Siru katsoi luokan ikkunasta ulos sateen kastelemaa harmaata koulun pihaa, eikä malttanut odottaa, että opettaja lopettaisi puhumisen ja kirjoittaisi viikonlopun kotitehtävät taululle. Aivan kohta koulun kello pärähtäisi soimaan ja silloin Siru aikoi ampaista suoraan polkupyöränsä selkään ja polkea mahdollisimman nopeasti kohti tallia. Hän oli luvannut auttaa tallin omistajaa ottamaan hevoset sisälle, ennen kuin uuden alkeiskurssin oppilaat saapuisivat paikalle. Vihdoin kello soi ja opettaja ilmoitti kaikkien iloksi, ettei kotitehtäviä tulisikaan. Siru ponnahti ylös paikaltaan ja alkoi sulloa vihkoa ja penaalia reppuunsa niin innokkaasti, että kynät olivat katketa.
-”Sinullapas näyttää olevan kova kiire, taasko olet menossa tallille? Eivätkö ne meetvurstit pysy hengissä ilman sinun jatkuvaa läsnäoloasi?” irvaili naapuripulpetin ärsyttävä poika Jere, joka aina jaksoi pilkata Sirua ja hänen hevosharrastustaan.
Muutkin ryhmän pojat yhtyivät Jeren pilkalliseen nauruun ja yksi esitti haukkaavansa sämpylää, jonka väliin hän tietenkin kuvitteli tuhdin siivun meetvurstia.
Siru ei jaksanut tällä kertaa edes vilkaista kiusantekijöitä, saati että olisi antanut heille sen riemun, että olisi näyttänyt kuinka ärsyttävää se hänestä todella oli, puolustelemalla asiaan jotenkin. Hän nappasi reppunsa ja lähti määrätietoisesti kohti koulun ulko-ovea. Siru ei voinut kuitenkaan olla tunnustamatta itselleen, kuinka poikien pilkka oli kaikesta huolimatta osunut ja uponnut, jälleen kerran. Miksi heidän oli aina otettava kiusaamisensa kohteeksi juuri hänet ja hänen kiinnostuksensa hevosiin? Luokalla oli muutama muukin tyttö jotka kävivät ratsastamassa, mutta ei heidän hevosharrastuksestaan nostettu koskaan vastaavanlaista meteliä. Yksi heistä kävi kaiken lisäksi samalla tallilla Sirun kanssa, mutta kuului siitä huolimatta koulun suosituimpiin tyttöihin. Hänen nimensä oli Nelli. Nelli oli koppava ja ylpeä tyttö, sekä kaiken lisäksi lumoavan kaunis pitkine tummine hiuksineen. Nellillä oli oma poni ja poikien mielestä oli vain kiehtovaa, että hän harrasti ratsastusta ja kilpaili esteratsastuksessa varsin korkealla tasolla ikäisekseen. Siru ja Nelli eivät juuri olleet koulussa tekemisissä toistensa kanssa, saati sitten tallilla. Nelli teki tallilla ollessaan aina varsin selväksi sen, että hän kuului ”hevosen omistajien”-kerhoon, eikä typeriin heppatyttöihin, jotka kävivät puunaamassa ratsastuskoulun nuupahtaneita kaakkeja.
Kivelän ratsutalli sijaitsi vain kivenheiton päässä Sirun kotoa. Kun Siru muutti äitinsä kanssa kolme vuotta sitten uudelle paikkakunnalle, oli äidin mielestä tärkeää, että Siru löytäisi jonkin harrastuksen joka auttaisi äidin mukaan Sirua juurtumaan nopeammin uuteen ympäristöön. Siru oli ottanut muuton kovin raskaasti ja vastustanut sitä viimeiseen asti, mutta äiti oli saanut uuden työpaikan, jonka perässä oli ollut pakko lähteä. Siru ei ollut enää vihainen äidille, hän ymmärsi, että aina asiat eivät mene niin kuin on suunnitellut ja sitä paitsi löydettyään tiensä Kivelän ratsutallille, hän ei vaihtaisi sitä enää mistään hinnasta pois. Hevoset olivat aina kiinnostaneet Sirua ja hän oli käynyt ratsastamassa aikaisemminkin, mutta vasta Kivelän ratsutallin mahtavien omistajien, Katariinan eli ”Katan” ja Petrin eli ”Peten” ansioista hän oli nyt hurahtanut täysin, korviaan myöten, syvälle, syvälle heppahullujen maailmaan.
Äidillä ei ollut ollut paljoa rahaa, mutta jotenkin hän oli onnistunut nipistämään kuluissa sen verran, että oli pystynyt ilmoittamaan Sirun ratsastustunnille Kivelään ja kun Siru alkoi käydä säännöllisesti ratsastustunneilla Kata oli huomannut nopeasti, että Siru oli innokas ja motivoitunut oppilas, joka halusi puuhastella hevosten kanssa enemmän, kuin vain ratsastustunnin puitteissa oli mahdollista. Kata oli sanonut, että nykyään on hankalaa löytää nuoria, joita kiinnosti muukin kuin itse ratsastaminen, joten Kata otti nopeasti Sirun siipiensä suojiin ja antoi Sirun touhuta tallilla niin paljon kuin hän vain itse halusi. Pikkuhiljaa Siru oli oppinut lisää ja alkanut ottaa vastuuta yhä enemmän, jolloin Kata oli antanut hänen myös ratsastaa ilmaiseksi työpanoksensa palkaksi. Nyt Siru kävi lähes päivittäin tallilla ja auttoi milloin missäkin. Päivät venyivät hevosten kanssa joskus melko pitkiksikin, mutta Siru oli sopinut äidin kanssa, että niin kauan kuin hevostelu ei haitannut hänen koulunkäyntiään, hän saisi viettää tallilla vaikka koko valveillaoloaikansa. Tästä sopimuksesta Siru olikin pitänyt hyvin kiinni ja koulu sujui juuri niin hyvin kuin oli tarpeen. Hän inhosi itse koulussa oloa, siellä ei ollut kavereita ja luokkalaisten naljailu kävi toisinaan raskaaksi, mutta se oli päivän pakollinen paha, jonka jälkeen hän pääsisi taas tallille. Läksyt Siru hoiti aina huolellisesti ja luki kokeisiin usein Katan ja Peten keittiössä, josta oli tullut Sirulle kuin toinen koti. Kata ja Pete olivat jo niin tottuneita Sirun lähes jokapäiväiseen läsnäoloon, että he olivat raivanneet jääkaapista hänelle oman hyllyn, johon ilmestyi usein Sirulle osoitettuja valmiita eväitä ja herkkuja.
Pyöräiltyään tallille, Siru nousi huohottaen pyöränsä selästä ja jätti sen tottuneesti nojaamaan tallin kiviseinää vasten.
-”Et kai sinä minun takiani kiirehtinyt?” Kuului Katan iloinen ääni Sirun selän takaa. ”Kyllä minä olisin saanut otettua hevoset yksinkin sisälle.” hän lisäsi hymyillen.
-”Ei… Halusin vain tulla tänne mahdollisimman nopeasti, että unohtaisin sen järkyttävän läksyvuoren joka meille jätettiin näin viikonlopun riemuksi.” Siru ehätti vastaamaan epävarmasti.
Vaikka hän pystyi juttelemaan Katalle lähes mistä tahansa asiasta, Siru oli visusti päättänyt, ettei hän kertoisi ikinä kenellekään siitä, kuinka kurjaa koulussa hänen mielestään todellisuudessa oli.
-”Selvä on, mutta lupaathan tehdä läksysi kaikesta huolimatta.” Kata jatkoi lämpimästi.
-”Tottakai, kunniasanalla!” Siru lausahti ja esitti leikillisen sotilaallisen tervehdyksen.
Se oli heidän yhteinen vitsinsä. Kata nauroi ja lähti hakemaan tallista riimunnaruja hevosten sisälle ottamista varten.
-”Ota sinä sisälle ponit, niin minä menen hakemaan Maistron ja muut yksityiset.” Kata ohjeisti ja lähti tarpomaan kuraista tietä kohti hevosten ulkoilutarhoja.
Alkusyksy oli ollut lämmin ja kaunis, mutta vieläkään joulukuun alkuun mennessä lumesta ei ollut näkynyt hiutalettakaan. Oli vain satanut vettä jatkuvalla syötöllä koko loka- marraskuun ajan, jolloin Kata ja Pete olivat jo olleet aivan kypsiä pihamaan sekä hevostarhojen kuravellin määrään.
-”Täällä tarvitsee kohta kahlaushousut, jos haluaa selvitä kuivana matkan tarhoilta tallille,” Pete oli kauhistellut aiemmin samalla viikolla ja ruvennut vitsillä selailemaan kalastustarvikeliikkeen verkkokaupan sivuja. Sirua oli naurattanut ajatus Petestä tarpomassa kohti tarhoja kirkkaan keltaiset, kainaloihin asti ulottuvat kalastushousut jalassa.
Leuto syksy ja alkutalvi olisi voinut olla myös mukava asia, sillä silloin ratsastuskenttä pysyi pidempään sulana ja ratsastustunnit pystyi pitämään ulkona, mutta vaikka kenttä oli salaojitettu huolellisesti ja pintahiekkakin uusittu vain muutama vuosi sitten, se muistutti nyt enemmän ankkalampea kuin ratsastuskenttää. Tämän vuoksi ratsastustunnitkin oli ollut pakko siirtää maneesiin jo lokakuun alussa. Maneesissa oli aina hieman ahtaampaa ja tylsempää kuin ulkokentällä, joten maneesikauden alkaminen oli aina pienoinen pettymys niin ratsastajille, kuin hevosillekin.
-”Jos nyt pian tulisi kunnon pakkaset, meillä olisi oiva luistinrata omasta takaa. Ei mikään kenttä kestä kahden kuukauden taukoamatonta sadetta, vaikka se olisi rakennettu kuinka hyvin ja kuinka isolla rahalla.”, oli Kata huokaillut katsellessaan ankkalampeaan.
Siru oli toisinaan kuulevinaan Katan ja Peten puheissa huolta hevostallin kannattavuudesta. He eivät ikinä puhuneet raha-asioista Sirun kuullen, mutta joskus huolen saattoi lukea rivien välistä. Siru oli ymmärtänyt, että hevostallin pyörittäminen ei ollut halpaa lystiä ja aikaakin se vei joka päivä lähes kellon ympäri. Hevoset oli hoidettava vuoden jokaisena päivänä, eikä sairastuminenkaan voinut olla esteenä hevosten hyvälle hoidolle. Niiden piti saada ruokansa vähintään neljä kertaa päivässä, tasaisin väliajoin, päästävä ulos ulkoilemaan tarhoihin ja niiden karsinat oli siivottava. Joka ikinen päivä, oli ratsastuskoulussa asiakkaita tai ei.
Kivelän ratsutallilla toimi pieni ratsastuskoulu, jonka tunnit Kata piti, hän oli ammatiltaan ratsastuksenopettaja. Kata ja Pete hoitivat muuten yhdessä tallin arkirutiinit ja tallilla oli myös muutamia paikkoja yksityisille hevosille, jotka olivat siellä täysihoidossa. Yksityisten hevosten omistajat maksoivat Katalle ja Petelle siitä, että he huolehtivat hevosen päivittäisistä rutiineista ja omistajan ei tarvinnut tulla tallille kuin liikuttamaan hevosensa. Nellin poni oli yksi näistä yksityisistä asiakkaista. Nelli oli hankkinut ponilleen hoitajankin, jotta hänen ei tarvinnut kuin tulla tallille, hypätä valmiiksi kuntoon laitetun hevosen selkään ja lykätä se ratsastuksen jälkeen hikisenä takaisin hoitajalle, joka riisui ponin varusteet ja hoiti sen. Siru ei voinut ymmärtää tällaista käytöstä ollenkaan. Hän oli koko ikänsä unelmoinut omasta hevosesta, ei vain siksi, että voisi ratsastella sillä kun huvittaa ja käydä kilpailuissa, vaan siksi, että hän saisi puuhastella oman hevosensa kanssa kaikenlaista ja tutustua siihen kunnolla, saada siitä oikean ystävän.
Mikään ei ollut Sirusta niin uskomattoman hieno ajatus, kuin se, että hän sulautuu hevosen kanssa yhdeksi ja samaksi olennoksi kun hevonen ja ratsastaja ymmärtävät toisiaan täydellisesti ja luottavat toisiinsa. Hän uskoi, että niitä hetkiä ei tule kuin pitkäjänteisen työn kautta, kun on valmis tutustumaan hevoseen todella, kokonaisuutena. Siru ei ikinä voisi unohtaa sitä hetkeä, kun hän oli ensimmäisen kerran nähnyt televisiossa maailman parhaan ratsukon saapuvan esteradalle ja kun hän näki kuinka järisyttävän korkeita esteitä heidän tulisi yhdessä hypätä, ei hän voinut olla ihmettelemättä sitä, mikä sai hevosen hyppäämään. Mikä voima sai hevosen ja ratsastajan toimimaan yhdessä, yhteistyössä? Ratsastajasta ja hevosesta muodostui ratsukko. Yhteen sulautunut yhtenäinen olento, joka liiti määrätietoisesti esteiden yli. Hevonen näytti kuin kysyvän ratsastajalta ”Mihin olemme menossa, näytä minulle seuraava este, niin minä hyppään” ja kun ratsastaja teki työtä käskettyä ja onnistui olemaan häiritsemättä hevosta hypyn hauraassa hetkessä, he kiitivät yhdessä kohti voittoa.
Ratsukon saumaton yhteistyö oli saanut Sirun haukkomaan henkeään. Radan jälkeen tv-toimittaja oli mennyt haastattelemaan ratsastajaa joka oli sanonut.
-”Tämä hevonen on taistelija. Se taisteli puolestani radalla”.
Siru oli ollut niin vaikuttunut näkemästään, että hän oli saman päivän iltana pyörinyt sängyssä unta saamatta ja pohtinut mielessään, että tuo oli jotakin, mitä hänen oli saatava kokea, vielä jonakin päivänä.
Sade alkoi jälleen vihmoa taivaalta kun Siru pääsi ponien luokse.
-”Mahtavaa, johan oli kaksi kokonaista tuntia satamatta”, hän ajatteli synkkänä ja alkoi avata tarhan porttia.
Ponit olivat tulleet malttamattomina portin eteen odottamaan sisälle pääsyä ja tungeksivat nyt siinä tuuppien toisiaan. Siru maiskautti suutaan ja heilautti riimunnarua sen verran, että ponit väistivät ja hän sai napattua niistä yhden, jonka hän onnistui livauttamaan portista ulos niin, että muut eivät päässeet tunkemaan mukaan. Hän muisteli huvittuneena kuinka oli ensimmäisiä kertoja poneja hakiessaan ollut aivan ihmeissään kuinka Kata kykeni saamaan ponit yksitellen ulos ilman, että kukaan pääsi karkuun, mutta nyt se kävi häneltä itseltään jo vähintäänkin yhtä näppärän näköisesti.
Siru katsoi Pampulaa taluttaessaan sitä talliin, poni oli kainaloitaan myöten ravassa.
-”Pienoinen puhdistusoperaatio pitäisi siis suorittaa ennen kuin alkeiskurssilaiset saapuisivat”, hän mietti.
Talliin saapuessa Kata oli juuri tullut oman hevosensa Maistron kanssa tallin ja vilkaisi Pampulaa ja Sirua järkyttyneenä.
-”Sehän on vatsaansa asti ihan kurassa! Voi hyvänen aika noita poneja. Kura ei ehdi kyllä kuivua ennen kuin ratsastustunnit alkavat, joten harjaamisen sijaan olisi ehkä järkevämpää suihkutella pahimmat kurat vesikarsinassa” hän huokaisi.
Siru teki työtä käskettyä ja talutti Pampulan vesikarsinaan laittaen sen riimun molemmin puolin ketjuihin kiinni. Pampula ei arvostanut vesiletkun lorinaa ja yritti aluksi väistellä sitä ja nostella jalkojaan mutta alistui lopulta kohtaloonsa, jolloin Siru sai suihkuteltua pahimmat kuramöntit viemäriin. Hän silitteli Pampulaa ja antoi hyvän käytöksen palkaksi palan porkkanaa taskustaan ja kuiskasi ponin karvaiseen korvaan.
-”Olet sinä minun suosikkini, kurasta huolimatta”.
Ponit olivat jo ehtineet kasvattamaan komean talvikarvan pakkasten viivästymisestä huolimatta, joten kuran irrottaminen ei käynyt ihan niin helposti, kuin saattoi kuvitella. Siru haki kaikki loput viisi ponia vuorotellen sisälle ja toisti saman puhdistusoperaation niistä jokaiselle, mutta muut kuin Pampula saivat selviytyä siitä ilman makupaloja.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
