Keppihevonen: 22. Luku

Keppihevonen: 22. Luku

Yössä oli lumimyrskyn tuntua. Voimakas tuuli sinkosi lumihiutaleita päämäärättömästi kaikkiin ilmansuuntiin ja napakka puhuri tarttui takin liepeisiin heidän tarpoessa syvässä hangessa kohti tallia. He olivat molemmat hautautuneet tuulta ja lunta suojaan huppujensa uumeniin, eikä keskustelemisesta tullut näin ollen mitään. Hupun sisältä oli mahdotonta kuulla mitä toinen sanoi, hyvä että omastakaan puheesta kykeni saamaan selvää. Tuuli kahisutti vaatteita ja vihelsi lyhtypylväissä. Niinpä he kulkivat hitaasti, mutta varmasti, hiljaisuuden vallitessa maneesille. Siru oli laittanut Midaksen takkinsa alle säätä pakoon ja puristi sitä vaistomaisesti rintaansa vasten.

 

Viimein he olivat perillä. Maneesi kohosi valtavana mustana möhkäleenä heidän edessään ja Hilla lähti kulkemaan kohti ulko-ovea. Hän yritti avata katsomoon johtavaa ovea, mutta vaikka hän kuinka painoi kahvaa alas ja lopulta ryki ovea, se ei auennut.

-”Se on lukossa!” Hilla huusi myrskyn yli.

Repiväksi muuttunut tuuli paukutti maneesin peltikattoa, kuin sitä olisi isketty valtavilla vasaroilla.

-”Ei voi olla totta!” Siru huusi takaisin.

Hän lähti kulkemaan sivussa olevaa suurempaa ovea kohti, josta hevoset kulkivat, mutta vain huomatakseen, että siinäkin roikkui paksu ja raskas riippulukko.

-”Himskatti… Mitä ihmettä tämä on?” Siru sadatteli itsekseen, kunnes hänelle valkeni. ”Tietenkin!” hän huudahti ääneen.

Kata oli kuin olikin todennäköisesti toteuttanut uhkauksensa ja päättänyt lukita maneesin, jotta saisi nukkua yönsä rauhassa salaperäisiltä yöratsastajilta. Siru oli tajunnut, että hän ei ollut edellisyön nukkumisreissun jäljiltä muistanut tasoittaa maneesia. Siellä ne kummat jäljet olivat taas olleet aamulla Kataa vastassa, hänen tullessa maneesiin ratsastamaan Maistroa.

-”Että minä sitten olen typerä…” Siru tiuski ja potkaisi maneesin ovea harmistuksissaan.

Hilla oli tullut hänen viereensä ja huomattuaan riippulukon, näytti pettyneeltä hänkin.

-”Hetkinen… Mehän pääsemme sisälle estevaraston ikkunasta!” Hilla uusi Sirun korvaan.

-”Hilla, sinä olet nero!” Siru kiljaisi ja lähti tarpomaan niin nopeasti kuin kykeni maneesin taakse, jossa estevarasto sijaitsi.

 

Estevarasto oli rakennettu maneesin yhteyteen myöhemmin ja se oli jäänyt hieman kesken. Sen ikkunoihin ei oltu koskaan asennettu laseja, vaan ne olivat täysin avoimia ja juuri sen kokoisia, että niistä mahtui ihminen sisälle, mutta ei suinkaan hevonen, joten miksi Kata olisi niitä vaivautunut sulkemaan, jos kerta hänen suurin huolensa oli luvattomat ratsukot. Ja oikeassa he olivatkin. Estevaraston ikkunat olivat ennallaan ja he pääsivät kiipeämään niistä helposti sisälle.

 

Siru nousi seisomaan tömähdettyään keskelle estevaraston lattiaa. Lumi oli päässyt satamaan ikkuna-aukoista sisälle ja peitti osan ikkunoiden alla olevista esteistä.  Siru näki pimeydestä huolimatta lumen alta pilkottavan valkoisen puulaatikkoesteen, joka toi Sirun mieleen muistoja.

He olivat noin vuosi sitten rakentaneet sen yhdessä Peten kanssa Katalle syntymäpäivälahjaksi. Siru oli ehdottanut Petelle, että he tekisivät Katalle jotakin itse ja koska tallilla oli tarkoitus järjestää samoihin aikoihin erikoisestekilpailut, oli Siru ehdottanut oman esteen tekemistä. Niinpä he olivat rakentaneet kaksi näyttävää laatikkoa, joissa luki kauniisti kirjoitettuna: ”Kivelän ratsutalli”, ja toisessa ”Kata on paras!”. He olivat lahjoittaneet laatikot Katalle juuri ennen estekilpailun alkua ja yllätyksestä liikuttuneena Kata oli halunnut laittaa ne heti radalle erääseen esteeseen. Laatikot asetettiin vierekkäin esteen puomin alle, tuomaan esteeseen täytettä sekä haastetta. Kiinteämmän näköinen este voi näyttää hevosesta hankalammalta ylittää, kuin perinteinen pelkistä irtoavista puomeista rakennettu este, mutta myös laatikoiden valkoinen väri saattoi tuottaa vaikeuksia, sillä ne erottuivat maneesin tummaa pohjaa vasten varsin kirkkaina ja jotkut hevoset saattoivat vieroksua niitä, juuri suuren kontrastin vuoksi ja kieltäytyä hyppäämästä. Erikoisesteillä koetellaan ratsukon keskinäistä luottamusta sekä hevosen rohkeutta, sillä esteet poikkeavat tavallisesta.

 

Siru sai kokea tämän myös omissa nahoissaan. Hän oli osallistunut kyseiseen kilpailuun Pampulalla Katan hyväntahtoisen painostuksen seurauksena ja vaikka he olivat kisoja edeltävällä ratsastustunnilla harjoitelleet erilaisia erikoisesteitä, joita kilpailuihin tulisi, oli Pampula kilpailutilanteessa yllättynyt nähdessään uudet valkoiset laatikot ja tehnyt esteen eteen äkkipysähdyksen. Siru oli jatkanut matkaa esteen yli ilman Pampulaa, tai pikemminkin esteen päälle, eikä Siru ollut suinkaan ainoa. Kaikki ratsastuskoulun ponit olivat kukin vuorollaan pysähtyneet uuden ja ”pelottavan” esteen eteen. Kata sai noukkia ratsastajia maasta ja pyydystää vapaana poukkoilevia poneja, mutta koska kaikkien onneksi ketään ei sattunut ja tilanne oli muuttunut lähinnä vain koomiseksi, oli hän lopulta nauraen sanonut:

-”Jos olisin uuden lahjani sanojen veroinen, olisin ollut sen verran järkevä, etten olisi laittanut tuota uutta  estettä radalle ennen kuin jääräpäiset ja kaavoihin kangistuneet tuntiponimme olisivat saaneet tutustua siihen.”

Kaikki olivat nauraneet. Sellaisia ne nimittäin olivat, Kivelän ratsastuskoulun ponit. Ne kulkivat pääasiassa kiltisti tunneilla aremmillakin ratsastajilla, mutta kohdatessaan uusia asioita ne saattoivat reagoida hämmästyttävän voimakkaasti.

 

horse-1680030_1280

 

Nelli oli ollut sinä päivänä ainoa, joka selvisi omalla ponillaan erikoisestekilpailussa virheittä ja pokkasi itselleen ensimmäisen palkintosijan. Siru oli kuullut myöhemmin tallissa, kuinka Nelli oli kerskunut puhelimeen saavutuksestaan ja haukkunut Sirun ja muiden tuntiratsastajien ratsastustaitoa.

-”Olihan se helppo nakki kun vastassa oli vain ne pullerot tuntsariponit ja niiden surkeat kuskit. Olisitpa nähnyt, kaikki kielsivät samalle esteelle!” oli Siru kuullut Nellin nauravan pilkallisesti.

Sirun oli tehnyt mieli mennä sanomaan Nellille suorat sanat, mutta ei lopulta vaivautunut. Mitä se olisi loppujen lopuksi auttanut ja kaiken lisäksi Kata ei halunnut, että tallilla ilmenisi sanaharkkaa asiakkaiden kesken. Nelli oli kuitenkin ottanut Sirun putoamisen videolle ja jakanut sen koulun sisäisessä viestiryhmässä, jolloin kaikki koulussa olivat päässeet todistamaan Sirun epäonnistumista. Siru oli muutaman päivän ajan tämän jälkeen vältellyt koulussa katseita, mutta todennut lopulta, että sen kun nauravat, nauroivathan he Sirulle muutenkin ja Siru näin oli kyennyt jättämään tapahtuneen lähes omaan arvoonsa.

