Keskipäivän bussi oli lähes tyhjä. Siru oli mennyt istumaan kaikkein viimeisimmälle penkkiriville ja katseli malttamattomana ohitse kiitävää talvista maisemaa. Aurinko oli juuri korkeimmillaan ja kaikkialla vallitsi hohtavan lumivalkea satumaailma. Bussin ajettua taajamasta harvaan asutulle maaseudulle, Siru huokaili ihastuksesta nähdessään tasaisen lumiset pellot, joiden keskellä kyyhötti siellä täällä vanhoja harmaita latoja, joiden jo valmiiksi vinot katot tuntuivat painuvan lumen painosta entistäkin notkommiksi. Lunta oli satanut viime päivinä reilusti ja se verhosi jo metsätkin paksuun vaippaansa. Kuuset näyttivät koristeellisilta vahakynttilöiltä ja lehtipuut olivat kuin tarkoin muotoiltuja hopeakoruja lumisine oksineen. Jossakin peltojen keskellä oli punainen talo, jonka piipusta tuprusi kodikkaasti savua. Siru nautiskeli auringon säteistä ikkunan läpi, hän sulki silmänsä ja antoi valon paistaa kasvoilleen. Keskitalven auringon tapaan valo ei kuitenkaan ollut lämmintä. Siru tunsi onnentunnetta istuessaan nyt siinä lähes yksin poukkoilevan bussin kyydissä. Aurinko oli viimeaikoina pysynyt visusti häneltä piilossa. Aamulla kun hän lähti kouluun, oli vielä pimeää ja yleensä pitkän koulupäivän päätteeksi oli hämärä jo vienyt valon mukanaan. Koulupäivien aikana aurinko oli kuin vain etäinen muisto, jonka saattoi havaita ikkunasta oppituntien aikana. Viikonloppuisin aurinko oli taasen pysynyt visusti pilvien takana ja antanut lumisateen hallita säätilaa. Mutta nyt aurinko oli siinä, omalla paikallaan taivaalla ja Siru sai nauttia siitä kaikessa rauhassa.
Hilla oli aluksi hieman ihmetellyt kun Siru sanoi jättävänsä iltapäivän liikunnantunnit väliin, mutta kun Siru oli kertonut Sasusta, oli Hilla nopeasti ymmärtänyt yskän. Hilla oli halannut Sirua ja saattanut hänet ruokatunnilla bussiasemalle.
-”Toivottavasti ehdit ajoissa ja paljon voimia matkaan!” oli Hilla huikannut Sirulle, tämän noustessa bussiin.
-”Tässä me nyt matkustamme yhdessä mummon luokse.” Siru kuiskasi puoli huomaamattaan keppihevoselle, joka maksi penkillä, pää hänen sylissään. ”Toivottavasti ehdimme vielä tavata Sasun…”
Mummo oli Sirua vastassa. Siru hämmästyi kuinka vaivattomalta mummon kävely näytti sitten viime näkemän.
-”Kun kunnon pakkaset tulivat, voi lonkkani jo paljon paremmin.” mummo vastasi Sirun ihmetykseen.
He ajoivat mummon kopperolla mummon luokse, eivätkä puhuneet matkalla toisilleen vielä sanaakaan. Siru huomasi kuitenkin, että mummo vilkuili kiinnostuneena aina tilaisuuden tullen keppihevosta, joka matkusti etupenkillä Sirun polvien välissä.
Saavuttuaan mummon pihalle, Siru huomasi surukseen, että Sasu ei juossut heitä vastaan, eikä se ollut tavanomaisella paikallaan koirankopissaan pihamaalla.
-”Missä Sasu on?” Siru kysyi ja hänen äänensä värähti.
-”Se on sisällä lepäämässä. Minä luulen, että tänään on aika päästää se tuskistaan.” mummo vastasi vakavana. ”Olen pyytänyt eläinlääkäriä tulemaan tänään katsomaan sitä ja jos hän on kanssani yhtä mieltä, annamme Sasun mennä. Saat olla mukana jos tahdot.”
