Sirusta ei tuntunut yhtään hyvältä valehdella Hillalle. Hilla oli kuitenkin hänen ainoa oikea ystävänsä ja he olivat jakaneet yhdessä kaiken, ihan kaiken tähän asti. Erityisen hankalaksi tilanne meni ensimmäisen kerran jo jouluaattoiltana, kun he tulivat kumpikin tallille auttamaan hevosten iltaruokinnassa. Talli oli koristeltu aatonaaton joulujuhlaa varten kauniiksi. Hevosten karsinoiden oviin oli punottu havunoksista köynnökset, joissa risteili hopeisia ja kultaisia koristenauhoja sekä kirkkaita joulupalloja. Kata oli tänäkin vuonna tuonut tallin sisälle oman pienen joulukuusen sekä led-valolla toimivia lyhtyjä, joten muuta valaistusta ei tarvittu. Tallissa oli kauniin hämyinen tunnelma ja havujen voimakas tuoksu tulvi nenään jo ulko-ovea avatessa.
Kun Siru oli saapunut sisälle talliin, oli Hilla jo siellä valmistelemassa hevosten iltakauroja. Hillan ilme kirkastui kun hän huomasi Sirun, mutta vakavoitui sekunnin sadasosaksi, kun Hilla huomasi keppihevoseen, joka Sirulla oli yhä visusti mukanaan. Hilla oli kuitenkin siirtänyt katseensa nopeasti keppihevosesta takaisin Siruun ja hymyillyt hänelle.
-”Täällä on niin tunnelmallista ja rauhallista. Kävimme Katan kanssa jo jakamassa iltaheinät hevosille, mutta jäin odottamaan sinua, jotta voimme jakaa väkirehut yhdessä.” Hilla sanoi.
Hän oli ollut viettämässä jouluaattoa perheineen Katan ja Peten luona.
-”Oliko Joonaskin täällä?” Siru kysyi, yrittäen jälleen vaikuttaa normaalilta, vaikka ajatuskin Joonaksesta sai heti Sirun sydämen läpättämään kiivaammin.
-”Ei, hän ei ole vieläkään käynyt tallilla sen jälkeen kun tapasimme sinut ensimmäisen kerran..”
-”Harmi…”
-”Luulen, että emme saa häntä enää palaamaan tallille, ainakaan lähiaikoina. Hän viettää muutenkin nykyään aikaa vain omissa oloissaan ja olen huomannut, että äitikin on nyt enemmän huolissaan hänestä.. Olen muutaman kerran yrittänyt ottaa tallille tulemisen puheeksi Joonaksen kanssa, mutta se on tuntunut vain pahentavan tilannetta. Äiti sanoo, että tässä ei auta nyt muu kuin aika.” Hilla kertoi apeana.
-”Ehkä hän on oikeassa..” Siru sanoi miettien.
Hän näki mielessään Joonaksen surumieliset, tummat silmät ja totesi, että ei ollut nähnyt niissä vielä ikinä ilon pilkahdustakaan. Hän pohti mielessään mitä Saksassa oli mahtanut tapahtua, miksi Joonas oli niin poissaoleva.
-”Toivottavasti tämä menee pian ohi, sillä haluan veljeni takaisin.. Tuntuu kuin jokin synkkä maailma olisi nielaissut hänet sisuksiinsa.”
-”Jos keksitte mitään, miten voisin teitä, tai häntä auttaa, niin kertokaa minulle.” Siru sanoi.
Hän todella haluaisi auttaa Hillaa, jos vain pystyisi. Tuntui pahalta katsoa, kuinka murheelliseksi Hilla oli tullut.
-”Kiitos Siru..” Hilla vastasi hiljaa ja kyyneleet alkoivat virrata pitkin hänen poskiaan.
Siru lähti kävelemään Hillaa kohti aikomuksenaan mennä lohduttamaan häntä.
Siru jätti keppihevosen ohi kulkiessaan Pampulan karsinan oveen roikkumaan ja juuri kun hän oli tehnyt sen ja jatkamassa matkaa Hillan luokse, Pampulan karsinasta alkoi kuulua levotonta liikehdintää. Siru kääntyi ja näki Pampulan painautuneen jännittyneenä aivan kiinni karsinan takaseinämää, katsoen sieltä kauhuissaan kohti ovea ja puhaltavan ilmaa voimakkaasti sieraimistaan varoituksen merkiksi.
-”Mitä ihmettä..?” Siru sanoi ja käveli takaisin sen karsinan luokse.
Pampula tuijotti ovessa roikkuvaa keppihevosta.
-”Voi Pampula-poni hyvä. Se on vain keppihevonen, senkin höpsö!” Siru yritti jutella sille rauhoittavasti.
Pampula ei Sirun vakuutteluista perustanut, vaan sen levottomuus oli tarttumassa muihinkin tallin hevosiin, ja pian koko talli alkoi täyttyä levottomien hevosten liikehdinnästä ja puhinasta. Silloin Hilla käveli Sirun vierelle, nappasi keppihevosen karsinan ovesta ja heitti sen tallin ulko-oven eteen. Pampula tuntui heti hieman rauhoittuvan ja kohta muutkin hevoset olivat unohtaneet välikohtauksen ja jatkoivat heinien mutustelua.
-”Pampula ei pidä siitä, eikä ole ainoa. Ehkä sinun ei pitäisi tuoda sitä tallille.” Hilla tokaisi kiihtyneenä.
Siru riensi keppihevosensa luokse. Häntä suututti. Miten Hilla saattoi noin vain viskata keppihevosen tallin käytävälle, kuin minkä tahansa rojun? Eikö vähempikin olisi riittänyt tilanteen laukaisemiseksi? Siru nosti keppihevosen maasta, totesi sen olevan kunnossa ja laski sen varovasti ulko-oven seinää vasten odottamaan kotiin lähtöä. Ja niin he jakoivat yhdessä Hillan kanssa iltakaurat kaikille tallin hevosille, mutta eivät puhuneet enää sanaakaan toisilleen. Kumpikin tajusi, että iloinen jouluaaton tunnelma oli karissut viimeistä murua myöten pois, ja tilalle oli tullut sanaton ärtymys, jota ehkä heistä kumpikaan ei olisi osannut selittää.
Tämä oli ensimmäinen joulu, kun Siru ei ollut jäänyt hevosten ruokinnan jälkeen istumaan heinäpaalin päälle nautiskelemaan hevosten rauhallisesta rouskutuksesta hämyisessä tallissa, vaan heti kaurat jaettuaan, he toivottivat toisilleen viileästi hyvät joulut ja Siru riensi keppihevosineen saman tien pyöränsä selkään ja lähti polkemaan kohti kotia, Hillan palatessa vielä Katan ja Peten luokse.
Sirun päässä kohisi. Ensinnäkin hän oli äärimmäisen hämmästynyt Pampulan reaktiosta nähdessään keppihevosen. Pampula, joka ei säikähtänyt edes pommikonetta, oli säikähtänyt hänen keppihevostaan. Mistä tämä kertoikaan? Keppihevosessa oli oltava jotakin erikoista, jotakin, mitä Siru ei vielä tiennyt. Toisekseen Sirua ärsytti Hillan sanat. ”Pampula ei pidä siitä, eikä ole ainoa.” Viittasiko Hilla sillä itseensä? Hillako ei pitänyt hänen keppihevosestaan, vai oliko hänestä lapsellista, kun Siru kantoi sitä mukanaan? Vai oliko Hilla vain kateellinen? Sillä kaikesta huolimatta, tämä keppihevonen oli harvinaisen hieno. Oikea taideteos. Miksi Hillan oli pitänyt heittää se tallin lattialle, vaikka varmasti olisi riittänyt, että keppihevosen olisi vain ottanut pois karsinan ovesta. Sirua suututti ja harmitti samaan aikaan. Ei tuntunut kivalta, että he olivat Hillan kanssa olleet niin töykeitä toisilleen. Mutta siitäkin huolimatta Siru ei saanut mielestään Pampulan pelokasta katsetta karsinan perällä lymyillessään.
Miksi Pampula pelkäsi keppihevosta?
Tätä pohtiessaan, Siru huomasi, että taivaalta alkoi sataa lunta. Ihka oikeaa, valkeaa ja kevyttä pakkaslunta. Taivas oli selkeä ja miljoonien tähtien tuike sai sen näyttämään äärettömältä.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
