Ostin ensimmäisen hevoseni reipas viisi vuotta sitten. Olin raskaana eikä hevosella ei voinut sen ylipainon takia ratsastaa. Ajatus oli hyvä, muttei tästä kovin hyvää voinut seurata. Pitkien maastokävelyjen jälkeen ruuna pudotti painoa ja elokuussa vauvan synnytty pääsin kyytiin! Hevonen oli luonteeltaan kovin touhukas ja ratsastaessa se pukitteli helposti. Päädyin myymään ruunan silloiselle talliporukalle kimppahevoseksi, sillä en pienen vauvan äitinä halunnut ottaa minkäänlaisia riskejä. Paljon pukitteleva hevonen ei ollut kovin turvallinen, vaikken sieltä ikinä tippunutkaan.
Talvi kului ja kevät teki tuloaan. Ostin huhtikuussa 2016 seuraavan suomenhevosen. Tamma oli vanhempi, mutta koska sillä oli ollut aiemmin varsoja halusin minäkin yrittää saada omaa varsaa. Jo ennen varsapäätöstä tamma oireili kummallisesti, sillä se ei syönyt lainkaan. Eläinlääkäri ei löytänyt tähän syytä ja pian kaikki vaikuttikin olevan kunnossa. Kesän koittaessa tamma lähti oriasemalle ja minä jäin jännittämään tuloksia. Hevonen palasi kotiin astutuksen jälkeen, emmekä ikinä päässeet tiineysultraan asti. Syömättömyys alkoi uudestaan, pahempana ja voimakkaammilla oireilla. Matkasimme kiireesti klinikalle, joissa selvisi järkyttäviä uutisia; tammalla oli jossain vaiheessa ollut kaasuähky, jonka seurauksena oli tullut suoli- ja sisäelin muutoksia. Vatsalaukku oli todella huonossa kunnossa, eikä tähän auttanut ihmekkään. Heinäkuun alussa tamma päästettiin ikiuneen ja saimmekin viettää aikaa yhdessä vain kolmisen kuukautta.
Elelin hetken ilman hevosta, mutta päädyin lokakuussa 2016 ostamaan nettihuutokaupasta 17 vuotiaan puoliverisen. Kaikki meni alkuun ihan hyvin, mutta pian sen edellinen omistaja otti yhteyttä ja kertoi rajusta historiasta. Pelästyin, mutta päätin yrittää. Aika kului ja syyskuussa 2017 otinkin hevoseni kotipihallemme. Se oli tämän ruunan kanssa ehdoton virhe, sillä sen eroahdistus paheni aivan hirveäksi ja muitakin oireita ilmaantui. Eläinlääkäri tutki hevosen ja totesi sillä olevan massiiviset kinnerpatit, joista toinen ei koskaan luutunut. Kinnerpattien lisäksi vuonna 2018 löytyi selästä myös todella iso kissing spine. Päätös oli aika selvä, sillä meno alkoi olla vaarallista. Ruuna hyppi todella isosti pystyyn ja pukitteli niin, että lensin aina. Ruuna meni hetkessä huonoon kuntoon ja päästin sen pois elokuun lopulla.
Koska lasten poni olisi jäänyt yksin, oli pakko löytää toinen hevonen. Jos minulla ei olisi ollut kotitallia, olisin varmasti jo luovuttanut ajat sitten. Nyt kuitenkin oli pakko löytää uusi hevonen. Elokuussa 2018 löytyikin suomenhevostamma. Se oli pieni, kesäihottumainen ja melko kouluttamaton ratsu. Jostain kumman syystä ostin sen ja siitä tuntui alkavan uusi elämä. Tamma kehittyi kovaa vauhtia, mutta talvella sillä oli rajua ontumista, kunnon syytä ei tutkimuksissa löytynyt eikä mikään diagnoosi ollut varma. Aika kului ja seuraavana kesänä alkoi ratsutus oikein kunnolla. Jotain kummaa hevosessa oli jo tällöin, tai oikeastaan oli ollut jo ihan koko ajan. Se ei nimittäin ikinä seisonut suorassa. Kesä meni hyvin ja talvikin alkoi lupaavasti, kunnes alkoi taas epämääräinen ontuminen. Hieroja sai tamman lavan auki ja ontuminen jäi. Olin kuitenkin jo pidemmän aikaa mielessäni ajatellut jonkun olevan pielessä ja pyysin jälleen eläinlääkärin paikalle. Tuomio oli heti aivan selvä! Tämä 8-vuotias hevonen oli jaloistaan rikki. Sillä oli joka jalassa nivelrikkoa, joista pahin oli toinen takapolvi ja toinen etujalka. Ei hemmetti ajattelin. Tamma lopetettiin helmikuussa 2020.
