta missä?” Siru tunsi sydämensä hakkaavan.

-”Saksassa…”

-”Onko sinulla ollut sellainen?”

-”Ei, vaan eräällä minulle erittäin tärkeällä ihmisellä…” Joonas sanoi ja Siru huomasi, kuinka hänen synkät silmänsä synkkenivät entisestään. ”…ja sen perusteella mitä olen nähnyt, olen toivonut sydämeni pohjasta, että sinä ymmärtäisit pyytää apua.”

 

He istuivat hyvän tovin punaisella sohvalla ja puhuivat. Minuutit muuttuivat tunneiksi. Oppilaita kulki harvakseltaan heidän ohitseen, mutta kukaan ei jäänyt kuuntelemaan heidän puheitaan, eikä Siru edes huomannut heitä. Siru oli niin uppoutunut Joonaksen tarinaan, että hänen maailmassaan ei ollut sillä hetkellä kuin Joonas ja Joonaksen tummat silmät, sekä sanat, jotka tulivat Joonaksen suusta. Lauseet, joita hän ei uskaltanut keskeyttää, jotta ne eivät lakkaisi olemasta olemassa. Vihdoin hänellä oli joku, joka ymmärsi ja tiesi mitä hän oli käynyt läpi ja se tuntui uskomattomalta.

 

Ja silloin Siru sai kuulla Joonaksen tarinan ensimmäisen kerran. Se alkoi muutosta Saksaan, sisarusten ollessa reippaasti alle kymmenvuotiaita.

 

-”Minun on aloitettava kertomukseni melko kaukaa, minun on aloitettava tarinani Jimmystä. Sillä siitä kaikki oikeastaan alkoi…” Joonas aloitti vakavana. ”Isä oli siis saanut työkomennuksen Saksaan ja koska äiti oli jo silloin kotona kanssamme, ei meillä ollut mitään syytä olla lähtemättä. Tai niin he sen meille perustelivat. Minä olin heille pitkään muutosta vihainen, sillä ei ollut helppoa aloittaa elämää uudessa maassa, missä kaikki puhuivat meille vierasta kieltä. Hilla oppi saksaa nopeammin kuin minä, Hillahan on aina ollut erittäin terävä vieraissa kielissä ja matematiikassa, kuten olet varmasti huomannut.”

Siru nyökkäsi vastaukseksi.

 

horses-1885133_1280

 

-”Emme olleet asuneet Saksassa kauaakaan, kun kerran ajoimme autolla kaupungin laitamilla asuinpaikkamme lähettyvillä ja näin ikkunasta hevostallin. Muistan, kuinka näin kahden ratsukon laukkaavan tilaa kiertävää ratsastuspolkua ja se teki pieneen poikaan niin suuren vaikutuksen, että seuraavana päivänä, meidän leikkiessä Hillan kanssa kahdestaan kotimme pihalla, minä päätin omatoimisesti lähteä tutustumaan tuohon talliin.  Se oli näitä 8-vuotiaan mahtavia päähänpistoja..” Joonas sanoi ja hymy käväisi hänen huulillaan.

-”En vieläkään ymmärrä miten löysin tallille, jotenkin vain olin onnistunut painamaan reitin mieleeni, tai sitten jokin näkymätön voima johdatteli minua sitä kohti, mutta oli mikä oli, minä löysin tieni sinne. Muistan kuinka kuljin tilan portista sisään, muina miehinä, tai siis poikina ja astelin suin päin sisälle talliin. Ensimmäinen asia, jonka tallissa huomasin, oli pieni pilkullinen poni, joka oli mielestäni veikeän näköinen. Halusin tutkia sitä tarkemmin ja menin silittämään sitä. Tässä vaiheessa oli katoamiseni jo tietenkin huomattu ja minua etsitty hyvän aikaa pitkin kyliä, mutta itse en siitä tiennyt vielä mitään. Minä vain seisoin tallissa ja silittelin ponia, joka oli minusta niin hauskan näköinen, että en ollut ennen moista nähnyt. Se oli minusta vähän kuin Peppi Pitkätossun hevonen, mutta paljon pienempi. Kiinnostuneena olin avannut ponin karsinan oven ja mennyt sisälle karsinaan sitä tutkimaan. Hetken siinä ponia rapsuteltuani huomasin, että talliin oli tullut vanhempi mies, joka saapui luokseni äimistyneenä. En unohda miehen hämmästynyttä ilmettä ikinä. Hän katseli pitkään minua ja ponia, ja huudahti kuta kuinkin seuraavaa.

-”Bertha! Tule katsomaan, täällä on poika ja se rapsuttelee Jimmyä!”

 

Hetken päästä kuulin tallin toisesta päästä kiihtyviä askeleita ja pian miehen vierelle saapui nainen, joka katseli meitä yhtä hämmästyneenä. Onnistuin jollakin tavalla kertomaan heille kuka olin ja mistä tulin. He esittäytyivät Berthaksi ja Antoniksi, ja sain myös tietää, että he olivat hevostilan omistajia. Kun Bertha oli ymmärtänyt, että olin karannut tallille täysin omin päin, hän arvasi, että minusta oltiin varmasti jo huolissaan ja he veivät minut kotiin. Olin kyennyt jotenkin opastamaan heidät oikeaan osoitteeseen.

 

Voit varmasti kuvitella mikä soppa siitä syntyi, minun katoamisestani ja tallille ilman lupaa lähtemisestä. Äiti oli niin huolissaan ja vihainen, ettei päästänyt minua silmistään moneen päivään ja Hilla oli myös katoamisestani suunniltaan. Hilla halusi nukkua vieressäni kokonaisen seuraavan viikon… Mutta minäpä en kyennyt ajattelemaan mitään muuta, kuin tuota merkillistä pilkullista ponia. Niinpä minä karkasin toisen ja kolmannenkin kerran. Muutaman kerran ehdin tallille asti ja Jimmy-ponin luokse, mutta pian äiti alkoi ymmärtää mihin minä suuntasin aina kadottuani ja lopulta ehdin harvoin perille asti, ennen kuin äiti jo oli perässäni. En osannut kertoa äidille sitä, että halusin vain tallille ponin luokse, vaan äitini oletti minun niskuroivan.

 

Sitten eräänä päivänä kun onnistuin karkaamaan ponin luokse jälleen kerran ja äiti saapui tallille kiukusta punaisena, Anton sattui olemaan paikalla ja pyysi äitiä juttusilleen. Sain myöhemmin kuulla, että he olivat keskustelleet minusta pitkät pätkät. Äiti oli kertonut, että olen kuriton, Anton taas oli kertonut, että Jimmy oli hapan vanha ruuna, joka yleensä vain luimi ja näykki lapsia, mutta hämmästyksekseen he olivat Berthan kanssa todistaneet jo useamman kerran, että Jimmy oli päästänyt minut karsinaan ja antanut minun silittää itseään joka paikasta, seisten kiltisti paikoillaan, hievahtamatta kuin tatti. He olivat vakuuttuneita siitä, että minun olisi saatava touhuta tuon ponin kanssa, kertoihan sen jo minun sitkeyteni päästä ponin luokse ja ponin poikkeuksellisen lempeä suhtautuminen minuun.

Äiti oli aluksi kieltäytynyt ja vedonnut taloudelliseen tilanteeseemme, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia maksaa Berthalle ja Antonille siitä, että kävisin tallilla ratsastamassa, mutta Anton oli nopeasti vastannut äidille, että se olisi täysin turhaa. Jimmyllä ei ollut tallin toiminnassa enää mitään käyttöä. Se oli heidän lastensa vanha poni ja suoritti enää pelkkää oloneuvoksen virkaa, sillä lapset olivat kasvaneet jo aikapäivää sitten aikuisiksi ja kilpailivat jo isoilla hevosilla esteratsastuksessa. Ja koska poni oli vanhemmiten tullut aina vain happamammaksi ja kiukkuisemmaksi, ei sitä olisi voinut tarjota enää kenellekään ratsastettavaksi. Paitsi Antonin mielestä silloin minulle.

