Eläinlääkäri Risto oli lähtenyt Sasu mukanaan. Mummo oli toivonut Sasun tuhkaamista ja he olivatkin Sirun kanssa valinneet kauniin uurnan, johon Sasun tuhkat laitettaisiin. Siru halusi haudata Sasun keväällä, lumien sulettua, mummon pihamaalle, kirsikkapuun juurelle, missä he olivat Sasun kanssa niin monet kerrat istuneet yhdessä ihailemassa alkukesän kukkaloistoa.
Nyt Siru istui mummon kanssa kahdestaan keittiössä. Mummo oli keittänyt kaakaota ja tuonut tuoreita sämpylöitä lautaselle Sirun eteen, mutta Sirun ei tehnyt mieli syödä. Hän hypisteli käsissään Sasun kaulapantaa, jonka mummo oli antanut hänelle muistoksi koirasta.
-”Olen iloinen että pääsit tulemaan tänään tänne. Tämä on ollut sinulle varmasti rankka päivä, kaiken sen muun lisäksi, mitä olet kotopuolessasi käynyt läpi.” mummo sanoi istuutuen Sirun viereen tuolille ja kaatoi itselleen sekä Sirulle isot mukilliset kaakaota.
-”Niin… Kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Ensin keppihevonen joka muuttuu oikeaksi hevoseksi ja sitten Sasun poismeno…” Siru puhui hiljaa.
Mummo nosti kaakaokupin huulilleen ja ryysti kuumaa juomaa varovasti katselleen kaukaisuuteen miettiväisen näköisenä, silmät edelleen punehtuneina kyynelistä.
-”Sasu oli meille molemmille todella tärkeä, mutta arvelen, että sinut toi tänne myös eräs toinenkin asia, jonka jo mainitsitkin.” hän sanoi katsahtaen Sirua ja sitten keppihevosta, joka keinui turpa pöydän kulmalla Sirun vieressä.
Siru laski Sasun pannan kädestään pöydälle ja tarttui sitten keppihevoseen.
-”Niin… Mummo, mikä tämä on?” Siru kysyi vakavana, nostaen keppihevosen keskelle pöytää. Vaikka suru Sasusta tuntui edelleen hallitsevan hänen mieltään, Siru tiesi, että mummo oli oikeassa. Hän oli tullut tänään mummon luokse erään muukin syyn vuoksi, hän oli tullut hakemaan vastauksia.
-”Minun on saatava tietää…”
-”Olen pahoillani, että olen joutunut pitämään sinua pimennossa tällä tavalla.” Mummo aloitti ja haki hetken mukavaa asentoa tuolillaan, ”Mutta se oli ainoa oikea tapa.”
-”Ainoa tapa mihin?” Siru kysyi malttamattomana.
-”Ainoa tapa jolla sinä onnistuisit. Ainoa tapa, jolla olisit voinut luoda yhteyden onnistuneesti keppihevoseesi.”
Ja niin mummo puhkesi puhumaan.
”Keppihevosen haltijan on aina etsittävä ja löydettävä yhteys itse. Kukaan ulkopuolinen ei voi pakottaa sitä tulevaksi, eikä kukaan voi neuvoa suoraan kuinka se tapahtuu, sillä yhteyden muodostuminen vaatii sitä, että sinä käyt läpi kaikki ne tunteet, mitä olet viimeaikoina keppihevosesi parissa tuntenut. Olet kokenut turhautumista, epäluuloa, pelkoa, hämmennystä, surua ja iloa, vaikkapa nämä nyt esimerkkeinä. Jos olisit tiennyt salaisuuden jo alun alkujaan, et olisi käynyt läpi yhtä kattavaa tunnemyrskyä. Ja se on erityisen tärkeää, sillä sinä olet nyt siirtänyt kaikki nuo kokemasi tunteet myös keppihevosellesi ja te tulette tarvitsemaan niitä kaikkia tulevaisuudessa.”
Siru kuunteli mummoa epäuskoisena.
-”Sinä olet varmasti kuullut joskus sanottavan, että hevonen on kuin ihmisensä peili. Hevonen on herkkä eläin ja se kykenee aistimaan ihmisen mielentilaa ja toimimaan vaistomaisesti vallitsevan mielialan mukaisesti. Tämän tekevät siis kaikki hevoset, mutta taikahevosen on tunnistettava kaikki isäntänsä tunteet, jotta heidän yhteytensä ei särkyisi yllättävissäkään tilanteissa. Ja nyt sinä olet siirtänyt onnistuneesti Midakselle kaikki kokemasi tunteet, ja sen merkiksi se näyttäytyi sinulle ensimmäisen kerran. Tämä prosessi olisi voinut epäonnistua jos olisin neuvonut sinua liikaa, me olemme kaikki saaneet käydä sen läpi samoin kuin sinä, yhtä yksin ja yhtä ymmällämme.”
-”Meidän kaikkien…? Tarkoitatko, että näitä taikahevosia on enemmänkin?” Siru kysyi epäuskoisena.
Mummo naurahti.
-”Tottakai on. Luulitko sinä tosiaan, että olisit asiasi kanssa ainoa ihminen maailmassa?”
Siru tunsi itsensä typerykseksi. Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että ei olisi maailman ainoa ihminen, joka oli koskaan kokenut vastaavaa. Tai noh, oli hän toki ymmärtänyt, että mummo ja salaperäinen vanha rouva tiesivät asiasta jotakin.
-”Mutta mitä ne ovat? Nämä taikahevoset?”
-”Ne ovat eräänlaisia muodonmuuttajia. Muodonmuuttaja tarkoittaa siis sitä, että tuossa keppihevosessa joka sinulla on, on taikavoimia, joiden avulla sen pystyy muuttamaan halutessaan ilmieläväksi hevoseksi. Muutoin taikahevonen pysyttelee pääasiassa elottomassa olomuodossaan, eli keppihevosena. Tämän oletkin jo huomannut. Taikahevosen taikaa pystyy kuitenkin käsittelemään ainoastaan keppihevosen silloinen haltija ja haltijoita voi olla olemassa vain yksi kerrallaan.”
-”Yksi kerrallaan?” Siru kysyi ihmeissään.
-”Kyllä. Taikahevosella voi olla samaan aikaan vain yksi haltija, eli isäntä kerrallaan. Jos isäntä kuolee, taikahevonen päätyy elottomassa olomuodossaan aina seuraavalle isännälleen.”
-”Kauanko ne voivat elää?”
-”Hyvä kysymys… Mahdollisesti ikuisesti? Tai vain sen lyhyen hetken muodonmuutoksen aikana? Kukaan ei oikeastaan tiedä varmuudella ovatko ne todellisuudessa eläviä olentoja, sillä tavalla kuin me sen käsitämme ja määrittelemme sanan elävä, vai ovatko ne sittenkin vain eräänlaisia taikaolentoja, joihin ei päde meidän tavallisten kuolevaisten lait. Me emme juurikaan ymmärrä niiden syntymekanismia, emmekä niitä hallitsevaa taikaa, emmekä me tiedä mistä ja milloin ne ovat tulleet keskuuteemme, joten on mahdotonta sanoa kuinka kauan ne elävät. Mutta historiaa tutkimalla on saatu selville, että sama, tai ainakin samankaltainen, taikahevonen on saattanut kiertää isännältä toiselle jo vuosisatojen ajan.
Kuten sanottua, kukaan ei tiedä tarkalleen kuinka kauan taikahevosia on ollut olemassa, mutta arviolta ainakin satoja, tuhansia vuosia. Viitteitä on jopa siitä, että niitä olisi ollut olemassa jo niiltä ajoilta asti kun ihminen kesytti hevosen, eli mahdollisesti yli kolmetuhatta vuotta sitten ennen ajanlaskun alkua. Ne näyttävät jo aikojen alusta asti ilmestyneet isännilleen elottomassa muodossa, joka on historian kirjojen mukaan vaihdellut. Joskus ne ovat olleet hevosta muistuttavia pieniä taikaesineitä, tai jopa piirustuksia, mutta viimeisen muutaman sadan vuoden ajan ne ovat ilmestyneet keppihevosina. Ne ovat aina olleet kauniita ja aikaansa nähden edistyksellisiä esineitä, mutta eivät kuitenkaan liian silmiin pistävän erilaisia. Kuten tuo sinunkin keppihevosesi nyt. Se on harvinaisen hieno, mutta ei täysin mahdottoman näköinen. Aivan kuin taikahevoset seuraisivat aikaansa ja muuttuisivat sellaisiksi elottomiksi esineiksi, jotka sulautuvat kuhunkin vallalla olevaan ajanjaksoon herättämättä kuitenkaan liikaa hämmästystä. Ne haluavat ikään kuin pysyä näkymättöminä, mutta herättää silti ihastusta.”
Siru katsoi Midasta ja mietti, että sitähän se juuri oli. Todella kaunis taideteos, niin pikkutarkasti tehty yksityiskohtia myöten, mutta ei kuitenkaan niin huomiota herättävä, että siitä olisi jo haittaa.
-”Miksi en ole koskaan ennen kuullut taikahevosista?” Siru kysyi.
Miten jokin näin ihmeellinen asia oli voinut jäädä häneltä pimentoon. Hän oli lukenut aikanaan kaikki mahdolliset hevoskirjat mitä ikinä oli julkaistu, lukenut netistä hevosaiheisia foorumeja ja keskustellut hevosalan ammattilaisten kanssa aina kun mahdollista. Kuinka näin suuri salaisuus ei ollut ikinä kantautunut hänen korviinsa?
-”On ollut aikoja kun niiden olemassaolo on tiedetty laajemminkin, mutta koskaan se ei ole ollut yleisesti tiedossa oleva asia. En tiedä tarkkaan syytä. Ehkä ihmiset eivät ole uskaltaneet puhua niistä, ovathan ne olentoja, jotka rikkovat ymmärrystämme monellakin tavalla. Historiaan mahtuu myös ajanjaksoja, jolloin niistä ei ollut pitkiin aikoihin mitään havaintoja. Ne saattoivat pysyä poissa joskus vuosisadankin ja palata sitten taas keskuuteemme. Mutta yleisesti ottaen taikahevosten haltijoiden lisäksi vain murto-osa maapallolla eläneistä ihmisistä on ollut niiden olemassaolosta tietoinen, vaikka he ovatkin varmasti nähneet niitä.”
-”Mitä tarkoitat?”
-”Tiedätkös, monet historian kuuluisat hevoset ovat olleet taikahevosia. Taikahevosen ja sen haltijan välinen yhteys on ollut kautta aikojen poikkeuksellisen voimakas, jolloin ihmiset ovat hyödyntäneet sitä monin eri tavoin, toisiaan myös pahaan, kuten oman edun tavoittelemiseen… Yksi kuuluisa taikahevonen oli esimerkiksi Ranskan keisarin, Napoleon Bonaparten, valkea ori, joka on ikuistettu lukuisiin maalauksiin.”
Siru muisteli nähneensä koulun historian kirjassa maalauksen sodan tuoksinnassa valkealla ratsulla ratsastavasta Napoleonista. Maalauksessa hevonen oli kavahtanut takajaloilleen ja Napoleon istui selässä pelottoman itsevarmana.
-”Taikahevoset olivat ihmisen näkökulmasta mitä parhaimpia sotahevosia.” Mummo jatkoi. ”Ne olivat uskollisia isännilleen ja hevoset toden totta taistelivat isäntiensä puolesta sekä heidän vuokseen.”
Siru havahtui tähän mummon lauseeseen. Hän muisti, kuinka oli televisiossa kuullut nämä samat sanat erään, yhden maailman parhaan esteratsastajan suusta. Sen, joka ratsasti hevosellaan uskomattoman eleettömästi, kuin he olisivat olleet yhtä. Ratsastaja oli sanonut, että hevonen taistelee hänen puolestaan radalla, olisiko tämä ratsukko voinut olla… taikahevonen?
-”Ihminen on kautta aikojen kesyttänyt eläimiä omiin tarpeisiinsa, kuten lehmiä ja sikoja ruoan tuotantoon, koiran ja kissan seuraksi, sekä hevosen työjuhdaksi, siinä ei ole mitään epätavallista, mutta taikahevosten erityisyys toki huomattiin ja sen arvoa ymmärrettiin hyödyntää sitäkin enemmän. Taikahevonen kun on tavallista hevosta pitkäikäisempi ja lähes haavoittumaton. Ne ovat olleen tärkeitä myös ihmisen hengissä säilymisen kannalta, myös täällä Suomessa.
Täällä on ollut aikoinaan rankkaa elää. Harvaanasuttu maa, jossa talonpojat elivät eristyksissä luonnon armoilla. Meillä on Suomessa pitkä ja kylmä talvi, joka toi joka vuosi oman haasteensa ihmisten elämään. Maalaistalo, jolla oli hallussaan taikahevonen, selvisi talven koettelemuksista helpommin kuin tavalliset naapurinsa. Taikahevonen oli väsymätön työjuhta. Se haki puutukit metsästä, kynti pellot sekä auttoi sadonkorjuussa ja selvisi talven vähällä ravinnolla, sen kun pystyi muuttamaan takaisin keppihevoseksi ja tarpeen tullessa taas oikeaksi hevoseksi. Näin ollen taikahevonen ei tarvinnut pimeinä ja kylminä talven kuukausina kasapäin heinää, joka kaiken lisäksi oli aikanaan huonosti säilyvää ja vähäravinteikasta, jolloin monet tavalliset hevoset näkivät nälkää, heikkenivät, tai jopa nääntyivät talven aikana. Talonpoika jolla oli taikahevonen, säästi ruokintakuluissa ja hänellä oli aina keväisin tarmoa ja voimaa uhkuva hevonen, jonka kanssa ryhtyä kevään peltotöihin. Ja käyttivätpä suomalaiset myös sodassa taikahevosiaan muiden ohessa ja siinä ne olivatkin vertaansa vailla.”
-”Sanoit, että taikahevonen on lähes haavoittumaton.. voiko se kuitenkin kuolla..?” Siru kysyi.
-”Kyllä, ne voivat kuolla… Mutta kuten sanoin, ne ovat huomattavasti kestävämpiä ja vähemmän hauraita kuin tavalliset toverinsa. Se onkin ollut yksi niiden suurimmista vitsauksista. Kestävämmän ja sitkeämmän olemuksensa vuoksi ihmiset ovat rääkänneet niitä omissa sodissaan, vuosisadasta toiseen. Ne tuntevat kipua ja pelkoa siinä, missä mekin. Ne eivät sotaansa ole valinneet, vaan tekivät sen kaiken vain rakkaudesta isäntiään kohtaan, ja mitä me olemmekaan antaneet niille vaivanpalkaksi? Kipua ja kärsimystä… Kauhua ja kuolemaa…” Mummo sanoi ja hänen äänestään kuulsi viha ja pettymys. ”Mutta eipä siinä. Tavallinen hevonen on saanut kokea aivan saman kohtalon, mutta päässyt ehkä hieman vähemmällä haurautensa tähden.”
-”Jos ihmiset ymmärsivät niiden hyödyn, onko ihminen yrittänyt kaupata niitä, tehdä niillä rahaa?” Siru kysyi.
-”Kyllä ihminen on sitä aikanaan yrittänyt, mutta taikahevonen on uskollinen vain silloiselle haltijalleen, se ei muutu hevoseksi kuin oikean isäntänsä pyynnöstä. Sitä ei näin ollen voi myydä, eikä sen omistajaa voida vaihtaa pakosta, kuin kuoleman kautta.”
-”Tarkoitatko, että ihmiset ovat murhanneet taikahevosen omistajia… yrittäen näin saada sen itselleen..?” Siru kysyi ja jo pelkkä ajatus puistatti häntä.
-”Juuri näin. Mutta asia ei onneksi ole niin suoraviivainen ja sen ihmiset huomasivatkin hyvin pian. On nimittäin lähes sattumanvaraista, kenelle takahevonen siirtyy seuraavaksi ja milloin. Joskus sama taikahevonen saattaa myös olla ikään kuin uinumistilassa isäntiensä välillä jopa vuosisatoja ja ilmestyä vasta sitten uuden isäntänsä tykö, täysin yllättäen.”
-”Mutta kuka sen päättää kenelle ne menevät seuraavaksi? Siru oli ymmällään.
-”Sitä en osaa sinulle kertoa. Historian avulla voidaan arvella, että taikahevosen voi saada vain sellainen ihminen, jonka sydämessä asuu nöyryys ja hyvyys.… mutta historia on todistanut senkin, ja monta kertaa, että joskus hyvän hevosen tuoma valta ja voittamattomuuden tunne voi sokaista hyvänkin sydämen…” Mummo lisäsi murheellisena.
-”Mutta missä ne ovat nykyään? Kun ei enää ole sotia, eikä hevosia käytetä enää maatalon töissä?”
-”Siru hyvä, ne ovat kaikkialla. Kaikkialla missä näet hevosia, saattaa olla myös taikahevosia. Kun näet jossakin hevosen, joka on vertaansa vailla, on hyvin mahdollista, että katsot silloin tietämättäsi taikahevosta. Maailman parhaat hevoset ovat toisinaan niitä. Hallitseva ravikuningas, olympiamestari kouluratsastuksessa, sirkuksen komein ja taitavin hevonen.. Nykypäivänä ihminen on vain valjastanut taikahevoset viihdekäyttöönsä.”
-”Mutta onhan se parempi kuin sota…” Siru sanoi mietteliäänä.
Mutta mummo tuhahti.
-”Minä en näe siinä eroa. Ne laitetaan aina tanssimaan ihmisen pillin tahtiin, vaikka ne voisivat olla meille jotakin paljon enemmän.” mummo lisäsi kuivasti.
-”Niinpä kai…” Siru sanoi.
Kaikki tämä tieto sai hänen päänsä pyörälle. Hän halusi tietää, kuka oli luonut nämä uskomattomalta kuulostavat olennot, jotka rikkoivat tavallisen maailman asettamia tieteen ja järjen rajoja.
-”Eikö todella kukaan tiedä mistä ne tulevat?”
-”Ymmärrän, että kaipaat parempia vastauksia kuin mitä minulla on sinulle antaa. Minä tiedän vain sen, että niiden määrä on aina ollut vakio, niitä on siis aina ollut olemassa saman verran ja ne ovat todellakin kulkeneet rinnallamme läpi ihmiskunnan historian. Mutta on olemassa vain yksi henkilö, joka tietää ne kaikki nimeltä ja jolla on tarkka käsitys siitä, missä kukin niistä kulkee tälläkin hetkellä. Hän on ainoa joka todennäköisesti osaisi vastata kysymyksiisi tarkemmin, kuin minä.”
-”Se kojun vanha rouvako…?”
-”Juuri hän.” mummo sanoi ja iski Sirulle silmää. ”Hän tietää taikahevosista enemmän kuin kukaan muu ja hänelle mikään ei ole sattumanvaraista. Sillä hän myös tiesi sen, että Midas tulee seuraavaksi sinulle. Siksi hän oli kojuineen juuri siellä, joulumarkkinoilla, missä sinäkin olit. Hän odotti sinua. Hän odotti, että minä annan hänelle merkin siitä, että sinä olet valmis.”
Siru istui hiljaa pöydän ääressä. Todellako tämä kaikki oli ollut ennalta suunniteltua? Siru katseli keppihevostaan, Midasta, joka makasi hänen edessään pöydällä ja pohti mielessään mitä kaikkea se olikaan jo mahtanut kokea. Sotia todennäköisesti, paljon sotia, mutta mitä muuta? Oliko se ollut joskus jollekin rakas, oliko sitä kohdeltu hyvin, vai oliko sen luottamus petetty?
Siru alkoi tuntea syvää myötätuntoa tuota taikaesinettä kohtaan. Millaista olisikaan vaeltaa läpi vuosisatojen ihmiseltä toiselle. Kokea aina uuden omistajan kanssa sodan kauheuksia, raskaita maataloustöitä, tehdä tämä kaikki vain siksi, että rakastaa isäntäänsä. Joka kerta taikahevonen oli antanut sydämensä uudelle isännälleen ja mitä siitä olikaan seurannut.
-”Minä tulen pitämään sinusta hyvää huolta.” Siru ajatteli ja silitti Midaksen harjaa. ”Enää sinulle ei tapahdu pahoja asioita… jos se on minusta kiinni.” hän sanoi ääneen.
Mummo katseli heitä.
-”Asia ei valitettavasti ole niin yksinkertainen.” hän sanoi. ”Kun taikahevonen menettää vanhan isäntänsä ja ilmestyy taas uudelle haltijalleen, on uuden haltijan voitettava hevonen puolelleen. Se tulee olemaan sinun seuraava haasteesi, Siru. Taikahevonen ei pidä siitä, että sen isäntä vaihtuu, vaan se yrittää protestoida sitä vastaan viimeiseen asti.”
-”Mitä tarkoitat?”
-”Sinä huomaat sen kyllä. Tulet tarvitsemaan kaikkia hevosmiestaitojasi ja herkkyyttäsi, joita sinulta onneksi löytyy. Sinun on voitettava sen vankkumaton luottamus. Sinun on ansaittava se. Mutta sen vielä sanon, että älä käytä muodonmuutoksen tilaksi enää autotallia, vaan etsi joku turvallisempi paikka, missä hevonen ei pääse satuttamaan itseään tai muita…”
-”Onko minun tehtävä sekin yksin?” Siru huokaisi.
Tämä kaikki tuntui niin suurelta ja vaikealta asialta, eikä hän lainkaan luottanut siihen, että kykenisi siihen kaikkeen yksin.
-”Etkö sinä voisi auttaa minua?”
-”Valitettavasti en. Sinun on tehtävä se itse… Tai ainakin sinun on edes yritettävä ensin. Mutta muista olla varovainen.”
Siru maistoi kaakaota, joka oli jo ehtinyt jäähtyä viileäksi. Hän joi mukista ison kulauksen ja tunsi kuinka kermavaahto jäi kitalakeen makean rasvaiseksi kalvoksi.
-”Mutta mummo, mistä sinä tiedät tämän kaiken?”
Mummo hymyili ja nousi hakemaan kaakaopannun hellalta, täyttäen oman kuppinsa uudelleen ja koristeli myös sen kermavaahtonokareella. Sitten mummo alkoi tiskata pannua lavuaarissa.
-”Minulla on ollu aikoinaan oma taikahevonen.” hän sanoi muina miehinä askareensa lomasta.
-”Ooh! Todellako? Millainen ja milloin? Missä se on nyt?” Siru lähes ponnahti tuolissaan ja kaakao oli läikkyä pöydälle. ”Saisinko nähdä sen!?”
-”Valitettavasti minulla ei ole sitä enää.”
Siru tunsi pettyvänsä hieman. Miten hienoa olisikaan ollut nähdä toinen taikahevonen, ilmielävänä.
-”Mutta millainen se oli?” Siru oli silti kiinnostunut kuulemaan mummon tarinan omasta taikahevosestaan.
-”En halua puhua siitä nyt sen enempää.” mummo sanoi yllättäen ja laski samalla tiskatun pannun pyyhkeen päälle kuivumaan ja istuutui takaisin kaakaomukinsa eteen.
Siru tunsi orastaneen pettymyksen valtaavan mielensä.
-”Ehkä joskus myöhemmin…?” Siru kysyi varovasti.
-”Ehkä…” mummo vastasi etäisesti ja ryysti kaakaotaan poissaolevana.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