Nykyinen hevoseni muutti meille viime syksynä hyvänmielenhevoseksi. Rakastuin siihen niin palavasti, että lunastin sen itselleni siskoltani. Siskoni kasvattaa hevosia ja koska eläinlääkäri oli tamman katsonut moneen kertaan tyhjäksi, oli se hänelle ns. ylimääräinen. Sen ei tosiaan pitänyt olla tiine, mutta nyt minulle selvisikin jokin aika sitten varsan kasvavan masussa. Ensimmäinen ajatus oli kauhistunut. Miksei minun hevoskaupoistani onnistu mikään? Tässä kohtaa on onni, ettei tammaa ostettu ventovieraalta. Alkushokin jälkeen onkin hauska ajatella tulevaa varsaa. Tosin omat suunnitelmani kariutuivat nyt mammalomaan totaalisesti.
Pitäisi jälleen ostaa hevonen, sillä nykyinen tammani vanhenee päivä päivältä, ja varsalla on ratsuksi matkaa monta vuotta. Olemme muuttamassa oikealla hevostilalle, joten tilanpuutetta ei tule olemaan. Uusi hevonen pitäisi vain löytää ja samalla pitäisi löytää siihen myös rahaa. Olenkin puhunut blogissani varsin avoimesti rahasta. Raha ei ole tabu, vaan sitä nyt vain sattuu jokaisella ihmisellä olemaan rajallinen määrä. Uskon seuraavan hevosen löytyvän, kun saamme remontin tehtyä. Tällöin tiedän paremmin budjettini sekä myös olemme päässeet itsekin jo muuttamaan.
Vanhat hevoseni ovat maksaneet 700-2200 euroa. Yhdellekkään en ole teettänyt minkäänlaista ostotarkastusta, mikä on jälkeen päin ajateltuna kaduttanut. Selkä on ainakin sellainen asia, joka olisi oman kokemuksen mukaan järkevä kuvata aina, kuin myös jalat. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voi myös sanoa, että kannattaa kerätä rahaa. Näihin neljään hevoseen minulla on mennyt yhteensä 5700 euroa rahaa. Sillä summalla olisi saattanut saada hieman terveemmän yksilön. Yhtäkään näistä hevosista en vaihtaisi pois, mutta pakko myöntää, että huonoa tuuria on ollut ihan liikaa matkassa. Yksikään hevonen ei ole ollut minulla yli kahta vuotta. Siis hevonen, lasten 28 vuotias Riina-poni on kyllä asunut luonamme tämän maagisen rajan yli ja porskuttaa edelleen hyvin.
Rahaan palatakseni. Hevosia saa joskus todella halvalla, mutta niiden ylläpito ja varusteet ovat iso rahareikä jokaiselle meistä. Kallein satulani liippasi läheltä 3000 euroa ja tuolla se makaa käyttämättömänä. Vaikka olen ostanut näitä ns halpoja hevosia, olen silti aina huolehtinut sopivista varusteista. Satulan tärkeyttä ei voi ikinä painottaa liikaa ja itse ainakin aion jatkossakin huolehtia sopivasta satulasta.
Nyt ajatuksen ovat heränneet uudesta hevosesta, mutta pelko hiipii mieleeni. Näin huonojen kokemusten jälkeen toivoisin voivani löytää hevosen ylläpidon kautta. Olen myös vakaasti päättänyt nostaa budjettiani useammalla tonnilla, jotta löydän kaverin oikeasti pitkäksi aikaa. Aika ja kesä näyttää miten tässä vielä käy!
Meitä muuten kannattaa seurata Instagramissa ja Facebookissa. Minulla on myös oma blogi, jota olen päivitellyt jo yli kahdeksan vuotta. Kerron blogissani todella avoimesti kaikesta kotitalliin ja omiin hevosiin liittyvästä. Blogiin löydät TÄSTÄ!
Hevoset ovat vaihdelleet minusta riippumattomista syistä ja nyt omistankin 28-vuotiaan shetlanninponitamman sekä 19-vuotiaan puoliveritamman.
- Blogi: Varsominen ummikon silmin - 14.8.2020
- Blogi: Miten kotitalli muutti elämäni? - 10.7.2020
- Blogi: Hevosen ostamisen ja omistamisen vaikeus - 4.6.2020