-”Tuolla sinun pojallasi ja meidän pilkullisella ponilla on jokin yhteys, jota meidän tulee kunnioittaa” olen kuullut hänen sanoneen äidille sinä päivänä ja niin äiti oli lopulta suostunut.

Äiti antoi siunauksensa sille, että sain ruveta käymään tallilla Jimmyä hoitamassa.

Ja niin minä kävinkin, joka ikinen päivä.

 

Aluksi tutustuin Jimmyyn paremmin, harjailin ja hoidin sitä, sain olla vieressä katsomassa kun sitä kengitettiin, rokotettiin ja raspattiin. Anton opetti minulle hevosen hoidon perusteet ja mitä paremmin opin saksaa, sitä paremmin kykenin juttelemaan tallilla muidenkin ihmisten kanssa. Pian minulle valkeni, että talli oli korkean luokan myyntitalli, jonka yhteydessä toimi pieni ratsastuskoulu, jossa halvemmat ja tavallisemmat myyntihevoset tekivät ratsastustunteja. Kun olin aikani ratsastanut Jimmyllä, pääsin mukaan myös ratsastuskoulun tunneille. Silloin Hillakin alkoi kiinnostua tallielämästä ja aloimme käydä tunneilla yhdessä. Isänkin työkuviot olivat selkiytyneet ja hän kykeni maksamaan meidän molempien tunnit, mutta kun kasvoimme, aloimme tehdä tallitöitä ratsastustuntejamme vastaan.

Silti siinä sivussa, minä hoidin joka päivä myös Jimmyä. Se oli siihen aikaan minulle tärkeintä maailmassa. Me pääsimme Jimmyn kanssa lopulta jopa estekilpailuihin yhdessä. Kunnes… kunnes se tuli niin vanhaksi, että se täytyi lopettaa.”

 

Siru oli kuulevinaan liikutusta Joonaksen äänessä ja muistot Sasusta tulvivat hänen mieleensä. Joonas kertoi, kuinka poni oli ollut 28-vuotias, kun se oli jouduttu viimein lopettamaan huonojen hampaiden vuoksi.

 

-”Hevoset saattavat elää toisinaan hyvinkin vanhoiksi, mutta monesti viimeinen niitti on se, kun niiden hampaat ovat kuluneet niin huonoiksi, että heinänsyönnistä ei oikein tule enää mitään… Olen vasta myöhemmin ymmärtänyt kuinka vanha Jimmy oli jo minun hänet löytäessä, se kaikki mihin sen kanssa pääsin ja ylsin, oli harvinaista niin vanhalta ponilta.”

-”Jimmy oli sinulle varmasti tärkeä…” Siru sanoi varovasti ja vilkaisi Joonasta tutkivasti.

-”Kyllähän se oli, mutta pahempaa oli vielä tulossa… Halusin kertoa sinulle Jimmystä siksi, että se kyseinen poni oli varmasti se perimmäisin syy, jonka vuoksi alun perin edes eksyin hevosten pariin. Ja joka piti minut tallilla vuodesta toiseen.”

Siru nyökkäsi ja odotti tarinan jatkoa malttamattomana.

 

-”Vasta hieman isompana ymmärsin, että ratsastuskoulu jossa ratsastimme ja työskentelimme, oli Antonin ja Berthan tallin sivubisnes tai oikeammin harrastus. Todellinen raha tuli kilpahevosten myymisestä. Talli osti lupaavan oloisia nuoria tai kokemattomia hevosia ja sen taitavat ratsuttajat kouluttivat niitä eteenpäin ja kävivät niillä kilpailuissa, jonka jälkeen ne myytiin sitten kalliimmalla eteenpäin, uusille omistajilleen. En ole ikinä nähnyt niin montaa hienoa hevosta yhdellä tallilla. Osa oli aivan maailmanluokan hyppääjiä. Niiden arvo liikkui useissa sadoissa tuhansissa ja kun niitä katsoi, ei voinut olla huomaamatta hinnan syytä. Ne hyppäsivät kuin raketit ja liikkuivat niin kevyesti. Joskus mietin, että en uskaltaisi koskaan edes hipaista hevosista kalleimpia, etten vain katkaisisi niiltä turpakarvaakaan, niin arvokkaita ne olivat.

 

Tallilla toimi kaksi pääratsuttajaa ja useampi heidän alaisensa, jotka toimivat ikään kuin pääratsuttajien oppipoikina. Tai -tyttöinä… Hilla on ehkä kertonut sinulle, että minulla oli eräs tärkeä henkilö Saksassa…”

 

Siru tyytyi jälleen nyökkäämään ja tunsi vatsansa muljahtavan. Nyt hän saisi kuulla, miksi Joonas oli muuton jälkeen niin poissaoleva.

 

horse-3362109_1280

 

-”Yksi pääratsuttajista oli Antonin ja Berthan tytär Anna, joka oli taitava esteratsastaja. Kun ratsastuksenopettajamme huomasi, että kehittyäkseni taitavammaksi tarvitsisin jo suurempia haasteita, kuin mitä ratsastuskoulun hevoset minulle pystyivät antamaan, hän ohjasi minut seuraamaan Annan toimintaa. Pääsin Annan hevosenhoitajaksi. Hevosenhoitajat toimivat kaikkien ratsuttajien apulaisina. Laitoin hevosia heille ja heidän oppipojilleen kuntoon, myös niitä kalleimpia. Seurasin valmennuksia kentänlaidalta ja katselin silmä kovana heidän työskentelyään hevosten parissa. Olin mukana kilpailuissa huolehtimassa hevosista, opin jo maasta käsin katsomalla niin paljon. Minulla oli mahtava etuoikeus päästä seuraamaan sen hetken esteratsastuksen huippuja aivan vierestä.

Pian Anna huomasikin, että olin tosissani oppimassa, enkä vain sunnuntaivierailulla ja niinpä hän alkoi pikku hiljaa päästää minua myös hevostensa selkään. Aluksi sain vain kävelyttää ne hänelle valmiiksi, sitten loppuverrytellä, ja pikkuhiljaa sain tehdä niillä kevyemmän päivän treenit ja maastoilut, kunnes hän päätti alkaa valmentaa minua. Anna näki minussa jotakin, mikä oli hänen arvokkaan aikansa arvoista ja olen hänelle ikuisesti siitä kiitollinen. Ja sitten huomasinkin olevani hänen oppipoikansa.”

 

-”Mitä sitten tapahtui?” Siru sanoi yllättäen itsensäkin, niin tohkeissaan hän oli kuulemastaan.

-”Sitten tapasin Veronican.” Joonas sanoi hiljaa ja oli hetken aikaa täysin vaiti.

Siru oli varma, että Joonas kuulisi hänen pamppailevan sydämensä, niin kovaa se tuntui nyt takovan, mutta ei, Joonas ei kiinnittänyt siihen, tai Siruun ylipäätänsä, mitään huomiota, vaan katseli kaukaisuuteen murheellisena.

-”Tulemme nyt tarinani hankalimpaan osioon.” Hän jatkoi viimein. ”Oikeastaan olen aika yllättynyt siitä, miten hyvältä minusta on tuntunut puhua sinulle, Siru.” Hän sanoi ja katsoi Siruun.

 

Pam, Pam, Pam, Sirun sydän takoi.

 

-”Ehkä juurikin siksi, että olet ensimmäinen ihminen, jolle ylipäätänsä puhun tästä, ikinä. Ja kun tiedän, että sinäkin tiedät siitä kummallisuudesta, mitä tulen sinulle kertomaan. Olen kantanut näitä asioita sisälläni ja nyt saan viimein kertoa niistä jollekin.”

 

Pam, Pam, Pam.

