Oliko mummo arvannut sen, mitä Sirulla oli meneillään? Siitä Siru ei voinut olla varma, mutta joka tapauksessa, siitä päivästä lähtien, mummo oli alkanut lähettelemään Sirulle tavallistakin tiuhempaan tahtiin postikortteja, joissa hän kertoili Sasun kuulumisia. Korttien lopussa oli kuitenkin aina, tavallisesta poiketen, jälkikirjoitus, johon mummo oli kirjoittanut lyhyesti.
-”Muista, että kärsivällisyys palkitaan.”
Tämä vain rohkaisi Sirua pysymään päätöksessään. Mitä menetettävää hänellä enää olisi? Ei niin mitään, sillä hän oli jo menettänyt kaiken.
Siru ei päästänyt keppihevosta käsistään enää hetkeksikään. Hän oli jo aiemminkin pitänyt keppihevosta lähellään, mutta viimeaikoina hän oli jopa alkanut nukkua se kainalossaan. Mitä enemmän hän vietti keppihevosen kanssa aikaa, sitä vaikeammalta hänestä tuntui laskea se käsistään pois. Ja joskus, kun hänen oli aivan pakko lähteä johonkin ilman sitä, Siru huomasi ajattelevansa keppihevosta lähes tauotta ja suorastaan odottavansa, että pääsi pian taas ottamaan sen käteensä ja silittämän sen pehmeää turkkia. Näin Siru alkoi viettää koko ajan enemmän ja enemmän aikaa istuen huoneessaan keppihevonen kädessään ja tutkien sitä, kuin näkisi sen ensimmäistä kertaa, uppoutuen samalla täysin omiin ajatuksiinsa. Toisinaan hän havahtuessaan saattoi todeta tuntien kuluneen, eikä hänellä ollut ajan kulusta minkäänlaista käsitystä. Siru huomasi tarvitsevansa keppihevosta, jos nyt ei konkreettisesti, niin ainakin tunnetasolla, keppihevosen läheisyys rauhoitti häntä ja helpotti hänen oloaan. Siinä oli jotakin maagista, ihan kuin taikaa. Toisinaan nämä tuntemukset saivat hänen mielensä levottomaksi, kun hän pohti mihin tämä kaikki johtaisi, mutta Siru ei ollut lainkaan niin levoton, kuin mitä hänen äitinsä tästä kaikesta oli.
Äiti oli monet kerrat yrittänyt hienovaraisesti, ja toisinaan vähemmän hienovaraisesti, kysyä, miksi Siru kantoi keppihevosta mukanaan kaikkialla. Äiti tuntui pelkäävän, että Siru olisi lopullisesti menettänyt järkensä. Äiti oli myös huomanneen sen, että Siru ei käynyt enää tallilla, eikä puhunut Hillasta, mikä sai äidin huolestumaan vielä entistäkin enemmän.
Päivää ennen koulun alkua, Siru istui tapansa mukaan sängyllään ja pyöritteli keppihevosta käsissään. Hän katseli sitä, siveli sen korvia ja turpaa, syventyneenä täysin omiin mietteisiinsä, kunnes ovelta kuului koputus, joka havahdutti hänet takaisin tähän maailmaan.
Äiti seisoi ovella Hilla takanaan. Hilla näytti vaivaantuneelta, hän astui ovesta sisään ja sanoi katse maahan luotuna.
-”Anteeksi häiriö… Mutta äitisi soitti minulle ja pyysi minua tulemaan juttelemaan kanssasi..”
Siru mulkaisi kiukuissaan äitiään, joka otti katseen tyynesti vastaan ja poistui, vetäen oven hitaasti perässään kiinni.
Hilla jäi seisomaan oven eteen aran näköisenä.
-”Tule vain peremmälle…” Siru sanoi sitten ja osoitti tuolia sängyn vieressä.
Hilla teki työtä käskettyä ja istuutui tuoliin, huokaisten syvään.
-”Sinua ei ole näkynyt tallilla moneen päivään.” Hilla aloitti.
-”Ei niin.” Siru vastasi vältellen.
-”Kata alkoi… Tai siis, äitisi… Äsh!” Hilla mietti hetken sanojaan ja jatkoi ”Minä olen ollut sinusta huolissani. Ja niin ovat Kata ja äitisikin. Tämä ei ole sinun tapaistasi.”
-”Eipä kai..” Siru vastasi.
-”Äitisi soitti minulle eilen illalla ja sanoi, että ei tiedä mitä tekisi kanssasi.”
-”Vai niin.”
-”Et ole kuulemma muutamaan päivään juuri poistunut huoneestasi edes käydäksesi syömässä.” Hilla jatkoi.
Siru tunsi punastuvansa. Pitikö tosiaan äidin kertoa tämäkin Hillalle?
-”Istut kuulemma täällä huoneessasi tuo keppihevonen kädessäsi, päivät pitkät.”
-”Niin…”
-”Et ole ikinä jättänyt menemättä tallille, ellet ole ollut niin kipeä, että se olisi jo hengenvaarallista. Ja huomenna alkaa koulu. Aiotko ottaa tuon kouluunkin mukaan, vai oletko sinä edes tulossa enää kouluun?”
-”Mitä väliä sillä on ja miksi se sinua kiinnostaa!?” Siru tuhahti ja katui heti purkaustaan.
-”Siru…” Hilla sanoi nostaen nyt ensimmäisen kerran katseensa Sirun silmiin. ”Sinä olet minun paras ystäväni. Vaikka me olemmekin olleet nyt vähän etäisempiä viime aikoina, mutta sinä olet silti minun paras ystäväni.”
No, sinä olet minun ainoa ystäväni, ajatteli Siru mielessään ja puri hammasta, ettei antaisi tunteillensa valtaa.
-” Meinaatko tulla tuon keppihevosen kanssa kouluun? Mitä luulet siitä seuraavan?” Hilla kysyi.
-”Tottakai minä tulen kouluun. Anteeksi nyt vain Hilla, mutta arvaa mitä. Minua ei pätkääkään kiinnosta, mitä ihmiset minusta supattavat selkäni takana. Minua ei pätkääkään kiinnosta, vaikka koko koulu pitäisi minua hulluna keppihevostyttönä, kun kuljen koulun käytävillä keppihevosineni. Tiedätkö miksi? Koska olen ollut niille ihmisille ilmaa ja pilkan kohteena koko kouluaikani ja ennen sinun saapumistasi elämääni, minulla ei ollut koulussa ainuttakaan ystävää. Ei edes kaveria, ei edes tuttua, ei ketään, kenen kanssa olla, jutella, saati nauraa. Ja sinä kyllä tiedät sen. Sen vuoksi, minua ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä he minusta ajattelevat, sillä olen jo saanut kokea sen kaiken.” Siru ryöpsäytti sanansa Hillan päälle.
Hilla istui hetken hiljaa ja katsoi Sirua.
-”Tuo ei taida olla mikä tahansa keppihevonen…” Hilla sanoi hiljaa.
-”Ei. Sitä se ei todellakaan ole.”
-”Minä uskon sen. Sillä olen pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että en jaksa uskoa sinun vaarantavan kaikkea, Kivelän tallia, Pampulaa, Maistroa, Kataa, saati minua, ihan tavallisen keppihevosen vuoksi.”
Siru värähti kuullessaan Maistron nimen ja mietti mielessään, miten ori voi.
-”Juuri näin. Tiedän, että näytän mielipuolelta ja järkeni menettäneeltä, mutta minun on tehtävä näin.” Siru sanoi, yllättyneenä Hillan sovittelevasta kommentista.
-”Mutta miksi? Mikä tuo keppihevonen oikein on? Siinä on jotakin, näinhän sen omin silmin silloin jouluaattona.” Hilla kysyi.
-”Valitettavasti en voi kertoa sinulle. En ainakaan vielä, mutta tunnen luissani, että kohta alkaa tapahtua.”
-”Hyvä on.” Hilla sanoi ja mietti taas hetken. ”Sitten minä seison rinnallasi. Kanna sitä mukanasi vaikka minne, muut saavat kohdata meidät yhdessä. Ehkä minunkin pitäisi sitten hankkia tuollainen, olisimme sitten yhdessä `ne hullut keppihevostytöt`.” Hilla sanoi ja hymyili jo hieman.
Sirusta tuntui, kuin kokonainen vuori olisi pudonnut hänen harteiltaan. Vaikka hän oli Hillalle sanonut, että häntä ei kiinnosta muiden kommentit, oli Siru todellisuudessa ollut kauhuissaan siitä, mitä kouluun palaaminen toisi tullessaan. Hän oli mielessään nähnyt kuinka häntä pilkataan ja vieroksutaan kahta kauheammin, kun muut näkevät, että heppahullulla Sirulla on nyt keppihevonenkin mukanaan.
-”Hilla, sinä olet uskomaton.” hän henkäisi huojentuneena.
-”Et voi kohdata kaikkia niitä koulun typeryksiä yksin. Me olemme tiimi, kohdataan ne yhdessä.”
Hilla ja Siru halasivat ja Hilla katsoi keppihevosta.
-”Ehkä minäkin tutustun siihen vielä paremmin, jonakin päivänä.” Hän sanoi ja alkoi tehdä lähtöä. ”Kata tarvitsisi tänään apua tallilla ja Pampulakin olisi hyvä ratsastaa ennen kuin ratsastustunnit jatkuvat loman jälkeen normaalisti. Tulisitko kanssani tallille?”
-”Se olisi mukavaa.” Siru vastasi ilostuen, mutta lisäsi epäröiden. ”Mutta miten Maistro voi?”
-”Ei sillä ole hätää. Eläinlääkäri kävi tutkimassa ultraäänilaitteella sen jänteet ja ne olivat kunnossa. Ilmeisesti se oli saanut jonkun lievemmän nyrjähdyksen liukkaalla jäällä juoksennellessaan. Haavatkin olivat vain pintanaarmuja, ne paranevat pian. Se pääsi eilen jo tarhaankin normaalisti.”
-”Huh!” Siru huokaisi onnellisena ja tunsi loputkin taakastaan karisevan pois.
-”Mutta pidäthän tuon vastaisuudessa mahdollisimman kaukana hevosista, vaikka joudutkin ottamaan sen tallille mukaan?” Hilla sanoi ystävällisesti viitaten keppihevoseen.
-”Kunniasanalla!” Siru vastasi ja nappasi keppihevosen kainaloonsa ja niin he lähtivät yhtä matkaa tallille.
Siru oli haljeta onnesta, kun he pyöräilivät jälleen rinta rinnan tallille vievää tietä. Kuka olisi arvannut, että asiat kääntyisivät vielä parhain päin? Taivaalta satoi suuria ja kevyitä lumihiutaleita, jotka kutittivat Sirun kasvoja ja Siru mietti olonsa olevan yhtä keveä, kuin ilmassa leijaileva lumihiutale.
-”Olen niin huojentunut, että olemme taas väleissä.” Siru sanoi
-”Niin minäkin. Oli aivan sietämätöntä, kun piti olla huolissaan kahdesta omiin maailmoihinsa uppoutuneesta tärkeästä ihmisestä…” Hilla vastasi vakavana.
-”Joonaksen tilanne on siis ennallaan?” Siru kysyi varovasti.
-”Valitettavasti…” Hilla sanoi ja pidätteli jälleen kyyneleitään.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
