Hilla ja Siru olivat sopineet, että Hilla saapuisi Sirun luokse illalla. Äiti olisi työmatkalla ja saapuisi vasta myöhään kotiin, joten he saisivat olla kaikessa rauhassa kahdestaan. Hilla oli käynyt koulun jälkeen pikaisesti kotona ja he olivat laittaneet Katalle viestin, että eivät ehtisi tänään tallille massiivisten koulutöiden takia. Kata oli lähettänyt liikuttavat tsemppiviestit heille molemmille. Siru oli sanonut Hillalle, että aikaa olisi hyvä varata reilusti, sillä hänellä olisi paljon kerrottavaa.
Niinpä Siru odotti kotona malttamattomana Hillan saapumista, mutta samalla häntä jännitti. Miten Hilla reagoisi kun hän kuulisi mistä kaiken aikaa oli ollut kyse? Uskoisiko hän Sirua? Mahdollista oli, että hänen tulisi näyttää jotakin todisteita sanojensa tueksi, mutta mitä hän voisi näyttää, kun täällä ei ollut tiloja muodonmuutoksen toteuttamiseen? Siru ehti myös pohtia olisiko hänen syytä soittaa mummolle ja kysyä lupaa salaisuuden paljastamiselle, mutta koska hän oli jo päättänyt kertoa Hillalle kaiken, kieltävän vastauksen mahdollisuus sai hänet empimään. Olisi kai parempi antaa vahingon tapahtua ja katsoa vasta sitten mihin se johtaisi. Siru ei jaksaisi enää elää valheessa, se ei vain käynyt enää päinsä. Olkoon mummo mitä mieltä tahansa, hän toimisi nyt oman päänsä mukaan.
Ovikello soi viimein ja Hilla astui eteiseen ravistellen lunta hupustaan, ulkona vallitsi sankka lumipyry.
-”Riisu takkisi ja tule tänne olohuoneeseen. Olen laittanut meille pientä naposteltavaa, nimittäin tortilloja!”
-”Kiva, minulla onkin karmiva nälkä.” Hilla vastasi iloisesti, mutta Siru huomasi, että Hilla oli jännittynyt.
Ei kai se mikään ihme ollutkaan, ottaen huomioon tilanteen erikoisuuden. He kävelivät yhdessä olohuoneeseen. Olohuoneen pöydälle oli siististi aseteltu erilaisia tortillatäytteitä, joista voisi helposti koota mieleisensä. Hilla istuutui sohvalle ja alkoi heti täyttää itselleen yhtä vehnälätyistä. Siru antoi Hillan syödä hetken aikaa, ennen kuin meni itse asiaan.
Siru otti Midaksen käteensä ja aloitti.
-”Muistatko kun sanoit minulle silloin kerran, että tämä ei taida olla mikään tavallinen keppihevonen?”
-”Tottakai muistan.” Hilla sanoi, edelleen syöden tortillaansa.
-”Olit siinä nimittäin täysin oikeilla jäljillä. Tämä ei ole ihan tavallinen keppihevonen, vaan tämä on taikahevonen.” Siru sanoi suoraan.
Hän päätti mennä suoraan asiaan kiertelemättä ja kaartelematta, mutta huomasi, kuinka vaikeaa oli sanoa ääneen sanaa taikahevonen. Niin höpsöltä se kuulosti. Hän tarkkaili levottomana Hillan reaktiota.
-”Taikahevonen?” Hilla toisti yllättävän välinpitämättömästi.
-”Niin, tämä keppihevonen sisältää taikaa.” Siru lisäsi pettyneenä.
Miksi Hilla ei tuntunut yllättyneeltä?
-”Millaista taikaa?” Hilla kysyi edelleen tyynenä ja alkoi täyttää itselleen toista tortillaa.
-”Se kykenee muuttumaan ihan oikeaksi hevoseksi, jos minä niin tahdon.” Siru sanoi.
Hilla katsahti häneen ja sanoi kuivasti.
-”Vai että ihan oikeaksi hevoseksi? Ettet vain pilailisi nyt minun kustannuksellani?”
Sirua suututti. Hilla ei siis uskonut häntä, luuli hänen vain pilailevan.
-”Etkö sitten usko minua?”