 

-”Veronica saapui Antonin ja Berthan tallille aloittaakseen Annan oppilaana. Veronica oli kyvykäs nuori ratsastajalupaus ja hänestä odotettiin paljon. Mutta toisin kuin monet muut Annan oppilaat, hän ei ollut tippaakaan ylimielinen, tai kuvitellut olevansa meidän muiden yläpuolella, vaikka hän oli saavuttanut ikäänsä nähden huomattavia meriittejä. Veronica oli aina ystävällinen ja avulias ja… ja… niin.. minä rakastuin häneen ja kaikkia odotuksiani vastaan, hän vastasi tunteisiini. Me seurustelimme hyvän aikaa, kunnes… Kunnes hän sai keppihevosen.”

 

Siru jähmettyi.

 

-”En tiedä tarkkaan mistä hän sen sai… Mutta eräänä päivänä hän tuli luokseni se mukanaan ja siitä alkoi tapahtumien ketju, jonka haluaisin muuttaa. Jos vain ikinä saisin mahdollisuuden, niin muuttaisin siinä jotakin. Ihan mitä tahansa, että se ei olisi mennyt niin kuin se meni.” Joonas puuskahti ja oli jälleen hetken vaiti.

-”Hän salasi minulta aluksi kaiken, aivan kuten sinäkin teit. Hän yritti salaa yksin keksiä keinon keppihevosen taian hallitsemiseen. Häntä oli varmaan kehotettu tekemään niin, niinkö sinuakin?”

-”Niin…” Siru nyökkäsi.

-”Mutta kun se ei mene niin. Ei kannata olla asian kanssa yksin!” Joonas suorastaan sähähti. ”Meni hyvän aikaa kun ihmettelin Veronican muuttunutta käytöstä. Hän alkoi eristäytyä, hän oli väsynyt ja uupunut, eikä minulla ollut hajuakaan mistä se johtui, tajusin ainoastaan sen, että sen täytyi johtua keppihevosesta, jota hän kantoi jatkuvasti mukanaan. Tilanne äityi lopulta niin pahaksi, että hän sai Annalta potkut, sillä hän ei kyennyt enää intensiiviseen valmentautumiseen, oikeastaan häntä ei lopulta näkynyt tallilla lainkaan… Se oli Veronicalle kova paikka, sillä hänen perheensä oli panostanut hänen tulevaan uraansa niin taloudellisesti, kuin ajallisestikin. Perhe oli muuttanut toiselle puolelle Saksaa, jotta Veronica pääsisi Annan valmennettavaksi. Kun Veronica kertoi minulle potkuista, oli hän niin musertunut, että sain tehdä kaikkeni pitääkseni hänet kasassa. Siinä samassa sain hänet kakistamaan ulos keppihevosen salaisuuden.

 

En tietenkään aluksi uskonut häntä, vaan väitin hänen olevan päästään sekaisin, mikä sai hänet entistä pahemmin suunniltaan. Lopulta hän muutti keppihevosen eläväksi olennoksi silmieni edessä, keskellä kotitalomme lähellä sijaitsevaa puistoa. Se oli uskomaton olento, upea ori, jolla oli hurja katse. Myöhemmin Veronica kertoi minulle, kuinka oli yrittänyt kaikkensa sen kesyttämiseen, kuinka hän oli saanut vajavaiset kirjalliset ohjeet taikahevosen hallitsemiseen, mutta hän ei ollut päässyt siinä juuri puusta pitkälle. Lupasin auttaa häntä, mutta en ehtinyt…”

-”Et ehtinyt?” Siru kysyi järkyttyneenä. ”Mitä tarkoitat?”

-”Seuraavan päivän iltana, sain Veronican äidiltä puhelun, missä hän kertoi Veronican vammautuneen.”

Siru haukkoi henkeä.

-”Veronica oli yrittänyt muodonmuutosta yksin, vielä kerran, sillä hänet löydettiin läheisestä hylätystä hallista maassa makaavana ja hänen päässään oli ruhje. Kukaan ei löytänyt keppihevosta, eiväthän he sitä osanneet etsiäkään, mutta minä satuin tietämään mitä todella oli tapahtunut ja tiesin myös sen, että keppihevonen katoaa, jos sen uusi haltia ei kykene enää pitämään sitä. Ja Veronica ei kyennyt… Hän sai päähänsä niin kovan iskun, että hänelle tuli pysyvä aivovamma…”

 

Siru näki kyynelten valuvan Joonaksen poskilla.