-”Tarkoitatko että se lopetetaan…?” Siru kysyi ja hänen kurkkuaan kuristi.
Mummo nyökkäsi.
He kävelivät sisälle taloon ja Siru riensi heti, kengät vielä jalassaan, olohuoneeseen, missä näki koiravanhuksen pedillään nukkumassa. Takkatuli loimusi lämmittäen Sirun kylkeä, kun hän istui koiran vierelle ja alkoi sivellä sen turkkia. Sasu avasi silmänsä ja heilautti häntäänsä vaivalloisesti päätään nostamatta, tervehtiäkseen tuttua vierasta. Hetken se yritti nousta ylös, mutta rojahti ulvahtaen takaisin pedilleen. Sen hengitys tuntui raskaalta. Siru purskahti itkuun ja hautasi kasvonsa koiran karheaan karvaan.
Mummo tuli hänen vierelleen ja taputti häntä olalle.
-”Kuten huomaat, Sasu on väsynyt vanha koira ja sillä on kipuja. Minusta olisi armeliainta päästää se tuskistaan, mutta koska Sasu on aina ollut myös vähän kuin sinun oma koirasi, halusin, että sinä saat olla päättämässä sen viimeisistä hetkistä kanssani.”
-”Se ei saa kuolla…” Siru vaikeroi hiljaa kasvot edelleen koiran turkissa.
Ulko-ovi kävi ja Siru huomasi vanhan silmälasipäisen miehen astuvan varovasti sisälle. Siru tunnisti miehen kasvot, hän oli nähnyt ne ennenkin, silloin kuin Sasu oli jokunen vuosi sitten ollut eläinlääkärin vastaanotolla hammaskiven poistossa.
-”Siru, tässä on luottoeläinlääkärini, Risto. Hän on hoitanut Sasua ihan pikkupennusta asti.” mummo sanoi mennessään miestä vastaan.
He kättelivät toisiaan lämpimästi ja Siru näki, kuinka miehen kasvoilla paistoi aito myötätunto, hänen katsellessaan Sirua, joka oli nostanut Sasun pään syliinsä.
-”Kuinkas täällä voidaan?” Mies sanoi pehmeästi astellessaan koiran ja Sirun luokse.
-”Ei kovin hyvin…” Siru parahti itkunsa lomasta.
-”Tiedätkös mitä…” Eläinlääkäri aloitti silittäen samalla Sasun päätä suurella mutta lempeällä kämmenellään.
Sasu heilautti häntäänsä hänellekin ystävyyden merkiksi.
-”Minä olen tosiaan tuntenut tämän koiran ihan pienestä pennusta lähtien, me olemme vanhoja ystäviä. Olen antanut sille sen ensimmäiset penturokotteet, ollut hoitamassa vuosien saatossa sen hampaita ja kerran kipeää tassua, mutta Sasu on aina ollut kovin terve koira ja pääasiassa tapaamisemme ovatkin tapahtuneet iloisissa merkeissä, rutiininomaisissa terveystarkastuksissa. Tämä koira on elänyt harvinaisen pitkän ja rikkaan elämän. Se on saanut osakseen suurta rakkautta ja huolenpitoa ja se on saanut olla teille tärkeä. Sinulle tärkeä. Mitään muuta ei koira voisi elämältään toivoa.”
Siru nyyhkytti lohduttomasti ja halasi Sasun harmaantunutta päätä.
-”Kun jotakuta rakastaa oikein paljon, on oltava valmis ottamaan se riski, että rakkaastaan on joskus päästettävä irti.” Eläinlääkäri jatkoi. ”Kun koira tulee niin vanhaksi, tai sairaaksi, että sen elämä ei ole enää onnellista, on meidän ihmisten oltava vahvoja ja päästettävä koira kivuistaan. Koira ei osaa puhua, mutta se osaa näyttää kun sen elämänilo on sammunut. Ja Sasu näyttää siltä, että se on itse valmis.”
-”Mutta minun tulee sitä niin ikävä….” Siru sopersi.
-”Mikään ei vie sinulta niitä iloisia muistoja hetkistä, joita koitte yhdessä.” mummo sanoi tullen myös Sasun viereen ja laskien kätensä sen vaivalloisesti kohoilevan kyljen päälle. ”Annetaan Sasun mennä”.
-”Hyvä on..” Siru kuiskasi ja irroitti otteensa koirasta.
Hän vetäytyi hieman sivummaksi ja seurasi vierestä, kun eläinlääkäri katsoi mummoa, joka nyökkäsi tyynesti. Sitten eläinlääkäri kävi hakemassa laukkunsa ja polvistui koiran vierelle.
-”Haluatko sinä Siru olla mukana katsomassa?” Mummo kysyi lempeästi ja kietoi kätensä Sirun hartioiden ympärille.
-”Kyllä minä haluan.” Siru vastasi.
Hän halusi olla saattamassa Sasua viimeiselle matkalleen. Viimeiseen hengenvetoon asti, hän halusi olla koiransa rinnalla.
Eläinlääkäri otti laukustaan stetoskoopin ja kuunteli koiran sydämen ja keuhkot. Sitten hän otti esiin ruiskun, jossa kertoi rauhallisella äänellä olevan nukutusainetta.
-”Annan sille ensin rauhoittavaa lääkettä, joka vaivuttaa sen syvään uneen. Se ei tunne kipua.” Ja niin eläinlääkäri pisti piikin kevyen näköisesti Sasun tassuun.
Koira ei edes hätkähtänyt. Se oli avannut silmänsä ja katsoi eläinlääkäriä silmiin surullisen, mutta kuitenkin jotenkin luottavaisen oloisena. Aivan kun se tietäisi mitä oli tapahtumassa ja aivan kun se myös itse odottaisi sitä. Pian koira sulki silmänsä ja näytti vaipuneen syvään uneen.
-”Seuraavaksi annan piikin, joka pysäyttää sen sydämen. Se on niin syvässä unessa, ettei tunne kipua. On kuin se vain nukkuisi pois.”
Eläinlääkäri antoi toisen piikin ja Siru huomasi haukkovansa henkeään. Nyt se tapahtuisi, hänen rakas ystävänsä olisi kohta poissa. Se tuntui musertavalta. He odottivat hetken, katsoivat kuinka Sasun kyljet kohoilivat hitaasti, kunnes se oli aivan paikoillaan. Levollisen oloisena, se näytti kuin nukkuvan. Eläinlääkäri kuunteli vielä sen sydäntä ja sanoi.
-”Nyt se on mennyt.”
Siru katsoi ensin mummoa, jonka poskilla valuivat kyyneleet, sitten eläinlääkäriä, jonka silmät olivat myös kostuneet ja hämmästyksekseen hänellä oli kevyempi olo. Sasulla ei olisi enää kipuja, sen oli nyt parempi olla, missä se sitten ikinä olikaan.
Siru näki mielessään, kuinka Sasu pienenä pörröisenä pentuna poukkoili häntä ensimmäisen kerran vastaan mummon pihalla, kuinka sen pienet naskalihampaat hamusivat jatkuvasti jotakin mihin pureutua kiinni. Kuinka pehmeä sen pennun karva oli ollut ja askeleet huvittavan haparoivia. Sasu oli ensimmäisellä tapaamisella nukahtanut pitkän leikkituokion jälkeen Sirun syliin, tuon samaisen takan lämmössä, kuin missä hän oli sen nyt viimeisen kerran hyvästellyt.
-”Hyvää matkaa pikku Sasuni.” Siru kuiskasi ja silitti koiran päätä viimeisen kerran.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
