Pelon anatomiaa

Pelon anatomiaa

TÖRMÄSIN TUOHON PEIKKOON jo ensi metreilläni hevosmaailmassa. Ensimmäisellä ratsastustunnillani opettelin putsaamaan kavioita sydän läpättäen. Ajattelin että tähänkö tämä homma kaatuu ennen kuin ehtii edes alkaakaan. Esiin nousi lapsuudesta jäänyt pelko isoja eläimiä kohtaan, joka sai alkunsa siitä kun jouduin lehmän puskemaksi. Mutta ei uusi harrastus siihen kuitenkaan jäänyt. Hevoshulluus kasvoi ja vaikka oppia ja kokemusta tuli koko ajan lisää, en koskaan päässyt pelosta tarpeeksi irti. Vasta hevosharrastuksen myötä, yli kolmekymppisenä opin itsestäni sen, että omaan normaalia voimakkaamman itsesuojeluvaiston.

Alkuponitäti  huumassa pelko oli jotenkuten hallinnassa, mutta lajin vaarallisuus konkretisoitui ensimmäisten tippumisten myötä. Vaikka en loukkaantunut, sain henkisesti sellaiset kolhut, että pelot nousivat pintaan joka kerta kun hevosen selkään nousin. Ratsastuksessa eteneminenkin tuntui jäävän tuon pelon jalkoihin ja ainoaksi tavoitteeksi tuli pyrkiä rentoutumaan hevosen selässä. Joskus se jopa onnistuikin, ja niitä hetkiä kaipaan joskus edelleen. Pelkoja oli selässä olemisen lisäksi toki myös hevosten käsittelyssä. Onni oli että sain harrastaa sellaisella tallilla, jossa kaikista peloista ja jännityksistä pystyi puhumaan avoimesti. Sain tehdä ja opetella omien henkisten rajojeni mukaan. Tallilla oli vanhempi, turvalliseksi kokemani ruuna, jolla sain usein ratsastaa.

Osallistuin ajokurssille ja tajusin, että kärryissä pelkäsin vähemmän kuin hevosen selässä. Ja kun tajusin, että pienikin poni voi vetää aikuista kärryissä, aloin haaveilemaan omasta pienestä ponista. Ja niin minusta tulikin ponitäti, kun ostin sitten oman pikkuisen ponin. Ponin käsittelyssä tunsin oloni turvallisemmaksi kuin ison hevosen kanssa, silti se on hevonen ja lääkitsi hyvin hevoshulluutta. Jatkoin kuitenkin vielä hevosilla ratsastusta, kunnes tuo vanha turvallinen ruuna laukkasi vihreämmille laitumille ja ratsastusinto sitä myötä katosi.

Oman ponin kanssa ajokilometrejä tuli vuosien mittaan ja hankin toisenkin ponin. Mutta sitten koitti se päivä, kun jouduin onnettomuuteen jossa loukkaannuin fyysisestikin. Henkiset vauriot olivat kuitenkin pahemmat ja toipumiseen on mennyt aikaa. Pahimmassa vaiheessa sain onnekseni ammattilaisen apua ponin koulutukseen ja myös siihen että uskaltauduin takaisin kärryille. Mutta vaikka tapaturmasta on jo aikaa, on elämä edelleen tasapainoilua pelon ja uskalluksen välillä. Joku pieni muuttuva tekijä voi nostaa jännityksen pintaan ja sitä on vaikea saada pois. Toisaalta ymmärrän, että kaikella on tarkoituksensa ja mikään ei ole sattumaa. Pelon kanssa eläminen on siis osa omaa henkistä kasvuani.

Ihan oma lukunsa pelosta on se murehtiminen, mitä näin poninomistajana kokee eläimistään. Ponien terveydentilaa tulee tarkkailtua lähes suurennuslasin kanssa ja pienikin muutos vie lähes yöunet. Totta on se lause ”huoleton on hevoseton”. Mutta silti tästä kaikesta huolimatta, mitään en vaihtaisi pois. Parhaimmillaan ponien kanssa kokee niin upeita hetkiä, että ilman niitä elämästä puuttuisi paljon iloa.

 

[box type=”download”] Ponitäti on 41­ -vuotias, aikuisena hevoshulluuteen ”sairastunut”. Hänellä on kaksi pikkuista ponia, jotka kertovat ”itse” elämästään Pienten ponien elämää ­-blogissa. Käy tutustumassa osoitteessa http://reetuli.blogspot.fi/.[/box]

 

 

Teksti ja kuvat: Ponitäti

Author Image
Toimitus