-”Eikä hän ole enää se sama ihminen… kenet minäkin tunsin… Hän ei muista minua, hän ei muista keppihevosta, hän ei muista iskua edeltävästä elämästään yhtikäs mitään…”

-”Järkyttävää, järkyttävää…” Siru hoki ja miten pahalta hänestä tuntuikaan Joonaksen puolesta.

Joonas pyyhki kyyneleet hihaansa ja nojautui syvään huokaisten sohvan selkänojaa vasten sulkien silmänsä.

-”Tästä kaikesta johtuen, olen toivonut sinun hakevan apua. Keneltä hyvänsä, kunhan haet apua. Taikahevonen on villi ja villi hevonen voi aina satuttaa ihmistä. Vaikka se ei tarkoittaisikaan sillä pahaa. Hevonen on niin voimakas eläin, etenkin säikähtäneenä… voimakas ja arvaamaton.”

Siru nyökkäsi edelleen ja mietti mielessään niitä hetkiä, kun Midas oli tullut häntä kohti hampaat irvessä raivon vallassa. Kuinka lähellä hänkin oli ollut satuttaa itsensä.

 

-”Autatko minua?” Siru kysyi. ”Hilla sanoi, että kukaan muu ei käsittele hevosia niin kuin sinä.”

-”En tiedä tuosta… Mutta joihinkin hevosiin minun on ollut helppo luoda yhteys. Vaikka ne olisivat olleet aluksi hankalia. Mutta totta kai autan sinua. En voisi antaa itselleni enää anteeksi jos Veronican kohtalo toistuisi…”

-”Miksi et ole kertonut hänestä kenellekään?”

-”Veronica oli vannottanut minulle, että en saisi koskaan kertoa taikahevosesta kenellekään. Itseasiassa hän jopa pelkäsi, että hänelle itselleen voisi seurata siitä jotakin, kun hän oli itse paljastanut salaisuuden minulle. Salaisuuden haltija ei saanut paljastaa salaisuuttaan muille. Sinunhan se pitäisi tietää?”

Siru punastui.

-”Mutta oli muutakin. Minä sain pian Veronican onnettomuuden jälkeen postikortin.”

-”Millaisen?” Siru kysyi, vaikka osasikin uumoilla jotakin.

-”Se oli aivan tavallinen postikortti, mutta siinä luki jotakin salaisuuden haltijasta, sekä jostakin muusta… Oliko se nyt kullasta? Muistankohan oikein, mutta siinä puhuttiin jotakin sellaista, että minun kosketukseni voisi muuttaa jotakin kullaksi, tai muuta vastaavaa. En muista sitä selvästi, mutta jätin kortin kirjoituksen omaan arvoonsa. Se ei vaikuttanut oleelliselta, vaikka olikin omituinen.”

 

-”Kosketuksesi muuttaa kullaksi…” Siru toisti hitaasti ja tunsi kylmät väreet kulkevan selkäänsä pitkin. Häntä puistatti.

-”Midaksen kosketus…” Hän sanoi varovasti.

-”Mitä sanoit? Midas?” Joonas kääntyi Siruun päin.

-”Niin, Midas. Midas on taikahevoseni nimi.”

-”Minä arvasin tämän.”

-”Minkä?” Siru yllättyi.

-”Olen nähnyt keppihevosesi vain kaukaa, mutten voinut olla huomaamatta sen muistuttavan kovasti ainakin väritykseltään Veronican hevosta.”

-” Oliko sekin voikko ori? Midas nimeltään?”

-”Sepä juuri…”

Siru istui epäuskoisena sohvalla. Hänen Midaksensa oli vammauttanut Joonaksen rakastetun. Se sama Midas, jota hän on yrittänyt käsitellä ja kesyttää.

Siru oli tyrmistynyt.

-”Hae se, minun saatava nähdä se!” Joonas sanoi käskevästi.

 

Siru totteli ja nousi ylös. Hänen päätään huimasi ja kaikki kieppui hetken hänen ympärillään. Joonas riensi nopeasti Sirun tueksi, juuri kun Sirun polvet pettivät. Jalat olivat kuin keitettyä makaronia ja Siru sai vaivoin otettua Joonaksesta tukea pysyäkseen pystyssä.

Samassa he kuulivat vislauksen ja takaa kuului riemukasta huutelua.

-”U-uu! Koulun uusi pari on ilmiannettu!”

Siru ei voinut olla tunnistamatta Jeren pilkallista huutoa ja kuulla kännykän kameran räpsähtävää ääntä. Siru muuttui tulipunaiseksi ja irrottautui nopeasti Joonaksesta, jonka syleilyssä hän oli hetken kamppaillut painovoimaa vastaan.

 

Joonas ei tuntunut välittävän välikohtauksesta, vaan kysyi huolestuneena Sirulta.

-”Oletko kunnossa?”

-”Olen, pääni on vain aivan pyörällä… Onko Midas tappajahevonen? Onko minun taikahevoseni paha?” Hän sanoi ja huomasi äänensä värisevän.

 

Joonas käveli hänen kanssaan koulun toiseen siipeen, jossa oppilaiden lokerot sijaitsivat. Siru avasi tärisevin käsin lokeronsa ja otti Midaksen kaapista, Joonaksen seisoessa aivan hänen vieressään.

-”Saanko katsoa sitä?”

Siru ojensi keppihevosen Joonakselle.

-”Ei epäilystäkään. Tämä on sama hevonen.”

-”Mitäs nyt….?” Siru kysyi peloissaan.

-”En tiedä.”

-”Miten niin? Tämä hevonen vammautti Veronican ja tuli sen jälkeen minulle! Kuinka minun nyt käy?”

-”Rauhoitu.” Joonas sanoi pehmeästi ja ohjasi Sirun ikkunalaudalle istumaan. ”En tiedä vielä miten me selviämme tästä, mutta yritä rauhoittua. Minä koitan keksiä jotakin.”

-”Mutta minua pelottaa. Enemmän kuin koskaan!” Siru sanoi murtuneena.

-”Ymmärrän sen. Mutta minä uskon, että tässä on nyt meneillään jotakin, jota emme täysin ymmärrä. Yritän tässä samalla pohtia, mikä on se todennäköisyys sille, että minä tapaan elämäni aikana saman taikahevosen kahdesti, kahden eri ihmisen kautta, kun taas suurin osa ihmisistä ei tapaa niitä koskaan elämänsä aikana.”

-”Ehkä sen olisi kuulunut tulla sinulle…”

-”Ei, vaan ehkä minun on todella autettava sen kesyttämisessä…”

-”Autathan?”

-”En usko, että minulla on edes muuta vaihtoehtoa.” Joonas sanoi ja katsoi Midasta vakavana.

 

Siru ei voinut olla ajattelematta sitä, mitä tunteita ja ajatuksia keppihevosen kohtaaminen Joonaksessa mahtoi herättää. Tavata silmästä silmään olento, joka oli aiheuttanut hänelle rakkaan ihmisen menettämisen.

 

-”Miten me tästä etenemme?”

-”Minä tarvitsen hieman miettimisaikaa. Mutta älä missään nimessä yritä muodonmuutosta enää yksin.” Joonas sanoi ja painotti ääntään.

-”Ei tulisi mieleenikään.” Siru vastasi.

-”Hyvä… Mutta älä huoli. Kyllä me tästä yhdessä selviämme.”

-”Kiitos kun sanot noin… Minusta tuntuu, että olen nyt enemmän eksyksissä kuin ikinä ennen.”

-”Tiedän mitä tarkoitat. Mutta yritetään kumpikin tahoillamme sulatella asiaa hetki ja ryhdytään sitten suunnittelemaan seuraavaa liikettämme.”

-”Entäs Hilla?”

-”Mennään kertomaan hänelle.”

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *