Kun Siru eräänä iltana onnistuneen tallipäivän jälkeen istui huoneessaan viimeistelemässä maantiedon esitelmäänsä, tuli äiti huoneeseen puhelin kädessään.
-”Täällä on mummo, hän haluaisi jutella kanssasi.” Äiti ojensi puhelimen Sirulle ja lähti takaisin keittiöön astioita kolistelemaan.
-”Haloo? Siru tässä.” Siru sanoi puhelimeen arasti.
He eivät olleet soitelleet mummon kanssa toisilleen juuri koskaan ja odottamaton puhelu sai Sirun hieman varautuneeksi.
-”Hei Siru, mummo täällä. Aikaa on jo kulunut, onko sinulla minulle mitään uutta kerrottavaa?”
-”Mitä tarkoitat, keppihevoseenko liittyen?”
-”Tietenkin keppihevoseen liittyen.” Mummo vastasi kärsimättömänä. ”En ole saanut sinulta minkäänlaista tietoa siitä, onko prosessi edennyt. Oikeastaan en ole kuullut sinusta sitten joulumarkkinoiden.”
-”En ole varma mitä tarkoitat prosessil…” Siru aloitti, mutta mummo keskeytti hänet ennen kuin hän ehti lauseensa loppuun.
-”Oletko tehnyt kuten sinua ohjeistin? Oletko pitänyt Midasta lähelläsi?”
Midas… Siru toisti nimen mielessään ja tajusi, että oli kokonaan unohtanut, että keppihevosella oli nimikin.
-”Olen kyllä.” Siru vastasi.
-”Hieno, hienoa.. entäs oletko huomannut mitään erikoista, kerro minulle nyt kaikki. Ihan kaikki.”
Siru teki työtä käskettyä ja alkoi varovaisesti kertoa mummolle viimeviikkojen tapahtumista. Siru kertoi aluksi hieman arastellen, mutta kun mummo rohkaisi häntä jatkamaan, Siru uskalsi kertoa mummolle siitä, kuinka hevoset olivat pelästyneet keppihevosta, kuinka Maistro oli karannut, kuinka Sirulla oli ollut asiasta niin huono omatunto, että oli lukkiutunut huoneeseensa ja kuinka hänelle oli alkanut muodostua erikoinen riippuvuus keppihevosta kohtaan. Tässä kohdassa kertomusta mummo ensimmäisen kerran keskeytti hänet.
-”Tiedätkös, minä luulen, että se oli tarkoituskin.”
-”Kuinka niin? Sekö, että Maistro karkasi?” Siru kysyi ihmeissään.
-”Niin.. Älä ota siitä enää huolta harteillesi. Minä uskon, että se kaikki tapahtui syystä. Huomaan, että sinulla on ollut vaikeuksia syventyä keppihevoseesi. Luulen, että Maistron karkaaminen ja sinun eristäytymisesi kaksin keppihevosen kanssa olivat selkeä suunnitelma.”
-”Kenen suunnitelma?” Siru kysyi, tietäen, ettei saisi siihen vastausta.
-”Eikö niin, että Maistro on ihan kunnossa karkaamisesta huolimatta?” Mummo väänsi rautalangasta.
-”Kyllä.” Siru vastasi.
-”Ja kun podit siitä niin huonoa omatuntoa, että lukkiuduit huoneeseeni, sinun suhteesi keppihevoseen muuttui syvemmäksi?”
-”Kyllä.” Siru vastasi ja tunsi hämmästyksen valtaavan mielensä.
Voisiko se olla totta? Voisiko olla niin, että tämä kaikki tapahtui syystä?
-”No niin. Tämän tiedon perusteella uskallan väittää, että kaikella on tarkoituksensa. Älä sure enää tapahtunutta, se on turhaa, sillä et olisi voinut välttää sitä. Sen oli pakko tapahtua, jotta pääsisit eteenpäin..” mummo piti pienen tauon ja lisäsi: ”..että pääsisit lähemmäksi. Onko tämän kaiken jälkeen tullut enää edistysaskelia?”
-”En ainakaan keksi, mitä voisin enempää kertoa…” Siru sanoi empien.
Eihän hän edes tiennyt mitä edistysaskelia mummo odotti.
-”Oletko kutsunut keppihevosta nimellä?”
-”En ole muistanut koko asiaa…”
-”Etkö? Voi hyvänen aika sentään… se selittää kyllä paljon. Onneksi soitin sinulle. Aloin jo huolestua kun sinusta ei kuulunut mitään. Tiedän kyllä, että joskus aikaa menee kauemmin, mutta tämä on jo poikkeuksellista. ” mummo puhui lähes tuohtuneena.
Sirulle tuli mummon sanoista paha mieli. Hänestä tuntui, kuin hän olisi epäonnistunut mummon mielestä jossakin, mitä ei itse edes ymmärtänyt. Se tuntui epäreilulta.
-”Enkö minä nimenomaan käskenyt puhutella sitä nimellä silloin kun sen sinulle annoin?” mummo jatkoi, lähes kiukkuisena.
-”Itseasiassa et.” Siru vastasi närkästyneenä.
Siitä mummo ei totta totisesti ollut maininnut sanallakaan.
-”Jaahas.. no sitten se on ollut minun virheeni. Mutta mitään ei ole vielä menetetty. Nyt alat kutsua sitä nimeltä. Midas. Sehän sen nimi oli? On erittäin tärkeää, että puhuttelet sitä sen omalla nimellä. Sinun täytyy kutsua sitä. Onko selvä?”
-”On.” Siru vastasi ärsyyntyneenä, mutta samalla huolestuneena.
Koko kuvio alkoi mennä vain kokoajan hullummaksi ja hullummaksi.
-”Soita minulle heti, kun alkaa tapahtua.”
Mummo oli jo päättämässä puhelua, kun Siru ehti vielä sanoa.
-”Eli mitä? Kun alkaa tapahtua mitä!” Siru suorastaan huusi.
Niin turhautunut hän oli näihin tyhjiltä tuntuviin vihjauksiin ilman mahdollisuutta suoriin vastauksiin.
-”Miten minä pystyn tietämään, mikä asia on raportoimisen arvoinen ja mikä taas ei”. Hän jatkoi epätoivoisena.
Taas mummo oli luikertelemassa pakoon antamatta yhtään selkeää vastauksia.
-”Usko minua, sinä et voi olla huomaamatta sitä.” mummo sanoi napakasti ja katkaisi puhelun.
Siru istui typertyneenä sängyllään ja pudotti puhelimen kädestään patjalle. Jälleen hänestä tuntui, että hänen päänsä oli niin täynnä kysymyksiä, että se varmaan kohta paisuisi niiden voimasta ja räjähtäisi rikki. Siru heittäytyi selälleen sängylle makaamaan ja kääntyi katsomaan keppihevosta, joka makasi hänen vierellään tyynyllä.
-”Vai että täytyy sinua ruveta nyt puhuttelemaan ihan nimeltä.” hän mutisi ja otti keppihevosen käteensä ja asetti sen naamansa eteen.
Kauniin voikko hevosen pää tujotti Sirua takaisin lempeillä silmillään. Siru siirsi valkeaa otsatukkaa ja siveli puolikuun muotoista kuviota hevosen otsalla.
-”Midas…” Hän sanoi hiljaa. ”Midas, kuuletko minua?” hän sanoi hieman kovempaa tuntien itsensä aivan idiootiksi.
Kutsua nyt keppihevosta nimeltä.
Mutta samassa Siru oli tuntevinaan kepin hieman värähtävän kädessään. Juuri kun hän oli aikeissa lausua keppihevosen nimen uudestaan, vieläkin voimakkaammin, äidin pää kurkkasi ovenraosta.
-”Puhuitko jo mummon kanssa? Hänellä tuntui olevan kiire puhua kanssasi, onko kaikki kunnossa?”
-”Puhuin kyllä. Kaikki on ihan kunnossa, mummo vain kertoi Sasun kuulumisista.” Siru sopersi, yrittäen kuulostaa uskottavalta nopean hätävalheensa kanssa.
-”Vai niin. No hyvä on sitten. Tule kuitenkin vielä iltapalalle.” Äiti sanoi, näyttäen hieman pettyneeltä.
Siru arveli, että äiti oli huomannut Sirun valehdelleen hänelle.
Seuraavina päivinä Siru harjoitteli ahkerasti keppihevosen kutsumista. Se oli käytännössä hieman haastavaa, sillä hänellä oli paljon kokeita ja koulutehtäviä, sekä Kivelässä oli paljon puuhaa, joten päivään ei jäänyt montaakaan tuntia, jolloin hän ehti keskittyä pelkästään keppihevoseen. Lupaavasta alusta huolimatta, Siru ei ollut saanut toistettua keppihevosen värähtelyä ja alkoikin jo uskotella itselleen, että kyse oli ollut vain sattumasta tai että hän oli vain kuvitellut kaiken, mutta hän oli tuntenut sen, tuntenut sen kädessään, kun se oli mummon puhelun jälkeen värähtänyt. Ihan varmasti. Ja nyt kun hänellä alkoi olla jokin käsitys siitä, mihin hänen tuli pyrkiä, oli motivaatiotakin löytynyt aivan uudella tavalla. Siru oli aivan varma siitä, että keppihevosessa oli jotakin taikaa ja nyt hän oli oivaltanut, että hänen täytyi jotenkin itse saada taika ulos.
Eräänä sunnuntaina hän oli päättänyt pyhittää yhden kokonaisen päivän harjoittelulle. Siru oli sanonut Hillalle, että hänen täytyi auttaa äitiä talon perusteellisessa siivoamisessa, eikä näin ollen pääsisi tallille. Hillalle valehtelu ei edelleenkään tuntunut mukavalta, mutta Sirusta tuntui, että hän oli nyt niin lähellä ratkaisun avainta, että muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut. Äidille Siru oli valitellut vatsaansa ja saanut näin hyvän syyn jäädä huoneeseensa, rauhassa kaksin keppihevosensa kanssa. Heti aamusta Siru aloitti Midaksen kutsumisen. Aluksi Siru oli vain hokenut keppihevosen nimeä, mutta koska se tuntui hölmöltä, oli hän alkanut pikkuhiljaa maanittelemaan sitä.
-”Kiltti Midas, anna jokin merkki, kaunis voikko ratsuni, anna nyt.” Maanittelu tuntui tepsivän.
Alkuun Siru sai sillä aikaiseksi muutaman värähtelyn, jotka hän tällä kertaa tunsi aivan selvästi, siitä ei ollut epäilystäkään. Siru oli tästä niin innostunut ja samaan aikaan hämmästynyt, että jatkoi koko loppu päivän keppihevoselle puhumista, sillä hän arveli sen pitävän lepertelyistä ja kehuista. Siru puhui sille kuin pienelle koiranpennulle.
-”Hieno Midas, kaunis Midas.”
Mutta iltaa kohti värähtelyjä ei tuntunut enää tulevan. Siru yitti ja yritti, leperteli ja maanitteli, kehui ja imarteli. Lässytti ja sössötti, mutta mitään ei enää tapahtunut.
Illan tullessa Siru oli niin väsynyt ja turhautunut harmittavasta takapakista, että karjaisi ärtymystään.
-”Tule nyt esiin Midas ja vähän äkkiä!” ja heitti keppihevosen sängyltä lattialle.
Mutta keppihevonenpa ei lentänytkään lattialle.
Siru istui sängyllä ja katsoi silmät suurina, kuinka keppihevonen jäi ilmaan leijumaan.
Se ihan totta leijui ilmassa. Aluksi kyljelleen, mutta nousi siitä pikkuhiljaa pystyyn ja leijui hiljaa hievahtamatta paikallaan ainakin kymmenisen sekuntia. Sitten se laskeutui hitaasti maahan ja jäi siihen makaamaan.
Siru huomasi olevansa kananlihalla. Häntä puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Keppihevonen oli lentänyt tai levitoinut, miksi ikinä sitä kutsuttiinkaan, mutta ilmassa se oli kuitenkin leijunut. Täysin itsestään.
Seuraavana aamuna Siru oli hakemassa postia, kun huomasi mainoslehtisten seassa postikortin. Hän tunnisti mummon käsialan oitis. Kortissa oli kerrottu jälleen Sasun kuulumiset. Mummo kertoi, kuinka vanhuus oli alkanut vaivata Sasua entistä enemmän. Sasulle oli jouduttu antamaan vahvoja kipulääkkeitä, sillä ylösnouseminen ja takaisin makuulle paneutuminen tuottivat sille vaikeuksia. Mummo sanoi kortissa, että Sasulla ei ole enää paljon aikaa jäljellä, joten Sirun olisi hyvä tulla katsomaan sitä vielä viimeisen kerran, mahdollisimman pian. Sirun silmät täyttyivät kyynelistä, kun se ajatteli harmaantunutta ja jäykästi liikkuvaa koiravanhusta. Hänen olisi ehdottomasti päästävä tapaamaan koiraa, ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Siru oli jo laittamassa korttia taskuunsa, kun hänen silmänsä osuivat pienellä kirjoitettuun jälkikirjoitukseen.
-”P.S. Edessäsi on vielä paljon ihmeellisempää. Tee jatkossa harjoitukset paikassa, missä on paljon tilaa. Mielellään suljetussa sellaisessa.”
-”Hetkinen…” Siru pysähtyi miettien.
Miten mummo saattoi tietää, että hän oli päässyt keppihevosensa kanssa eteenpäin? Tiesikö mummo, että Siru oli saanut sen värähtelemään ja sitten vielä leijumaan ilmassa? Siru katsoi postikortin leimaa, se oli laitettu postiin edellisen päivän aamuna, ennen kuin Siru oli edes onnistunut läpimurrossaan. Ehkä mummo oli vain osannut odottaa, että näin kävisi, kun hän oli antanut Sirulle tarkemmat ohjeet hevosen houkuttelemiseen. Siru ei enää vaivannut päätään asialla, oli tilanne mikä hyvänsä, mummo tiesi keppihevosesta paljon enemmän kuin Siru uskalsi edes ajatella. Mutta mitähän vielä olisi edessä? Keppihevonen oli lumottu, siitä Siru oli jo täysin varma. Mutta mistä hän löytäisi paikan, joka on tilava, sekä suljettu. Ja kuinka tilava sen pitäisi olla?
Suurempi ainakin kuin hänen huoneensa.
-”Ehkä takapihan autotalli voisi olla sopiva.” hän pohti mielessään ja laski postipinon keittiön pöydälle.
Äiti hääri aamutoimiensa äärellä ja kulki levottomasti edestakaisin huoneesta toiseen, etsien taas jotakin kadonnutta tavaraansa.
-”Äiti, mummo lähetti kortin, missä kertoi Sasun olevan huonossa kunnossa.” Siru sanoi ohikulkevalle äidilleen itkuaan pidätellen.
Äiti pysähtyi kuullessaan Sirun sanat ja kääntyi huolestuneen näköisenä häneen päin.
-”Eikä..” hän huoahti ja istui keittiön tuolille.
-”Haluan päästä katsomaan Sasua ennen kuin on liian myöhäistä. Mahdollisimman pian.” Siru lisäsi.
Äiti näytti mietteliäältä.
-”Olen todella pahoillani. Minulla on töissä niin paljon tehtävää, että en oikein pääse viemään sinua ennen viikonloppua. Ymmärrän, että tämä on sinulle tärkeää.”
-”Niin on! En voi millään odottaa viikonloppuun! Enkö voisi mennä yksin bussilla?”
-”Se on niin pitkä matka ja sinulla on kouluakin.” Äiti yritti.
-”Äiti, kyse on Sasusta! Minun on pakko päästä katsomaan sitä vielä viimeisen kerran!” Siru sanoi epätoivoisena.
-”No hyvä on…” Äiti huokaisi ja tarttui puhelimeensa, mutta Siru keskeytti hänet.
-”Älä suotta soita mummolle, minä soitan hänelle itse. Ja osaan kyllä ostaa bussiliputkin itse.”
-”Mutta ennen huomista et voi mennä.”
-”Tiedän. Lähden huomenna heti koulun jälkeen ja palaan illan viimeisellä bussilla.” Siru sanoi ja juoksi huoneeseensa puristaen korttia rintaansa vasten.
Hän pakkasi sen koulureppunsa sivutaskuun ja lähti kouluun keppihevonen mukanaan.
Illalla istuessaan huoneessaan, Siru mietti tilannettaan ja mummon kirjettä. Hänen olisi yritettävä vielä kerran, tänä iltana. Hän tiesi, että ei voisi enää antaa minkään estää häntä tavoittelemasta lopullista päämäärää. Vaikka Sirulla ei ollut vieläkään tarkkaa käsitystä siitä, mikä lopullinen tavoite todellisuudessa oli, hän oli täysin vakuuttunut siitä, että saisi sen vielä selville, tavalla tai toisella, kävi miten kävi.
Ihmisten kummeksuvat katseet ja supatukset koulun käytävillä ei tuntunut enää missään, kun hän oli vihdoin ja viimein saanut oikeita todisteita siitä, että hänellä oli hallussaan esine, joka sisälsi taikavoimia. Siru leikitteli ajatuksella, että sanoisi tuijotteleville luokkatovereilleen, tai huolestuneelle äidilleen totuuden, että hän kantoi keppihevosta mukanaan koska hänen oli pakko. Ja pakko juuri siksi, että keppihevosessa oli taikaa jota hän ei voinut vastustaa. Siru nauroi miettiessään ihmisten reaktioita kuullessaan tämän ja pohti, että hänet varmaan vietäisiin valkotakkisten toimesta pehmustettuun huoneeseen. Ja sieltä häntä ei päästettäisi pois, ennen kuin hän vakuuttaisi ymmärtävänsä, että keppihevonen oli vain ihan tavallinen keppihevonen ja että hän oli vain kuvitellut kaiken. Parasta siis olla vain hiljaa, Siru tuumi.
Äidin mentyä nukkumaan, Siru käveli päättäväisin askelin pimeässä yössä kohti autotallia. Autotalli sijaitsi parinkymmenen metrin päässä talosta, aivan metsän laidalla, joten hän saisi olla siellä omassa rauhassa. Äiti ei ikinä jaksanut ajaa autoa tallin asti, vaan jätti sen aina ulos, vaikka aamulla hän sai toisinaan kaivaa sitä lumesta hyvän aikaa. Mutta nyt tämä oli Sirun onni, sillä autotalli oli ainoa paikka, minkä hän uskoi täyttävän mummon kriteerit, se oli melko tilava sisältä ja sen sai suljettua.
Siru asteli rakennukseen sisään ja laittoi valot päälle. Autotalli oli täynnä kaikenlaista romua, autonrenkaita ja vanhoja polkupyöriä, mutta siellä oli myös paljon tyhjää tilaa, nenään tulvi vahva bensiinin ja kumin tuoksu. Siru käveli huoneen perälle, paikaan missä tuntui olevan eniten tilaa ja asetti Midaksen autonrenkaista tehdyn pinon päälle.
Ja sitten Siru aloitti.
Hän sulki silmänsä ja hengitti muutaman kerran oikein syvään. Siru nosteli hartioitaan, pyöritteli olkapäitään ja yritti saada kehonsa mahdollisimman rennoksi. Lopulta hän pysähtyi paikoilleen, nosti kädet sivuilleen, pitäen kämmenet avattuina kohti keppihevosta ja keskitti kaiken energiansa keppihevoseen. Hän kutsui hevosta ensin mielessään, kutsui sitä luokseen ja lopulta lausui ääneen.
-”Midas, voikko ratsuni, tule minun luokseni.”
Ja kuinka ollakaan, avattuaan silmänsä, Siru näki keppihevosen nousevan hiljalleen rengaspinon päältä ilmaan ja leijuvan hänen luokseen.
Siru haukkoi henkeään.
-”Se todella toimii!” Hän riemuitsi.
Mutta samassa Siru näki edessään hevosen, ihka oikean, elävän, voikon hevosen, jolla oli lumivalkea harja ja otsatukan alta pilkotti puolikuun muotoinen tähti. Muutos oli tapahtunut kuin salamaniskusta ja tullut niin yllättäen, että Siru kompuroi järkytyksestä omiin jalkoihinsa ja pyllähti maahan istumaan.
Siinä hän istui autotallin lattialla ja tuijotti silmästä silmään kuvan kaunista hevosta, joka seisoi uljaana hänen edessään. Siru katseli hevosta suu auki ja huomasi, että sen lempeissä silmissä välähti pelko ja se hengitti levottomasti sieraimet väristen, kunnes yhtäkkiä se oli poissa, yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.
-”Ei, älä mene!” Siru parahti, ja kurkotti hevosta kohti, mutta maassa makasi vain eloton keppihevonen.
Siru säntäsi ylös lattialta ja nappasi keppihevosen käteensä. Se oli lämmin. Hän yritti mielessään arvioida, kuinka kauan hevonen oli ollut hänen edessään. Kuinka kauan keppihevonen oli ollut oikean hevosen muodossa. Se oli tuntunut ikuisuudelta, mutta samaan aikaan vain muutaman silmänräpäyksen pituiselta ajalta. Mutta yhdestä asiasta Siru oli varma, se oli ollut upeinta, mitä hän oli ikinä siihenastisessa elämässään kokenut. Hän oli tuntenut hevosen. Tuntenut sen sydämen sykkeen, hengityksen, hän oli tuntenut vahvaa yhteenkuuluvuutta sen kanssa, vaikka vain sen ohikiitävän hetken.
Siru ampaisi juoksuun. Hän lähti ulos autotallista ja juoksi niin nopeasti kun kykeni kotiin, omaan huoneeseensa ja päästyään huoneeseensa, hän heitteli tyynyjä ympäriinsä ja penkoi peittoa, etsien sängystä puhelintaan. Viimein Siru löysi sen ja hän alkoi vapisevin sormin etsiä yhteystiedoista numeroa. Kello oli jo kaksi yöllä, mutta Sirun oli pakko saada puhua mummon kanssa. Hän tunsi edelleen tärisevänsä, hän tärisi nyt kauttaaltaan, päästä varpaisiin ja hampaatkin löivät loukkua. Siru katsoi käsivarttaan ja huomasi olevansa kananlihalla sekä hengittävänsä kuin viimeistä päivää.
-”Mummo vastaa, vastaa, sinun on pakko nyt vastata..!!” Siru kuiskaili kiihtyneenä.
Ja mummo vastasi.
-”Siruko se siellä? Mikä sinut näin keskellä yötä sai minulle soittelemaan?”
-”Mummo! Minä näin sen! Midaksesta tuli oikea hevonen, minä ihan varmasti näin sen!” Siru sanoi hengästyneenä.
-”Ihanko totta?” mummo vastasi tyynesti.
-”Ihan totta! Minä… tunsin sen.”
-”No siinä tapauksessa.” mummo jatkoi ja piti pienen tauon. ”Vaikuttaisi siltä, että minun on vihdoin ja viimein alettava antamaan sinulle kauan kaipaamiasi vastauksia.”
Siru huokaisi kiitollisena. Vihdoinkin, hän ajatteli. Vihdoinkin hän saisi vastauksia.
-”Mutta kultaseni, juttelisin kanssasi niin paljon mieluummin kasvotusten. Nämä ovat katsos niin kovin isoja asioita.”
Siru tunsi pettymyksen valtaavan sisimpänsä. Ei siis vastauksia vielä tänään, hän mietti.
-”Haluaisin tulla katsomaan Sasua… Olin ajatellut tulla huomenna luoksesi. Sopiiko tämä?”
-”Tottakai se sopii. Tuletko yksin?” mummo vastasi ilahtuneen kuuloisena.
-”Tulen, äidillä on töitä. Tulen bussilla heti kun pääsen.”
-”Sovitaan näin, tulen hakemaan sinut bussiasemalta kun vain ilmoitat minulle millä bussilla tulet”.
Ja he päättivät puhelun.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