 

Kilpailupäivän tapahtumat olivat kuitenkin johtaneet siihen, että seuraavalla ratsastustunnilla he olivat harjoitelleet valkoista laatikkoestettä ahkerasti, jotta ensikerralla kilpailuissa ei kävisi yhtä köpelösti. Kata oli myös pitänyt siitä asti ”Kata on paras!” laatikkoa visusti estevarastossa, Siru arveli hänen saaneen ammattiylpeyteensä pienen iskun kyseisen tapahtuman johdosta, kun taas ”Kivelän ratsutalli” sai koristaa parkkialuetta paraatipaikalla, se oli kuulemma Katan mielestä niin hieno.

 

Siinä se laatikko nyt oli, Sirun edessä ja hän erotti siitä pimeässä juuri ja juuri sanan ”paras!”. Myös Hilla oli ehtinyt hänen vierelleen ja niin he lähtivät puikkelehtimaan esteiden lomitse, kohti maneesiin vievää porttia, joka oli edelleen ilman minkäänlaista lukkoa tai salpaa. He astuivat maneesiin ja sulkivat portin takanaan. Tuuli paukutteli edelleen maneesin kattoa ja seiniä, mutta tunnelma oli silti jotenkin seesteinen. Tuntui kuin maneesi loisi heidän suojakseen turvallisen teräskuplan myrskyävältä ulkoilmalta.

He kävelivät maneesin toiseen päätyyn, jossa katsomo sijaitsi ja Hilla kiipesi penkille istumaan.

-”Jos minä istun täällä ja katselen.” Hilla ehdotti.

Siru nyökkäsi, häntä alkoi jännittää.

Nyt Hilla näkisi kaiken kunnolla.

 

Siru asettui maneesin keskelle ja laittoi Midaksen maahan. Sitten Siru alkoi kutsua hevosta, eikä mennyt aikaakaan, kun keppihevonen nousi ilmaan, muuttuen pian oikeaksi hevoseksi ja Siru kuuli Hillan huokaisevan takanaan ihastuksesta. Ilman kuunvaloa maneesissa oli varsin pimeää ja he kykenivät näkemään Midaksen vain harmahtavana hahmona, vaikka silmät olivat tottuneet pimeään niin hyvin kuin oli mahdollista. Siitäkin huolimatta Midas oli tapansa mukaan upea näky. Sen koko olemus uhkui voimaa ja kesyttämätöntä luonnetta. Hetken paikallaan seisomisen jälkeen se aloitti tutun tanssinsa. Tällä kertaa Siru antoi sen tanssia, eikä yrittänyt puuttua siihen millään tavalla, ennen kuin tanssi päätyi viimeiseen vaiheeseensa, edes takaisin ravaamiseen. Kun tätä oli jatkunut hyvän aikaa, oli Siru käskenyt sen takaisin elottomaan muotoonsa. Kun keppihevonen putosi hehkuvana maneesin hiekalle, Siru meni Hillan luokse katsomoon ja istahti tämän viereen.

 

-”Noh… Mitä olet mieltä?” Hän kysyi jännittäen Hillan vastausta.

-”Se on upea. Kerta kaikkiaan.” Hilla sanoi säteillen. ”Se on kauneinta mitä olen ikinä nähnyt. Tuo sen liikehdintä ja eleet, aivan kuin se olisi halunnut esiintyä meille.”

Siru tunsi olonsa imarrelluksi Hillan kehuista, mutta vakavoitui nopeasti.

-”Niin… mutta se päättyy aina samalla tavalla. Se jää aina lopuksi ravaamaan edes takaisin, eikä lopeta sitä millään. Ja usko pois, olen kokeillut ihan kaikkea..”

-”Aluksi ajattelin sen olevan jännittynyt ja jopa kauhuissaan, siltä se todella aluksi näytti, mutta kun keskityin katselemaan sitä, minulle tuli olo, kuin se olisi vain halunnut näyttää meille kuinka upea ja komea se on.” Hilla sanoi.

-”Niinkö?”

-”Niin… Huomaan että sinä olit myös jännittynyt ja ehkä jopa peloissasi, olenko oikeassa?”

-”No…” Siru aloitti hieman häpeissään. ”Totta puhuakseni minä pelkäsin kuollakseni. Vaikka myös turhaudun, niin kyllä minä pelkään sitä. Joka kerta. Se on iso eläin ja muutaman kerran tullut uhkaavasti minua kohti. Tiedäthän sinä sen, että en pidä vauhkoista hevosista..” Siru sanoi apeana.

-”En usko että se on ilkeä. Luulen, että kyse on jostakin muusta…” Hilla sanoi miettiväisenä. ”Mutta en tiedä vielä mistä.”

 

He istuivat pimeässä maneesissa hiljaa kumpikin mietteissään. Tuuli oli hiljalleen tyyntynyt ja maneesin vallitsi täysi hiljaisuus. Siru näki kuinka keppihevosen hehku himmeni pimeässä. Se alkoi jäähtyä.

 

-”Tiedätkö mitä.” Hilla sanoi rikkoen hiljaisuuden.

-”No?”

-”Minä luulen, että sinä tarvitset Joonaksen apua.”

-”Luuletko niin?” Siru sanoi yllättyneenä.

-”Luulen. Minä en usko, että minun taitoni riittävät tämän hevosen kesyttämiseen, mutta Joonas on oikeasti taitava. Olenhan sanonut, että en ole tavannut vielä ainuttakaan hevosta, johon Joonas ei olisi saanut luotua sidettä.”

-”Näin olet tosiaan sanonut..”

Ei Siru sitä ollut unohtanut.

-”Kerrotaan Joonakselle.”

-”Oletko varma että se on turvallista? Jos Joonas kertoo vaikka jollekin muulle asiasta?” Siru yritti, vaikka samaan aikaan hänen sydämensä takoi tuhatta ja sataa.

Hän saattaisi päästä tekemään yhteistyötä Joonaksen kanssa ja se jos mikä sai hänen ajatuksensa kiihtymään.

Hilla vilkaisi Sirua ja naurahti.

-”Anteeksi vain, mutta kenelle Joonas mahdollisesti mitään kertoisi? Ei hän edes tapaa ikinä ketään… Mutta tämä voisi olla se kauan kaivattu asia, joka palauttaisi hänet takaisin tallille… ja takaisin minun elämääni.” Hän lopetti.

 

Sirun sydämen kiihkeä läpätys loppui kuin seinään kun hän katsoi surullista Hillaa. Miten hän kehtasi itse haaveilla Joonaksesta, kun samaan aikaan hänen paras ystävänsä oli vain aidosti huolissaan omasta veljestään ja toivoi tämän tokenevan. Siru päätti vakaasti, että antaisi orastavan ihastuksen jäädä taka-alalle. Kaikki energia olisi nyt keskitettävä Midaksen kesyttämiseen ja jos se tarkoittikin sitä, että hän alkaisi olla tekemisissä Joonaksen kanssa, menisi Joonaksen ja Hillan eheytyvät välit hänen edelleen. Siru huomasi, että hän halusi ihan aidosti ja vilpittömästi olla auttamassa Hillaa saamaan veljensä takaisin tähän maailmaan. Nyt ei tosiaankaan olisi typerien ihastumisten aika.

 

-”Ja meillähän on epäilys, että hän tietää keppihevosesta jotakin.” Siru sanoi rohkaisevasti.

-”Niin… ” Hilla vastasi ja niiskautti.

-”Mutta nyt meidän täytyy tasoittaa maneesin pohja, jotta Katan ei tarvitse asennuttaa niitä valvontakameroita.” Siru sanoi pirteämmin ja tönäisi Hillaa leikillisesti kylkeen.

Hilla hymyili, nousi ylös ja he ryhtyivät tuumasta toimeen. Kuinka paljon nopeammin se onnistuikaan kun heitä oli kaksi tasoittamassa, Siru ajatteli tyytyväisenä.

 

 

 

-”Olo on aika epätodellinen.” Hilla sanoi heidän kävellessä tyynessä yössä takaisin Sirun luokse.

-”Niin… Sinä olet saanut kuulla ja nähdä nyt yhden illan aikana kaiken sen, mitä minä olen selvittänyt jo lähes kahden kuukauden ajan, joten voin vain kuvitella millainen olo sinulla nyt on.”

-”Koko maailma on heittänyt häränpyllyä… Jos on olemassa tämän tasoinen salaisuus, niin mitä muuta maailmassa on, mistä emme vain tiedä?” Hilla tokaisi.

-”Kappas, sitä en ole tullut edes ajatelleeksi.” Siru myönsi. ”Olen ollut niin keskittynyt tähän yhteen salaisuuteen…”

-”Mikään ei ehkä ole sitä miltä näyttää. Se tuntuu myös vähän pelottavalta…”

-”Totta. Mutta ehkä me voisimme aloittaa nyt ensin vain tästä salaisuudesta, jonka nyt tiedämme? Loput tulevat sitten myöhemmin vastaan, jos ovat tullakseen.” Siru lohdutti.

-”Kaipa se on parempi niin, ettei menetä yöuniaan ihan kokonaan.” Hilla sanoi.

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Author Image
Katri Kärki

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *