Keppihevonen-1024x576

Keppihevonen: 20. Luku

Valitettavasti Siru oli ollut väärässä. Seuraava kerta ei sujunut juuri sen paremmin. Siru joutui myöntämään, että Midaksen kesyttäminen osoittautui juuri niin haastavaksi, kuin mummo oli sitä kuvaillutkin. Mutta Siru oli päättänyt, että hän ei saisi luovuttaa. Mummo oli kaiken aikaa jaksanut muistuttaa, että sinnikkyys vielä palkittaisiin ja nyt kun Siru tiesi tasan tarkkaan mitä kohti hän oli menossa, hän ei yksinkertaisesti voisi luovuttaa. Ajatus ikiomasta taikahevosesta antoi hänelle voimia ja niin Siru tarpoi sitkeästi, ilta illan jälkeen, pilkkopimeässä talviyössä, Midas mukanaan tallille ja sillä suoraan maneesin, jossa hän toteutti muodonmuutoksen joka ilta yhä uudelleen.

 

Projekti oli kuitenkin jo saanut mutkia matkaansa, sillä Äiti ei enää antanut Sirun jäädä tallille yömyöhäiseksi asti, vaan oli alkanut vaatia Sirua kotiin heti iltatallin tekemisen jälkeen. Tämä tarkoitti sitä, että Sirun oli lähdettävä tallille uudestaan yöllä, äidin nukahdettua, mikä taas söi aimo osan hänen omista yöunistaan. Tämä taas johti siihen, että Siru oli aamuisin aiempaa väsyneempi ja hänellä oli toisinaan suuria vaikeuksia raahata itsensä kouluun. Myös koulutehtävät olivat saaneet jäädä intensiivisen harjoittelun, sekä uupumisen vuoksi ja Sirun arvosanat olivat lähteneet laskuun. Tästä syystä äiti tuntui vahtivan hänen menemisiään vielä entistäkin tarkemmin, jolloin oravanpyörä oli valmis. Äiti saattoi valvoa myöhään varmistaakseen Sirun nukahtamisen, jolloin Siru pääsi lähtemään salaa tallille entistä myöhemmin.

 

Eikä jo valmiiksi kimuranttia tilannetta ainakaan helpottanut se, että Midaksen suhteen ei tuntunut tapahtuvan minkäänlaista edistystä. Midaksen muodonmuutos toisti aina vain samaa vanhaa kaavaa, joka ikinen yö. Se muuttui kyllä hevoseksi, mutta vauhkosi edelleen kuin raivohullu ja jumiutui aina lopuksi stereotyyppiseen edestakaisin ravailuun, jonka Siru sai loppumaan vain napakalla käskyllä muuttua takaisin keppihevoseksi. Tämä kaikki sai Sirun valtavan epäonnistumisen tunteen valtaa. Miksi hän ei kyennyt saamaan Midasta rauhoittumaan? Miksi hän ei saanut siihen minkäänlaista kontaktia? Siru oli aluksi toivonut, että kyllä ajan kanssa tilanne helpottuisi, mutta viikot vain vierivät ja mitään edistystä ei ollut tapahtunut.

 

Kaiken kukkuraksi Siru sattui kerran kuulemaan tallilla Pampulaa harjatessaan, kuinka Kata oli supissut Petelle Maistroa kuntoon laittaessaan.

-”On se kyllä kumma juttu. Olen aivan varma, että maneesissa on käynyt joku ratsastamassa tallin sulkemisajan jälkeen. Siellä on ollut jo useampana aamuna kummallisia jälkiä, jotka eivät ole olleet siellä illalla kun olen käynyt tasoittanut kaviourat ratsastustuntien jälkeen.”

-”Oletko ihan varma, ettet kuvittele koko asiaa? Kuka siellä nyt kävisi keskellä yötä ratsastelemassa, tallikin on lukossa eikä hevosia saisi edes täältä ulos. Vai tahdotko että rupean nyt asennuttamaan valvontakameroita ympäri tallin pihamaata?” oli Pete vastannut hieman huvittuneena Katan ihmetykseen.

-”No en tietenkään!” Kata vastasi hieman närkästyneenä. ”Niinpä kai… Kukapa se nyt olisi. Ehkä minä tosiaan kuvittelen omiani.” Hän kuitenkin lisäsi jo hymyillen Petelle.

-”Ei se niin tavatonta olisi.” Pete oli sanonut lempeästi ja silittänyt mennessään niin vaimoaan kuin Maistroakin.

 

Siru oli seurannut keskustelua kasvot punaisina ja sättinyt mielessään itseään siitä, ettei ollut ymmärtänyt tasoittaa Midaksen riehumisesta syntyneitä jälkiä maneesin hiekasta.

-”Tästä eteenpäin minä tasoitan koko maneesin pohjan, ettei vaan kukaan saisi tietää…” Siru kuiskasi Pampulan korvaan, mutta Pampula viis veisasi Sirun salaisuuksista.

Siitä oli paljon kiinnostavampaa hamuta porkkananpaloja Sirun taskujen läpi.

Ja siitä päivästä alkaen oli Siru joka ilta muodonmuutoksen jälkeen tasoittanut maneesin pohjan talikolla tasaiseksi, yrittäen näin häivyttää epäilyttävät jäljet siellä riehuneesta hevosesta. Se ei kuitenkaan ollut mikään ihan pieni homma ja näin ollen Sirun yöt maneesissa venyivät entistäkin pidemmiksi.

 

 

Siru pohti päänsä puhki erilaisia keinoja, joilla voisi saada Midaksen rauhoittumaan. Hän kokeili kaikkea mitä ikinä keksi. Hän yritti muuttaa muodonmuutoksen ajankohtaa, tehdä asioita eri järjestyksessä, toimia jotenkin eritavalla.

 

Eräänä iltana, kun Siru oli jälleen harjoittelemassa maneesilla, hän oli päättänyt kokeilla uutta konstia. Mitähän tapahtuisi, jos hän yrittää muuttaa Midaksen jälleen epäonnistuneen kerran jälkeen uudelleen eläväksi hevoseksi? Hän oli pohtinut jo aiemmin, voisiko useampi muodonmuutoskerta saman illan aikana vaikuttaa asiaan jollakin lailla, mutta hän ei ollut onnistunut toistamaan muodonmuutosta. Keppihevonen oli aina muodonmuutoksen jälkeen tulikuuma, josta Siru oli pikkuhiljaa päätellyt, että ehkä sen tulisi vain jäähtyä välissä kunnolla, jotta muodonmuutoksen voisi toistaa.

Niinpä hän sinä iltana oli vienyt patalapuilla, joita hän kuljetti ensimmäisestä kerrasta viisastuneena aina mukanaan, kuuman keppihevosen maneesista ulos ja upottanut se päistikkaa lumihankeen. Keppihevonen oli sihissyt ja hangesta oli noussut höyryä, mutta Sirun riemuksi nopea jäähdytys oli todella tepsinyt ja mahdollistanut sen, että muodonmuutoksen saattoi toistaa. Sirun onnistui muuttaa Midas jälleen eläväksi hevoseksi, mutta riemua ei kestänyt pitkään, sillä uusi muodonmuutos ei sujunut ainakaan edellistään paremmin, pikemminkin päinvastoin.  Midas tuntui tulleen nopeasti toistetusta muodonmuutoksestaan jopa tavallistakin aggressiivisemmaksi ja se oli jopa yrittänyt tulla Sirua kohti hampaat irvessä ja korvat niskaa myöten luimussa. Onneksi Siru oli oppinut hallitsemaan elottomaksi muuttamisen taikaa sen verran hyvin, että hän oli ehtinyt muuttaa Midaksen keppihevoseksi juuri ennen kuin se olisi ehtinyt hyökätä hänen kimppuunsa.

Tämä välikohtaus oli säikäyttänyt Sirun pahemman kerran.

 

-” Ensimmäistä kertaa sinä meinasit oikeasti satuttaa minua…” Siru sanoi murtuneena keppihevoselle, joka hohkasi vielä kuumuuttaan maneesin hiekalla.

-” Sinä halusit satuttaa minua.”

 

Jo viikkoja jatkunut univaje ja epäonnistumisten suma oli saanut hänet viimein niin väsyneeksi, että hän tunsi jonkin murtuvan sisällään. Hän ei enää jaksaisi. Siru vajosi polvilleen keppihevosen vierelle ja alkoi itkeä hysteerisesti. Tämä kaikki tuntui vain olevan aivan liikaa. Aivan liikaa ja aivan liian vaarallista. Siru antoi kyynelten valua ja itki itkemistään, hän antoi kaiken sen väsymyksen ja turhautumisen, jonka oli padonnut näiden viikkojen aikana sisälleen valua kyynelten mukana ulos. Hän itki niin kauan, kunnes kyyneliä ei enää ollut jäljellä ja silloin kaikki tuntui sumenevan hänen ympärillään.

 

girl-690327_640

 

Siru havahtui katolta kuuluvaan rapinaan ja nousi istumaan. Järkytyksekseen hän tajusi nukahtaneensa maneesin hiekalle ja tunsi kuinka kylmä hänellä olikaan. Hän tärisi kauttaaltaan, mutta varpaat ja sormet liikkuivat. Siru huokaisi helpottuneena, ei siis paleltumia.  Hädissään hän etsi katsellaan maneesin kelloa, jonka huomasi kauhukseen näyttävän aamu kuutta. Ei menisi kauaakaan kun Kata ja Pete tulisivat aamutallia tekemään. Hänen oli päästävä kotiin ja äkkiä, ettei myöskään äiti huomaisi hänen kadonneen. Siru ampaisi kohmeisin jaloin pystyyn ja lähti raahustamaan kotia kohti Midas kainalossaan. Kotiin päästyään Siru hiipi hiljaa suihkuun, jossa lämmitteli hyvän tovin, kunnes oli aika lähteä kouluun.

 

-”Sinä näytät ihan zombilta.” Hilla sanoi Sirulle koulun käytävällä, kun he odottelivat oppitunnin alkamista. Hilla oli vetänyt Sirun sivummalle, jotta he voisivat jutella rauhassa.

-”Olo onkin sen mukainen…” Siru vastasi.

Kuinka kuvaava tuo sana olikaan ollut. Zombi. Siltä hänestä todellakin tuntui. Olo oli tyhjä ja jähmeä.

-”Miksi et nuku riittävästi?”

-”En tiedä…” Siru sanoi vältellen.

Jos vain Hilla tietäisi missä hän oli viime yönsä viettänyt. Siru jaksoi yhä ihmetellä kuinka oli selvinnyt pakkasyöstä maneesissa, kuinka oli onnistunut raahaamaan luunsa kouluun ajoissa ja vielä jäämättä kiinni kenellekään.

-”Ottaako äiti edelleen sinulta puhelimen yöksi pois?” Hilla jatkoi tenttaustaan.

-”Juu, eihän minulla ole ollut sitä öisin viikkokausiin.”

-”No mikä sinua sitten valvottaa?”

Siru huomasi, että Hilla oli päättänyt kaivaa vastauksen hänestä ulos vaikka väkisin.

-”En tiedä….” Siru yritti.

-”Älä viitsi. Olet ollut ihan pihalla viime aikoina. Et kykene keskustelemaan normaalisti, et tee koulutehtäviäsi, et lue kokeisiin, olet jatkuvasti niin poissaoleva ja en usko sen johtuvan vain ja ainoastaan väsymyksestä.”

-”Niin…” Siru alkoi kiemurrella, hän ei enää tiennyt mitä sanoa.

Hillan läpitunkeva katse ei jättänyt häntä rauhaan.

-”Joonas arvelee sen johtuvan tuosta.” Hilla tokaisi yllättäen ja osoitti keppihevosta.

-”Joonas…?” Siru vastasi häkeltyneenä.

Hillan sanat tulivat hänelle täysin yllätyksenä.

-”Olen antanut sinun pitää salaisuutesi, kyllä, minä edelleen tiedän, että sinulla on sellainen, muistatko? Mutta nyt sinä alat jo muistuttaa enemmän ihmisrauniota kuin sitä Sirua jonka tunnen.”

-”Tiedän…” Siru mutisi. ”Mutta miten Joonas liittyy tähän kaikkeen?”

-”Hän on nähnyt keppihevosesi.”

-”Kukapa ei olisi…” Siru sanoi, ”onhan se minulla mukana joka paikassa…”

Mutta Siru ei saanut mieleensä ainuttakaan tilannetta, jossa olisi viimeaikoina nähnyt edes vilausta Joonaksesta koulussa.

-”Niin, mutta Joonas tuntuu tietävän tuosta keppihevosesta jotakin.” Hilla jatkoi.

-”Mistä niin päättelet?” Siru sanoi hämmästyneenä.

-”Kun Joonas näki sinut ensimmäistä kertaa koulussa tuon keppihevosen kanssa, hän tuli myöhemmin kotona tivaamaan minulta tietoa siitä, mistä olit saanut sen.”

-”Mitä?” Siru huudahti.

-”Niin. Mutta enhän minä hänelle mitään voinut kertoa, kun en edes itse tiedä asiasta mitään. Mutta Joonas tuntui kiihtyvän siitä kun en kertonut hänelle mitään.”

-”Todellako? Entäs sen jälkeen.. Onko hän sanonut sen jälkeen asiasta enää mitään?” Siru oli kuin havahtunut viikkoja kestäneestä usvasta.

Hän katseli Hillaa epäuskoisena.

-”Ei hän ole enää sen jälkeen puhunut minulle asiasta.  Kun ei Joonas puhu minulle muutenkaan enää mistään, on vain omissa oloissaan..” Hilla sanoi ja hänen katseensa synkkeni. ”Kunnes eilen illalla… hän tuli eilen illalla huoneeseeni ja sanoi, että minun on puhuttava sinulle järkeä.”

-”Mitä tarkoitat?”

-”Minä luulen, että hän epäilee jotakin. Hän on pitänyt sinua silmällä. Joonas sanoi, että sinun täytyy hakea apua tai sinun käy kohta hullusti.” Hilla sanoi varovasti.

Siru ei ollut uskoa korviaan. Todellako Joonas oli tämän kaiken sanonut? Tiesikö hän jotakin, jos tiesi niin mitä?

-”Hakea apua mihin?”

-”Joonas sanoi, että sinä näytät tätä nykyä nuutuneelta ja että se on varmaan keppihevosesi syytä. Muuta hän ei minulle sanonut. Käski vain sanomaan tämän sinulle. Joten voisitko nyt ystävällisesti jo kertoa minulle mistä kaikki kiikastaa?” Hilla sanoi ja näytti samaan aikaan päättäväiseltä, mutta hieman pelokkaalta. ”Alan kohta itse tulla hulluksi kun ympärilläni on vain ihmisiä jotka salailevat minulta kaikenlaista ja sulkevat minut pois. Ja kun kaiken lisäksi minä näen, että heillä ei ole kaikki kunnossa…”

 

Siru tunsi syyllisyyden piston sydämessään, kun hän kuunteli Hillan sanoja. Miten oikeassa Hilla olikaan. Hilla oli auttanut Sirua kaikessa tässä hulluudessa, osannut olla tukena kyselemättä liikoja, hyväksynyt kiltisti sen, että Sirulla oli salaisuus jota hän ei voisi jakaa, mutta rajansa kaikella. Ja kuinka helpottavaa olisikaan jakaa tämä salaisuus ja sen tuoma taakka jonkun kanssa. Sirulla oli jo pitkään ollut olo, että hän oli umpikujassa, eikä hän pääsisi sieltä omin avuin ulos. Hän toden totta tarvitsisi apua ja kipeästi.

Eilinen murtuminen maneesissa oli ollut varomerkki, merkki siitä, että hän ei jaksaisi enää kohdata sitä kaikkea yksin.

 

-”Minä kyllä haluan kertoa sinulle…” Siru sanoi varovasti. ”Mutta en tässä ja nyt. Illalla koulun jälkeen?”

Siru näki helpotuksen Hillan silmissä ja Hilla nyökkäsi.

-”Illalla koulun jälkeen siis.”

Opettaja saapui ja he kävelivät omille paikoilleen luokkaan. Kaivaessaan matematiikan kirjaa repustaan Siru yllättyi kuinka paljon parempi olo hänelle oli tullut. Hän kertoisi Hillalle kaiken, aivan kaiken ja se tuntui mahtavalta.

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *