Keppihevonen: 11. Luku

Keppihevonen: 11. Luku

Sirun harmiksi, hänen ja Hillan välit jäivät koko loppujoululoman ajaksi melko viileiksi. He kävivät kyllä aluksi tekemässä yhdessä tallitöitä ja juttelivat hevosista ja päivän tapahtumista tallilla toisilleen neutraaliin sävyyn, mutta silti siitä puuttui se jokin, joka oli tehnyt heistä aikaisemmin niin kovin läheiset toisilleen. He pitivät kumpikin etäisyyttä toisiinsa. Siru ei ollut enää edes varma siitä, miksi toimi itse niin, sillä hän oli jo varsin nopeasti unohtanut jouluaattoisen keppihevosjupakan, mutta Hillan pitäessä edelleen tietynlaista etäisyyttä, ei Siru oikein osannut tehdä muutakaan kuin toimia samoin. Siru huomasi Hillan olevan väsyneemmän ja surullisemman oloinen kuin ennen ja arveli tämän johtuvan Hillan perheen sisäisistä asioista, eikä halunnut udella niistä liikoja. Siru myös havaitsi Hillan edelleen pitävän keppihevosta silmällä aina kun Siru toi sen mukanaan tallille. Jouluaatosta kuitenkin viisastuneena Siru säilytti keppihevosta tallitöiden ja ratsastuksen ajan joko varustehuoneessa tai toimistossa, jolloin hevosten, etenkin Pampulan, ei tarvinnut nähdä sitä.

Mutta aaton tapahtumat eivät olleet jättäneet Sirua täysin rauhaan. Hän huomasi pohtivansa yhtenään, oliko se kaikki voinut olla pelkkää sattumaa? Aiheuttiko keppihevonen todella muissa hevosissa levottomuutta, vai oliko hän vain kuvitellut kaiken? Siru halusi kuumeisesti saada epäilyksiinsä vastauksen ja niinpä eräänä iltana, ollessaan tallissa aivan yksin, hän päätti suorittaa pienoisen testin.

 

Hän haki keppihevosen toimistosta ja asteli varovasti Pelle-ponin karsinan luokse, pitäen keppihevosen visusti selkänsä takana.

-”Jos Pampula oli säikähtänyt keppihevosta, niin mitähän Pelle siitä sanoisi?” Siru sanoi mielessään.

Pelle tuli korvat hörössä karsinan oven luo nähdessään Sirun ja kurkotteli Sirua kohti karsinan oven yli.

-”Kaikki hyvin tähän asti”, hän sanoi ääneen.

Sitten Siru alkoi varovasti tuoda keppihevosta kohti Pelleä ja poni pyrkikin aluksi haistelemaan sitä kiinnostuneen oloisena. Siru oli jo huokaista helpotuksesta, kunnes poni nuuhkaisi kunnolla keppihevosen harjaa ja kavahti sitten äkisti taaksepäin. Pelle heitti päänsä ylös ja iski sen karsinan oven yläpuolella olevaan rimaan. Sitten se peruutti salamana karsinan perälle, päätään kivusta viskoen, jähmettyen lopulta tuijottamaan Sirua pelokkaana.

-”Totta se oli…” Siru ajatteli katsoessaan hämmästyneenä pelokasta ponia. ”Keppihevosessa oli kuin olikin jotakin, mistä oikeat hevoset eivät pidä. Se ei ollut vain sattumaa”.

 

horse-4433249_1280

 

Siru oli jo aikeissa piilottaa keppihevosena, kun hän hätkähti. Viereisessä karsinassa oleva Maistro oli alkanut kuopia ja pyöriä levottomasti ympyrää. Äkkiä, ennen kuin Siru ehti reagoida, Maistro potkaisi karsinan ovea täydellä voimalla. Sirun kauhuksi ovi lävähti auki ja Maistro tuli vauhkona tallin käytävälle ja vyöryi vauhdilla häntä kohti.

-”Ei!” Siru huudahti.

Hän tajusi, että tallin ulko-ovi oli hänen takanaan sepposen selällään ja Maistroa ei missään tapauksessa saisi päästää ulos tuossa mielentilassa, ties mitä siitä voisi seurata! Siru yritti estää oria juoksemasta hänen ohitseen, hän meni seisomaan keskelle käytävää, nosti kätensä ylös ja heilutti niitä näyttääkseen suuremmalta, yrittäen näin saada orin muuttamaan suuntaansa, mutta Maistro ei välittänyt edessään seisovasta Sirusta, vaan rynnisti hänen ohitseen, paiskaten samalla Sirun päin tallin seinää ja juoksi ovesta ulos pimeälle pihalle.

Siru nousi ylös ja älähti kivusta. Toinen polvi oli iskeytynyt hänen kaatuessaan kivilattiaan. Hän lähti ontuen juoksemaan kohti ulko-ovea ja viskasi keppihevosen ohimennessään rehuhuoneen etäisimpään nurkkaan. Juokseminen oli kuitenkin turhaa, sillä Maistro laukkasi jo ulkona pimeydessä häntä tötteröllä, kohti tarhoja.

Siru pysähtyi epätoivoisena oven suuhun ja katseli kauhuissaan hevosen menoa.

-”Kata tappaa minut jos Maistrolle käy jotakin!” hän mietti sekavana.

Miksi ihmeessä hänen piti mennä näyttämään sitä typerää keppihevosta kenellekään, saati hevoselle joka oli niin lähellä Maiston karsinaa? Kyllähän hän sen tiesi, kuinka herkkä hevonen Maistro oikein oli. Miten hän olikaan ollut niin tyhmä ja ajattelematon!?

 

Siru kirosi itseään mielessään ja tunsi kuinka epätoivon kyyneleet tulvivat kuumina pitkin hänen poskiaan.  Maistro oli jo laukannut hyvän matkaa tarhojen ohi ja kulki nyt kohti ratsastuskenttää. Äkkiä Siru keksi, että hän voisi sulkea kentän portin, jolloin hevonen ei pääsisi enää pidemmälle. Hän lähti juoksemaan niin nopeasti kun pystyi kenttää kohti, mutta pakkaslumen alla lätäköt olivat peilijäässä ja Siru liukastui useaan otteeseen iskien kipeän polvensa maahan. Kivusta huolimatta hän jatkoi juoksemistaan ja ehti kuin ehtikin kentälle, ennen kuin ori oli keksinyt tulla takaisin portille.

Siru sulki portin nopeasti.

Maistro juoksi häntä pitkänä edes takaisin, liukastellen ankkalammen jäällä.

 

-”Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?”

Siru kuuli huudon ja näki Katan juoksevan kuin viimeistä päivää taloltaan heitä kohti.

Sirusta tuntui kuin hän olisi murentunut paniikin ja syyllisyyden tunteiden alla ja hän lysähti kylmään maahan itkemään. Polven kipu säteili koko kehossa. Hän ei kestäisi nähdä Katan pettynyttä katsetta, kun tämä tajuaisi Sirun olevan syypää kaikkeen.

-”Maistro rikkoi karsinansa oven ja karkasi…” Siru sai soperrettua kyyneltensä läpi. ”Minä yritin kyllä estää…” hän jatkoi ja nyyhkytti.

-”Voi Siru, älähän nyt. Ei kai sinuun sattunut?” Kata sanoi laskeutuen polvilleen, lohduttamaan Sirua. ”Meidän on nyt saatava tuo vatipää sisälle. Soitan Petelle, että hän tuo riimun ja liinan.”

Kata nappasi kännykkänsä taskustaan ja soitti Petelle. Pian Pete jo juoksikin kentän luo kädessään riimu, ja pitkä liina.

 

-”Siru, oletko loukkaantunut?” Pete huudahti huolestuneena heti, kun pääsi maassa yhä itkevän Sirun luokse.

-”Ei…” Siru vastasi.

-”Ota tuo pirulainen kiinni ja vie se talliin.” Pete sanoi Katalle kylmästi ja lisäsi vielä hampaiden lomastaan sihisten. ”Ja kuinkahan monta kertaa olen sinulle sanonut, että joku vielä satuttaa itsensä tuon järjettömän kaakin vuoksi?”

Kata ei vastannut mitään, mulkaisi vain Peteä varoittavasti ja lähti kävelemään riimu kädessään Maistron luokse. Maistro oli jo vähän rauhoittunut ja antoi Katalle helposti kiinni. Se näytti pikemminkin olevan ilahtunut Katan näkemisestä, ikään kuin Kata olisi tullut vihdoin ja viimein pelastamaan sen. Kata lähti taluttamaan Maistroa talliin ja Pete auttoi Sirun seisomaan, tukien häntä käsivarresta.

 

winter-2691872_1280

 

-”Ei se ollut Maistron vika…” Siru aloitti katkonaisesti yhä nyyhkyttäen.

-”Älä huoli. Se hevonen on päästään sekaisin, kyllähän sinä sen tiedät. Tämä on ollut vain ajan kysymys.” Pete vastasi ja tuki yhä Sirua, kun Siru ontui kipeällä polvella kohti tallia.

-”Mutta…” Siru yritti, mutta Pete keskeytti hänet.

-”Älä oikeasti ole huolissasi. Onneksi olet yhtenä kappaleena. Pahemminkin olisi voinut käydä.” Pete sanoi niin päättäväisesti, että Siru tyytyi vaikenemaan loppumatkaksi.

Kävellessään kohti tallia Siru huomasi pakkaslumessa verisiä jälkiä, juuri siinä kohtaa, mistä Kata oli taluttanut Maistroa. Siru tunsi palan jälleen kasvavan kurkussaan.

Mitä hän olikaan mennyt tekemään…?

 

Tallissa Kata oli laittanut Maistron pesukarsinaan ja tutki sen vammoja.

-”Miltä näyttää?” Kysyi Pete heidän saapuessa Sirun kanssa talliin ja auttaessaan Sirun istumaan heinäpaalin päälle.

-”Muutamia hokin viiltoja jaloissa, ei onneksi mitään sen pahempaa.” Kata sanoi ja alkoi puhdistaa niitä. Maistro steppaili edes takaisin ketjuissa ja nosteli jalkojaan kun Kata yritti suihkuttaa haavoihin puhdistusainetta.

-”Paikallasi nyt, senkin hölmö” hän mutisi vakavana.

Pete oli mennyt työkaluineen Maistron karsinan luokse ja tutki sitä mietteliäänä. Hän alkoi korjata vääntyneitä salpoja takomalla niitä vasaralla.

-”Onko se vielä korjattavissa?” Kata huikkasi paukkeen yli.

-”Eiköhän..” Pete vastasi.

-”Mikä kumma sinut niin vauhkoksi oli saanut, että potkaisit ovesi rikki, senkin hölmöläinen.” Kata sanoi jo ystävällisempään sävyyn Maistrolle, silittäen sen kaulaa.

Kata oli laittanut taidokkaasti sideharsoista kääreet jalkojen isoimpien haavojen päälle. Siru tunsi kouraisun vatsassaan. Miten hän voisi ikinä kertoa heille, mikä onnettomuuden oli aiheuttanut?

-”Noniin, valmista tuli. Pitää tämä sen nyt ainakin vähän aikaa, lisäsin vielä lisälukon, mutta kaipa se tästäkin läpi pääsee, jos todella niin haluaa.” Pete tokaisi.

-”Niin kai.. mutta ei tämä ole edes Maistrolle tavanomaista.” Kata vastasi ja talutti Maistron karsinaansa.

 

Sen jälkeen Kata tuli Sirun luokse ja tarjosi tälle kyytiä kotiin, eikä suostunut ottamaan kieltävää vastausta kuuleviin korviinsa, sillä hän ei uskonut Sirun kykenevän polkemaan kipeällä polvellaan. Siru suostui vastentahtoisesti, sillä ajatus kotimatkasta kahden Katan kanssa tuntui ahdistavalta, kaiken tapahtuneen jälkeen.

 

-”Siru, en minä syytä sinua tapahtuneesta.” Kata sanoi pehmeästi, heidän ajellessaan hiljaisuuden vallitessa kohti Sirun kotia.

-”Tiedän..” Siru vastasi vaitonaisesti ja tuijotti yhä ulos ikkunasta pimeyteen.

– ”Maistro on toisinaan hyvin haastava hevonen. Olen niin helpottunut, että sinulle ei käynyt tuon pahemmin”, Kata sanoi osoittaen Sirun kipeää polvea, jota Siru painoi lumella täytetyllä muovipussilla.

Kipu alkoi jo helpottaa.

”Mutta…” Siru yritti taas sanoa, mutta ei keksinyt miten jatkaa lausetta.

Hän ajatteli vain rehuhuoneessa, heinien seassa, perimmäisessä nurkassa yhä lojuvaa keppihevostaan.

-”Älä syytä itseäsi tästä.” Kata toisti vielä kerran ja niin he olivatkin jo Sirun kodin ovella.

Kata oli soittanut Sirun äidille ja äiti oli tullut heitä ulos vastaan säikähtäneen näköisenä.

-”Olen ihan kunnossa.” Siru sanoi äidilleen, heti autosta ylös noustessaan, mutta tarttui silti äidin käsivarteen heidän kävellessä sisälle taloon.

-”Eipä siltä näytä…” Äiti huokaisi, kiitti Kataa ja auttoi Sirun sisälle.

 

Sinä yönä Siru ei saanut unta. Hän pyöritteli illan tapahtumia päässään kerta toisensa jälkeen, ja tunsi rämpivänsä niin syvällä syyllisyyden tunteessa, että ajatuskin tallille palaamisesta tuntui suorastaan mahdottomalta. Miten hän voisi kohdata Katan ja Peten, saati Maistron, kaiken sen jälkeen? Miten hän voisi enää ikinä katsoa Kataa silmiin? Mutta Siru tiesi, että hänen oli palattava, ja mitä pikemmin sen parempi. Hänellä oli palava tarve saada keppihevonen takaisin itselleen, eikä Siru keksinyt mitään muuta keinoa, kuin hakea sen itse. Hänen olisi pakko palata, sillä muuta keinoa ei yksinkertaisesti ollut.

 

Siru mietti päänsä puhki, miten voisi hakea keppihevosen niin, ettei törmäisi tallilla kehenkään, ja päätti lopulta hakea sen juuri siihen aikaan päivästä, kun se olisi todennäköisintä. Näin se oli tehtävä. Huomenna hän hakisi keppihevosen heti puolen päivän jälkeen, kun hevoset olivat jo saaneet päiväheinänsä. Silloin tallilla oli aina kaikkein hiljaisinta, kun kaikki tallityöt oli jo tehty ja ratsastustunnit alkaisivat vasta illansuussa. Hänellä olisi hyvät mahdollisuudet onnistua. Tämän päätettyään Siru sai viimein unen päästä kiinni.

 

20200407_161313
Latest posts by Katri Kärki (see all)

Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay

 

Author Image
Katri Kärki

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *