Sinä aamuna Siru heräsi aikaisin, eikä väsymyksestä huolimatta saanut enää unta. Hän yritti keksiä erinäistä tekemistä aikansa kuluksi, mutta aika tuntui kuin matelevan eteenpäin. Sirun onneksi äiti oli lähtenyt aamulla tavalliseen tapaansa töihin, joten Siru sai valmistautua tulevaan koitokseensa rauhassa. Mitä lähemmäksi kello tuli puoltapäivää, sitä enemmän Siru tunsi perhosia vatsassaan, häntä jännitti vietävästi. Kun kello viimein oli turvallisesti yli kahdentoista, hän lähti kipeästä polvestaan huolimatta polkemaan tallia kohti.
Lunta oli satanut edellisyönä roimasti lisää, mutta lumiaurat olivat ahkeroineet ja jalkakäytävällä kykeni pyöräilemään lähes yhtä hyvin kuin keskellä kesää. Tallille saavuttuaan hän huokaisi helpotuksesta, kun näki parkkipaikan olevan tyhjillään. Katan ja Petenkin auton oli poissa, eikä missään muuallakaan näkynyt ristin sielua. Hevoset olivat tarhoissaan ja söivät kaikessa rauhassa päiväheiniään. Siru kulki pihan poikki tallin ovelle ja astui varovasti sisään. Hänellä oli aivan hölmö olo, hiippailla nyt sillä lailla tallissa, jossa hän tapasi viettää kaiken vapaa-aikansa.
Hän naurahti kuivasti itselleen.
-”Olet sinä Siru, vajonnut alas.”
Nauru ei kuitenkaan helpottanut hänen oloaan. Ei etenkään kun hän huomasi, että Maistro oli edelleen sisällä. Miksi ihmeessä? Maistron oveen oli ripustettu heinäverkko, josta se nyhti heinää rauhallisesti mutustaen, käännellen välillä korviaan ulko-ovelle päin. Siru käveli äänettömästi rehuhuoneeseen ja yritti katsellaan löytää keppihevosta. Hänen olisi vietävä se kotiin mahdollisimman pian ja niin, ettei Maistro vain näkisi sitä enää.
Mutta keppihevonen oli poissa.
Siru etsi ja etsi, etsi heinien seasta, rehusäkkien ja kauralaarin takaa, mutta keppihevosta ei näkynyt missään. Sirun sydän alkoi takoa hulluna. Missä se oli? Hänen oli saatava se takaisin!
-”Tätäkö sinä etsit?” Siru säpsähti ja tajusi äänen kuuluvan Hillalle.
Siru kääntyi ja näki Hillan seisovan rehuhuoneen ovella keppihevonen kädessään.
-”Mistä sinä…”
-”Löysin sen kun tulin aamulla auttamaan Kataa tallitöissä ja tulin hakemaan hevosille heiniä.” Hilla sanoi kasvoillaan tyly ilme ja ojensi keppihevosen Sirulle.
Siru nappasi sen mitään sanomatta itselleen.
-”Maistrolla on varmaan revähtänyt jänne toisesta etujalasta. Siksi se on karsinalevossa, eikä pääse ulos. Kata kertoi, että se oli eilen päässyt irti, pelästynyt jotakin niin pahasti, että oli potkaissut oman karsinan oven mäsäksi.” Hilla jatkoi, kuin muina miehinä, kunnes lisäsi pistävästi katsoen suoraan Sirua silmiin: ”Mitähän se mahtoi pelästyä niin kamalasti?”.
-”En minä vain tiedä.” Siru tuhahti ja lähti rivakasti kävelemään pois, pitäen tiukasti kiinni keppihevosestaan.
-”Älä tuo sitä enää tallille!” Hilla huusi hänen peräänsä, mutta Siru ei halunnut kuunnella.
Häpeä ja syyllisyys painoivat hänen rintaansa. Ulos kävellessään hän vielä vilkaisi Maistroa.
-”Vai että karsinalevossa… Se ei ole hyvä juttu. Ei ainakaan Maistron kaltaiselle hevoselle, joka kerää virtaa jo tavallisistakin vapaapäivistä. Miten ihmeessä sen pää kestää päivien, ehkä jopa viikkojen paikallaan seisomisen?” Siru mietti.
Jännevammat paranivat huonosti, sen Siru tiesi. Ja samassa hän muisti myös sen tosiasian, että jos hevonen on kerran saanut jännevamman, se saattoi uusiutua sille tulevaisuudessa helpommin. Kata oli joskus sanonut, että toisinaan jännevamma voi olla yhtä kuin kuolemantuomio hevoselle, niin vaikea sitä oli kuntouttaa.
Sirun kurkkua kuristi ja hän halusi äkkiä niin kauas Kivelän tallilta kuin mahdollista.
Kun Siru pääsi viimein kotiin, hän lukkiutui huoneeseensa keppihevosineen päivineen. Hän hautasi murheensa, Pampulan sijasta, keppihevosensa harjaan ja päätti, ettei enää ikinä palaisi Kivelään. Miten hän ikinä enää edes voisi palata? Kaikki oli menetetty. Katan luottamus, Hillan ystävyys, ihan kaikki. Siru tunsi silloin olevansa enemmän yksin, kuin oli koskaan aiemmin ollut, eikä se ollut ihme, sillä tällä kertaa hän todella oli yksin. Hänellä oli ollut ystäviä, ihan oikeita, todellisia ystäviä ja hän oli mennyt pilaamaan kaiken. Ja minkä takia? Yhden vaivaisen keppihevosen takia. Siru katsoi keppihevosta ja tunsi sillä hetkellä silmitöntä vihaa sitä kohtaan.
-”Tämä on sinun vikasi!” hän huusi.
Hän heitti keppihevosen huoneensa nurkkaan ja mulkoili sitä aikansa, kunnes jokin sanomaton tunne käski häntä palaamaan sen luokse.
-”No tule sitten tänne.” hän jupisi ja haki sen takaisin vierelleen.
Ja niin, päivä kerrallaan, Siru sai huomata, että mitä enemmän hän vietti aikaa keppihevosensa kanssa kahdestaan, sitä enemmän se alkoi kutsua häntä. Lopulta Siru huomasi, että hänelle alkoi muodostua jokin omituinen riippuvuus tuohon eriskummalliseen kapistukseen. Ja kaiken sen ahdistuksen keskellä, hän oli visusti päättänyt alkaa toteuttaa mummon toivetta ja keskittyä vain keppihevoseensa.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