-”No mitäs luulet?!” Hilla tuhahti. ”Minä tulen tänne sinun luoksesi, jotta saisin vihdoin ja viimein jonkin selityksen sinun oudolle käytöksellesi, jota olen sinulta sietänyt jo kuukausia ja sinä alat sepittää minulle tarinaa jostakin taikahevosesta? Kuuntele nyt itseäsi, taidat voida huonommin kuin edes uskalsin kuvitella.” Hilla kivahti ja oli jo ponkaisemassa sohvalta ylös. ”Taidan soittaa äidillesi ja pyytää häntä auttamaan sinua jotenkin, tuo ei ole nyt kuule aivan normaalia.”
-”Luuletko etten tiedä sitä? Että tämä ei ole normaalia?” Siru huusi.
Hilla katsoi häntä murheellisena.
-”Olen pahoillani Siru, mutta kaikkea en minäkään kestä.” hän sanoi ja lähti kohti eteistä.
Siru oli epätoivoinen. Mitä hän voisi tehdä? Miten hän voisi todistaa Hillalle, että puhui totta? Samassa hän nappasi keppihevosen käteensä, asetti sen sohvan selkänojalle ja yritti ottaa siihen kontaktia. Se oli hankalaa, kun Sirun sisällä myllersi ja hänellä oli kiire, hänen oli vaikeaa keskittää ajatuksiaan keppihevoseen. Hilla oli jo eteisessä pukemassa takkia ylleen, kun Sirun onnistui saada keppihevonen levitoimaan.
Siru vinkaisi riemusta ja huomasi Hillankin kääntyneen häntä kohti.
-”Mitä tämä on?” Hilla sanoi ja seisoi jähmettyneenä tuijottaen leijuvaa keppihevosta. ”Jokin silmänkääntötemppuko?”
-”Jos se olisi vain silmänkääntötemppu, niin miten selität tämän!?” Siru huudahti ja sen enempää ajattelematta hän antoi Midaksen muuttaa muotoaan.
Yhtäkkiä Midas seisoi heidän edessään, keskellä olohuonetta, upeana ja elävänä. Hilla kiljaisi järkytyksestä, mutta ei kyennyt liikahtamaankaan. Siru tarkkaili jatkuvasti hevosta ja mietti mielessään, että hän ei saisi antaa muodonmuutoksen jatkua liian pitkään. Midas ei saisi alkaa riehua täällä, sisällä heidän kodissaan. Kuinka järjetön koko tilanne olikaan! Hetken seisoskelun jälkeen Midas alkoi tapansa mukaan liikehtiä levottomasti ja varmistettuaan, että Hilla todella oli ehtinyt nähdä sen kunnolla, Siru huudahti.
-”Kiitos, LOPPU!” Ja keppihevonen tippui lattialle kolahtaen.
Hilla haukkoi yhä henkeään.
-”Uskotko minua nyt?” Siru kysyi voitonriemuisesti.
-”Mitä… ihmettä… tuo… oli?” sai Hilla vaivoin änkytettyä.
-”Sitä mistä sinulle kerroin. Tämä keppihevonen on taikahevonen. Kykenen muuttamaan sen oikeaksi hevoseksi jos tahdon”.
Hilla nojautui seinää vasten ja valahti lattialle istumaan.
-”Meinasin saada sydänkohtauksen…” Hän mumisi. ”Oliko tuo totta? Oliko se toden totta oikea hevonen?”
-”Etkö usko silmiäsi? Kyllä se oli. Mutta ymmärrän, että sitä voi olla vaikea uskoa. Tässä, kokeile sitä, se on vielä lämmin muodonmuutoksesta.”
Siru ojensi keppihevosen Hillalle, joka otti sen epäröiden vastaan ja alkoi pyöritellä sitä käsissään.
-”Se todella on lämmin.” Hilla tokaisi ja katsoi ihmeissään Sirua.
-”Jos olisin antanut muodonmuutoksen kestää kauemmin, se olisi nyt tulikuuma.”
-”Todellako? Tätäkö sinä olet puuhaillut kaikki nämä kuukaudet?”
-”Kyllä, mutta se ei ole ollut näin suora tie..” Siru sanoi ja alkoi kertoa Hillalle koko tarinaa, alusta alkaen.
Siinä he sitten istuivat eteisen lattialla vieretysten, pidellen Midasta vuorotellen käsissään ja juttelivat. Siru kertoi joulumarkkinoista ja mummosta, joka oli etäisesti opastanut häntä kohti muodonmuutosta. Siru kertoi kuinka oli aluksi saanut keppihevosen vain värähtelemään ja lopulta levitoimaan. Kuinka hän oli ensimmäisen kerran onnistunut muodonmuutoksessa autotallissa, ja kuinka siitä eteenpäin hän oli kulkenut joka yö tallin maneesille harjoittelemaan. Hilla kuunteli tarkkaavaisena ja esitti kysymyksiä ja Siru vastaili parhaan kykynsä mukaan. Hilla sai huomata, että Sirukaan ei tiennyt vastausta kaikkeen. Kun Siru kertoi taikahevosten historiasta, sai tämä Hillan huokailemaan ihastuksesta.
-”Miten on mahdollista, että jotakin noin hienoa on ollut olemassa iät ja ajat ja minä en ole tiennyt siitä yhtikäs mitään!” Hilla huudahti silmät säihkyen.
-”Sanoppa muuta..” Siru vastasi virnistäen.
Siru kertoi myös siitä, kuinka Maistro loukkasi jalkansa. Asian muistelu sai edelleen syyllisyyden tunteen palaamaan, mutta Hillan oli kuultava totuus.
-”Minä osasin kyllä odottaa, että keppihevosessa on jotakin erikoista, näinhän minä itsekin omin silmin jouluaattona mitä se muissa hevosissa sai aikaan. Mutta että taikahevonen… En olisi villeimmissäkään kuvitelmissani osannut odottaa mitään tämän kaltaista.”
-”En minäkään tiennyt siitä vielä juuri mitään niihin aikoihin. Olin lähes yhtä ymmälläni kuin sinä.”
-”Mutta… se oli minusta jotenkin vastenmielinen… En osaa selittää, mutta kun näin miten Pampula pelästyi sitä, halusin vain hävittää koko kapistuksen. Minä sain siitä kylmiä väristyksiä.” Hilla sanoi silittäen samalla Midaksen harjaa. ”Onneksi se ei mennyt rikki, kun viskasin sen sillä tavalla tallin lattialle.”
-”Älä sitä murehdi. Olihan se perin kummallinen tilanne. Olisin varmaan tehnyt itse samoin sinun tilanteessasi.”
-”Mitä sinä aiot tehdä nyt seuraavaksi?” Hilla kysyi.
-”Minun on kesytettävä se, voitettava sen luottamus, kuten jo kerroinkin, mutta en pääse eteenpäin. Muodonmuutos menee aina samaa kaavaa pitkin, enkä ole onnistunut muuttamaan siinä vielä mitään.”
-”Niin…” Hilla vastasi hiljaa.
-”Voisitko auttaa minua?” Siru katsoi Hillaa anovasti. ”Minä en ole kovin hyvä villien hevosten kanssa, sinä tiedät sen kyllä. Mutta minä olen nähnyt miten sinä käsittelet Maistroa ja muita kuumakalleja. Etkö voisi auttaa minua?”
-”Mutta eikös sinun pidä tehdä se itse?” Hilla epäröi.
-”Kyllä kai… mutta sinä voisit olla silti minun apunani. Opastaa minua tai jotakin. Olen aivan epätoivoinen ja minua pelottaa. Edellisellä kerralla se yritti käydä minun kimppuuni..” Siru sanoi väsyneenä ja tunsi kuinka hänen kurkkuaan kuristi ja kyyneleet olivat jälleen nousemassa silmiin.
Hilla katsoi häntä hetken miettiväisesti ja sanoi sitten:
-”Hyvä on. Ota minut mukaan seuraavalla kerralla. Minun on nähtävä omin silmin miltä se näyttää, muuten en osaa neuvoa sinua. Mutta sinun on tehtävä kaikki työ itse, sillä sinä olet nyt sen uusi haltija, enkä minä.”
-”Voi kiitos, kiitos tuhannesti!” Siru sanoi kiitollisena. ”Milloin teemme sen?” hän kysyi pidätellen yhä itkuaan.
-”Miten olisi tänä yönä?” Hilla sanoi yllättäen. ”Jos sanon äidilleni, että jään sinun luoksesi yöksi, tekemään vaikka maantiedon esitelmää.”
-”Oletko ihan varma, että jaksat lähteä kaiken tämän jälkeen, mitä olet tänään saanut kuulla, vielä yölliselle seikkailulle tallille?” Siru kysyi epäillen.
Hillaa nauratti.
-”Miten voisin malttaa olla tulematta mukaan yölliselle seikkailulle tallille, tämän kaiken kuulemani ja näkemäni jälkeen? En mitenkään! Palan halusta saada nähdä sen kaiken mistä olet kertonut, ihan omin silmin.”
-”Jos todella olet sitä mieltä.” Siru sanoi tyytyväisenä.
Oli vain odotettava äidin saapumista ja nukahtamista. Sitten he olisivat vapaita tekemään mitä ikinä halusivat.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
